330. Rodney Crowell: Close Ties (2017): Tässä hetkessä ja aina

Olen yleensä vältellyt uusien levyjen kehumista, koska musiikin oikean voiman ja kestävän vaikutuksen arviointi vaatii jonkinlaista aikaperspektiiviä, mutta alkuvuodesta sain korviini parikin sellaista levytystä, joita olen sen jälkeen pyöritellyt aika hartaasti - ja koska ne vain paranevat korvissani, otan riskin ja kehun ne miltei tuoreeltaan.

Ensimmäinen tapaus listassani on Rodney Crowellin viimeisin albumi "Close Ties". Olen aika myöhännäissyntyinen Rodneyfani - havahduin hänen musiikkiinsa vajaat kymmenen vuotta sitten kun kuulin loistavan "Sex & Gasoline"-albumin, mutta sen jälkeen olenkin ollut koukussa. Hänen varhaisemmat, enemmän kantriin kallellaan olevat levynsä eivät minua ensin niin puhutelleet, mutta niihinkin olen sittemmin saanut hieman tuntumaa, kun taas viime vuodet ovat tuoneet mukanaan parikin levyllistä duettoja Emmylou Harrisin kanssa - hyviä levyjä, mutta nekin hieman muuta kuin mistä itse eniten pidän. Sen sijaan miehen 2000-luvun soolotuotanto on ollut täyttä asiaa, ja tämäö uusin levy saattaa olla miehen paras.

Se on musiikillisesti monipuolinen - aika lailla akustispohjainen, mutta sähköisiä elementtejä ja biisejäkin on, välillä jopa täyteläisesti sovitettu, rytmimusiikkiin aika laajalta alueelta nojaava. Mukana on pari hyvinkin Rodneymaista juurihölkkää - "East Houston Blues" ja loistava "I Don´t Care Anymore", menevämpiä biisejä kuten jopa popahtavan ripeä "Life Without Susanna" ja miltei rankasti rokkaava "Storm Warning", mutta ennen kaikkea balladiosasto on pysäyttävä. Urkuharmoonin (?) värittämä "Nashville 72" on jo hyvä, mutta ennen kaikkea tällä levyllä on kaksi tämän vuosikymmenen tähän mennessä hienointa biisiä.

"It Ain´t Over Yet" palkittiin juuri Vuoden Kappaleena Americanafest 2017:in yhteydessä; se on ilmavasti hölkkäävä, hivelevän kauniisti laulettu esitys, jossa Rodneyn lämpimänkarheaa esitystä täydentävät nuorempi tähti John Paul White ja ennen kaikkea ex-vaimo Rosanne Cash, jonka lauluosuus viimeistään nostaa ihon kananlihalle. Tällaisten kappaleiden kuuleminen on se syy, miksi minua jaksaa kiinnostaa kevyt musiikki vuodesta toiseen. Ja kun on toipunut siitä, Sheryl Crown tähdittämä "I´m Tied To Ya" on täystyrmäys; todella hieno sävellys, sovitus jossa kielisoittimet ja hienovaraiset jouset tukevat toisiaan, ja taas kerran hyvin yhteensopivat äänet.

Itse asiassa juuri Rodney Crowellin ääni on koko albumin keskiössä - se on lämmin, elämänmakuinen, ja koska hänen tesktinsä selvästi ovat omakohtaisia, muistellen menneitä ystäviä kuten Guy ja Susanna Clarkia, nuoruutta ja uraa, tämä tuntuu vieläkin henkilökohtaisemmalta kuin hänen sinänsä aika intiimit edelliset levynsä. Tekisi mieli puhua ajattomuudesta ja sen sellaisesta, mutta toisaalta juuri omakohtaisuus ja (viimeistään nyt kliseevaroitin kärähtää) eletyn elämän maku kiinnittävän sen myös tähän hetkeen.

Maailman paras levy 2014

Yksi musiikkiharrastuksen hienoimpia puolia on sen arvaamattomuus. Aika usein kun olen ensin ajatellut - tai jopa lausunut ääneen - etten välitä jostain musiikillisesta ominaisuudesta tai vaikkapa genrestä, olen saanut myöhemmin huomata kuuntelevani nimenomaan musiikkia jota leimaa juuri sama asia.

Olen esimerkiksi usein harmitellut sitä, että monet suuret lauluntekijät ovat laulusolisteina korkeintaan keskinkertaisia - esimerkkeinä vaikkapa Bob Dylan, Neil Young tai Leonard Cohen - kunnes syksyllä 2014 polvileikkauksesta toipuessani jostakin syystä päätin ajankulukseni etsiä Spotifystä Cohenin uusimman levyn, varmaan kuunneltuani Ebba Forsbregin loistavia ruotsinkielisiä tulkintoja.

Ja sitten olinkin myytyä miestä. Jo ensimmäinen biisi, "Slow", iski tajuntaan kuin metrinen halko. Hypnoottinen, minimalistinen biitti, hillityt koskettimet, synteettiset torvifillit, ihanat naisäänet - ja sitten sankarimme matala puhelauluääni, joka naulaa vanhenemisesta kertovan tekstin minun kirkkoni oveen niin, etten ikinä saa niitä irti. Itse asiassa koko levy on aika samankuuloinen, mutta nimenomaan tämä aloitus on minulle ylipääsemätön. Cohenin kohdalla jo pelkästään tieto hänen iästään voisi olla jopa kompastuskivi, mutta hänen kohdallaan ikä muuttuu arvovallaksi, varsinkin kun hän selvästi on täysissä sielun voimissa.

Olen sittemmin tutstunut myös hieman vanhempaan kamaan, ja huomaan jostakin syystä pääseväni kärryille vasta vuosituhannen vaihteen jälkeen. Itse asiassa hänen vanhemmat levynsä - varsinaiset klassikot - saattavatkin kuulua juuri tuohon inhokkiosastoon, mutta sen jälkeen tilanne on parantunut.

En myöskään pidä kantrista. Varmaan juuri siksi americana on ollut ehkä viime vuosin tärkein tyylilaji musiikinkulutuksessani - ja Rosanne Cash yksi kaikkein kuunnelluimmista artisteista. Hän tekee loistavia lauluja, tulkitsee myös toisten tekeleitä - mutta hän on loistava laulaja joka vielä kypsyy vanhetessaan. Häntä säestää todella tyylitajuinen joukko, aviomies John Leventhalin vetämänä, joten kauniit sävelmät on sovitettu ja soitettu dynaamisesti mutta jäntevästi, hellästi muttei imelästi.

Näistä aineksista syntyy "The River And The Thread", albumi joka on jokaiselta kappaleeltaan hämmästyttävä kokemus. Se on melankolinen rypemätta surussa, se kertoo pieniä tarinoita suurista asioista tavalla, joka pysäyttää kuuntelemaan. Se on kuin tehty aamuyön hiljaisille tunneille, mutta olen kuunnellut sitä myös auringonpaisteessa hyvin tuloksin. Minu on mahdotonta nimetä siltä yksittäistä suosikkikappaletta, mutta esimerkiksi "The Master Calls The Roll" on miltei kurkkuakuristavan kaunis tarina rakkausesta sodan varjossa.

Se ei ole Cashin uran ainoa täysosuma - mutta sellainen kokonaisuus, että odotan hänen seuraavaa albumiaan hieman varovaisin mielin; ei kai hän tästä enää voi parantaa?

Vuoden 2014 parhaat

Kun mietin juuri päättyneen vuoden kohokohtia, minun täytyy myöntää että perinteisten "vuoden elämysten" eli levyjen ja keikkojen rinnalle ja ohi nousee pari ilmiötä, jotka liittyvät enemmän musiikin kuunteluun ja omistamiseen kuin itse musiikkiin. Se ei tarkoita, että musiikkivuosi olisi ollut heikko - päinvastoin, olen kuullut tavallistakin enemmän hyvää musiikkia, ja osa siitä on jopa juuri vuonna 2014 julkaistua - mutta kaksi muuta asiaa on tietyllä tapaa vaikuttanut enemmän kuin yksittäiset levyt.

Ensinnäkin jo vuonna 2013 alkanut vinyylin renessanssi on minun kohdallani puhjennut ilmiliekkiin Facebookista löytämäni Vinyylin vinguttajat-ryhmän myötä - mielenkiintoinen keskustelu ja hyvät tyypit ovat johtaneet useampaankin uuteen levyhankintaan, ja vinyylinkuuntelun paikkasidonnaisuus tekee siitä tapahtuman, toisin kuin kaikkialla mukana kulkeva digitaalinen musiikki ja sen kulutus.

Toiseksikin, CD-formaatin hiipuminen on johtanut siihen, että tulin viime vuonna ostaneeksi toistasataa levyä, enemmän kuin vuosikausiin, hyödyntäen varsinkin kirppisten ulosheittohinnoittelua - rahaa ei oikeastaan kulunut nimeksikään. Moni kokoelman aukko tuli täydennettyä, ja "uusvanhoja" suosikkeja ilmestyi kuuntelulistoille useampiakin. Tämän vuoksi en oikeastaan tarvitsisi nyt uutta musiikkia pitkään aikaan - mutta popharrastajan luonteeni ei tietenkään taivu siihen, ettenkö jatkuvasti keräisi myös uusia virikkeitä.

Vaikka musiikki on ajatonta, ja vaikka hankintani ja löytöni painottuivat vanhempaan kamaan, ilmestyi viime vuonna myös ihan uutta, loistavaa musiikkia jota on syytä kehua. Tavalliseen tapaan suosikkini ovat konkariosastoa; ulkomaisista tekijöistä parhaita tuotoksia julkaisivat Wilko Johnson & Roger Daltrey, Ian Anderson ja Janiva Magness, kotimaisista taas säväyttivät Niko Ahvonen ja Kerkko Koskinen kollektiiveineen. Kummassakin kategoriassa on silti yksi huippu hieman yli muiden, jotka tässä vaiheessa nousevat minun vuoden levyikseni:

Rosanne Cashin "The River & The Thread" on loistava kokonaisuus, jossa yhdistyy amerikkalaisen perinnemusiikin koko kirjo - folkista countryn kautta bluesiin - loistava lauluääni, hyvät sävellykset ja sovitukset ja kevyt mutta tarkka soitto. Korviahivelevä kokonaisuus, johon huomaan palaavani koko ajan. En voi edes nimetä suosikkikappaletta, koska kaikkein parhaita on varmaan puolisen tusinaa. Hauskaa on, että minä perinteisesti olen inhoavani coutryä, mutta aika monet nykyisistä suosikkiartisteistani luokitellaan ainakin lähtökohtaisesti juuri tähän osastoon.

Pauli Hanhiniemi on viime vuoden hienon Kolmas Nainen-albumin jälkeen taas "omillaan" tai pikemminkin liikkeellä toisen kokoonpanonsa Hehkumon kanssa, ja tulos "Minä ja Hehkumo" kuuluu hänen uransa parhaisiin. Oivaltavat tekstit, hyvät sävellykset ja ennen kaikkea sovitukset yhdistyvät moderniksi folkpopiksi, joka kuulostaa ikäänkuin pitkällisen kypsymisen lopputulokselta. Minusta haitari on epäilyttävä soitin - mutta tällä levyllä se soi lähes joka biisissä, eikä se haittaa minua yhtään. Tosin Hehkumo on soittajakaartina huippua - mm. Mika Virkkala on aikaisemmin tuttu 90-luvun suosikkibändistäni Folkkareista.

Mitä taas live-elämyksiin tulee, niitä ei vuonna 2014 montaakaan ollut, mutta yksi jäi mieleen; Weeping Willowsien keikka Vaasan Ritzissä toukokuussa. Magnus Carlson yhtyeineen tarjoili todella maukkaan kimaran melankolisia iskusäveliä bändin koko uran varrelta - ja vaikka en bändin uutta levyä olekaan kuunnellut, myös sen biisit sopiat kokonaisuuteen. Tyyliä, taitoa, tunnetta - mitäpä sitä musiikiltaan muuta voisi toivoa? Kun keikka vielä alkoi jo seitsemän maissa, ettei tarvinnut riekkua valveilla koko yötä, se oli koko rahan arvoinen kokemus.

(julkaistu samanaikaisesti Hamsteri mansikkapaikassa-blogissani)

253. Rosanne Cash: The River & The Thread (2014): Melankolian koko väripaletti

Vuosi on vasta puolessavälissä, mutta ihmettelisin suuresti jos joku muu teos onnistuu riistämään vuoden albumin arvonimeä tältä levyltä, joka ilmestyi helmikuussa, jota olen siitä lähtien kuunnellut enenmmän kuin mitään muuta levyä, ja joka vieläkin on kerta kerralta parempi. Lähin vertailukohta on hänen aikaisempi mestariteoksensa ”Rules Of Travel”, joka kuuluu 2000-luvun tähän asti parhaimpiin albumeihin, mutta tämä saattaa olla jopa vielä parempi.

Ainekset ovat yksinkertaiset; Rosannen kaihoisa ja hieman nuhainen ääni, sävellykset joiden etupäässä mollivoittoiset sävelkulut osuvat johonkin kaihohermoon suomalaisessa sielussani, bändin hienovarainen mutta elävä soitanta ja – anteeksi – ajattoman ilmavat sovitukset. Hänen aikaisempiin levyihinsä verrattuna äänipaletti on hieman leveämpi, mutta silti hillitty; pikku mausteita löytyy joka biisistä, mutta kikkailuun ei sorruta. Periaatteessa hyvinkin yksinkertaisista aineksista on taas rakennettu kokonaisuus, josta on vaikea erottaa heikkoja kohtia.

Suurimpia suosikkibiisejäni tähän mennessä ovat kantripoljentoinen ”Sunken Lands”, unelmoivan hidas ”Night School”, maantielle kaipaava avaus ”A Feather´s Not A Bird” oveline jousineen ja bluesahtavisti kävelevä ”Tell Heaven”, mutta kuunnellessani tätä kerrasta toiseen, on esiin noussut aina uusia suosikkeja. Esimerkiksi juuri nyt soi levyn ”stadionrockbiisi” ”Modern Blue”, jota koristaa muheva slidekitarointi ja tarttuva kuoro-osuus, ja joka kuulostaa mahtavalta. Ja kokonaisuus on sitä luokkaa, ettei vielä ole tullut tarvetta hyppiä biislistassa, vaan sen antaa mielellään soida alusta loppuun tai vaikka shuffletoiminnolla.

Ja vaikka kokonaisuus siis on hyvinkin yhtenäinen, se ei silti ole tasapaksu. Se on pikemminkin kuin jonkinlainen maisemamaalaus, jota tarkastellessa löytyy aina uusia sinisävyisiä yksityiskohtia, ilman että aikaisemmin löydetyt menettäisivät tenhoaan – melankolian koko väripaletti on muutakin kuin pelkkää sinistä.

118. Rosanne Cash: Rules Of Travel (2003): Ajattomia arvoja popmusiikin muodossa

Mikä tekee musiikista ajatonta? Asiasta voitaneen olla monta mieltä, ja ehkäpä käsitettä ei vielä voida soveltaa tällä vuosituhannella julkaistuihin levyihin, mutta jos yritän taas kerran kerrata niitä kriteerejä, joita minun kirjoissani sovelletaan musiikkiin, jota oletettavasti tulen kuuntelemaan loppuelämäni ajan, siihen tarvitaan hyviä sävellyksiä, hyvä laulaja, sanoituksia jotka eivät ole liian räikeästi kiinni jossain hetken asenteissa, ja jollakin tavalla maanläheinen tuotanto.

Rosanne Cash on arvatenkin saanut osan "ajattomuuden taidostaan" verenperintönä, mutta hän on minusta onnistunut tekemään itsensä kuuloista musiikkia eikä jäämään isänsä varjoon - mutta ei myöskään kääntänyt hänelle selkäänsä; duetto "September When It Comes", joka lienee yksi viimeisistä Johnnyn levyttämistä laulutulkinnoista, on koskettavuudessaan pysähdyttävä, mutta ei suinkaan levyn ainoa kohokohta. Muita ihokarvojen nostattajia ovat mm. nimikappale, jonka melodia kuuluu melankolian aateliin, ja jonka säestys slideinen ja sähköpianoineen jotankin sitoo yhteen Liverpoolin, Nashvillen ja Memphisin, samaan sarjaan kuuluvat "Closer Than I Appear" ja "Hope Against Hope" sekä astetta akustisempi "I´ll Change For You", jossa duettokaverina on Steve Earle.

Rosannen ääni ei sinänsä mitään duettoja kaipaa, se on - sanotaan nyt klassinen, etten ryöstöviljele vain yhtä adjektiivia - ilmeikäs, vahva olematta mitenkään päällekäyvä, ja pysyy nuotissa. Vielä pitää kehua John Leventhalin tuotanto - sähköiset ja akustiset elementit soivat kauniisti yhteen, levy on jämäkkä mutta kevyt. Ajattoman jälkeen toiseksi eniten käyttämäni kehumasana taitaa olla "ilmava", ja juuri sitä tämä levy on, alusta loppuun.