Yksi musiikkiharrastuksen hienoimpia puolia on sen arvaamattomuus. Aika usein kun olen ensin ajatellut - tai jopa lausunut ääneen - etten välitä jostain musiikillisesta ominaisuudesta tai vaikkapa genrestä, olen saanut myöhemmin huomata kuuntelevani nimenomaan musiikkia jota leimaa juuri sama asia.
Olen esimerkiksi usein harmitellut sitä, että monet suuret lauluntekijät ovat laulusolisteina korkeintaan keskinkertaisia - esimerkkeinä vaikkapa Bob Dylan, Neil Young tai Leonard Cohen - kunnes syksyllä 2014 polvileikkauksesta toipuessani jostakin syystä päätin ajankulukseni etsiä Spotifystä Cohenin uusimman levyn, varmaan kuunneltuani Ebba Forsbregin loistavia ruotsinkielisiä tulkintoja.
Ja sitten olinkin myytyä miestä. Jo ensimmäinen biisi, "Slow", iski tajuntaan kuin metrinen halko. Hypnoottinen, minimalistinen biitti, hillityt koskettimet, synteettiset torvifillit, ihanat naisäänet - ja sitten sankarimme matala puhelauluääni, joka naulaa vanhenemisesta kertovan tekstin minun kirkkoni oveen niin, etten ikinä saa niitä irti. Itse asiassa koko levy on aika samankuuloinen, mutta nimenomaan tämä aloitus on minulle ylipääsemätön. Cohenin kohdalla jo pelkästään tieto hänen iästään voisi olla jopa kompastuskivi, mutta hänen kohdallaan ikä muuttuu arvovallaksi, varsinkin kun hän selvästi on täysissä sielun voimissa.
Olen sittemmin tutstunut myös hieman vanhempaan kamaan, ja huomaan jostakin syystä pääseväni kärryille vasta vuosituhannen vaihteen jälkeen. Itse asiassa hänen vanhemmat levynsä - varsinaiset klassikot - saattavatkin kuulua juuri tuohon inhokkiosastoon, mutta sen jälkeen tilanne on parantunut.
En myöskään pidä kantrista. Varmaan juuri siksi americana on ollut ehkä viime vuosin tärkein tyylilaji musiikinkulutuksessani - ja Rosanne Cash yksi kaikkein kuunnelluimmista artisteista. Hän tekee loistavia lauluja, tulkitsee myös toisten tekeleitä - mutta hän on loistava laulaja joka vielä kypsyy vanhetessaan. Häntä säestää todella tyylitajuinen joukko, aviomies John Leventhalin vetämänä, joten kauniit sävelmät on sovitettu ja soitettu dynaamisesti mutta jäntevästi, hellästi muttei imelästi.
Näistä aineksista syntyy "The River And The Thread", albumi joka on jokaiselta kappaleeltaan hämmästyttävä kokemus. Se on melankolinen rypemätta surussa, se kertoo pieniä tarinoita suurista asioista tavalla, joka pysäyttää kuuntelemaan. Se on kuin tehty aamuyön hiljaisille tunneille, mutta olen kuunnellut sitä myös auringonpaisteessa hyvin tuloksin. Minu on mahdotonta nimetä siltä yksittäistä suosikkikappaletta, mutta esimerkiksi "The Master Calls The Roll" on miltei kurkkuakuristavan kaunis tarina rakkausesta sodan varjossa.
Se ei ole Cashin uran ainoa täysosuma - mutta sellainen kokonaisuus, että odotan hänen seuraavaa albumiaan hieman varovaisin mielin; ei kai hän tästä enää voi parantaa?
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti