301. Powerhouse: Lovin´ Machine (1975-77): Bluesin voimaa

Opiskeluaikanani, 1980-luvun loppupuolella ja 90-luvun alkuvuosina, levyjen keräily oli sikäli helppoa, että esim. Turussa oli levykauppoja kuin sieniä sateella. Kaikki eivät tosin olleet kovin pitkäikäisiä, mutta levynälkäänsä saattoi aina tehdä kunnon ostoskierroksen. Yksi suosikkipaikoistani muutaman vuoden ajan oli Hansakorttelin kakkoskerroksessa sijainnut Swingtown (jos muistan nimen oikein), jossa oli mm. aika mukava valikoima bluesia ja soulia jota aina välillä piti käydä hypistelemässä.

Jos oikein muistan, tämäkin levy tarttui mukaan juuri sieltä. Juuri 80-luvun loppupuolella bluesinnostukseni oli kovimmillaan, ja olin juuri lukenut jostakin (Soundista kai) ylistävän arvion jostain Tom Principaton levystä - joten kun huomasin miehen nimen Powerhousen kokoonpanossa, levy piti kiikuttaa kassalle ja kotiin. Tällainen "sokko-ostelu" oli tietysti riskipeliä aikana ennen Spotifytä sun muita, mutta ainakin tämän kerran satsaus kannatti.

Musiikki on aika perinteistä bluesia, jumptyyliin kallellaan - ja kappalevalinnatkin osoittavat taaksepäin. "Flip, Flop & Fly", "Stompin´ At The Savoy" ja "Saved" ovat esimerkkejä kappaleista, joita moni muukin on esittänyt, eivätkä Powerhousen versiot lainkaan häpeä muiden rinnalla. Levyn todellinen tyrmäys on kuitenkin "Hard Times", Ray Charlesin vanha bluesballadi joka esitetään todella hartaasti. Yhtye soittaa hienosti, mutta esityksen ja koko levyn tähti on laulaja George Weh, joka onnistuu kuulostamaan siltä kuin todella olisi elänyt koko surkeuden.

Kaiken lisäksi hän parin liveraidan perusteella vaikuttaa osaavan myös ottaa yleisönsä. Sitähän ei tämän bändin kohdalla enää kai pääse kokemaan, mutta myös studionauhoituksesta paistavat hyvä fiilis, silmän pilke ja auktoriteetti. Tällaista on hyvä musiikki.