Olen yleensä vältellyt uusien levyjen kehumista, koska musiikin oikean voiman ja kestävän vaikutuksen arviointi vaatii jonkinlaista aikaperspektiiviä, mutta alkuvuodesta sain korviini parikin sellaista levytystä, joita olen sen jälkeen pyöritellyt aika hartaasti - ja koska ne vain paranevat korvissani, otan riskin ja kehun ne miltei tuoreeltaan.
Ensimmäinen tapaus listassani on Rodney Crowellin viimeisin albumi "Close Ties". Olen aika myöhännäissyntyinen Rodneyfani - havahduin hänen musiikkiinsa vajaat kymmenen vuotta sitten kun kuulin loistavan "Sex & Gasoline"-albumin, mutta sen jälkeen olenkin ollut koukussa. Hänen varhaisemmat, enemmän kantriin kallellaan olevat levynsä eivät minua ensin niin puhutelleet, mutta niihinkin olen sittemmin saanut hieman tuntumaa, kun taas viime vuodet ovat tuoneet mukanaan parikin levyllistä duettoja Emmylou Harrisin kanssa - hyviä levyjä, mutta nekin hieman muuta kuin mistä itse eniten pidän. Sen sijaan miehen 2000-luvun soolotuotanto on ollut täyttä asiaa, ja tämäö uusin levy saattaa olla miehen paras.
Se on musiikillisesti monipuolinen - aika lailla akustispohjainen, mutta sähköisiä elementtejä ja biisejäkin on, välillä jopa täyteläisesti sovitettu, rytmimusiikkiin aika laajalta alueelta nojaava. Mukana on pari hyvinkin Rodneymaista juurihölkkää - "East Houston Blues" ja loistava "I Don´t Care Anymore", menevämpiä biisejä kuten jopa popahtavan ripeä "Life Without Susanna" ja miltei rankasti rokkaava "Storm Warning", mutta ennen kaikkea balladiosasto on pysäyttävä. Urkuharmoonin (?) värittämä "Nashville 72" on jo hyvä, mutta ennen kaikkea tällä levyllä on kaksi tämän vuosikymmenen tähän mennessä hienointa biisiä.
"It Ain´t Over Yet" palkittiin juuri Vuoden Kappaleena Americanafest 2017:in yhteydessä; se on ilmavasti hölkkäävä, hivelevän kauniisti laulettu esitys, jossa Rodneyn lämpimänkarheaa esitystä täydentävät nuorempi tähti John Paul White ja ennen kaikkea ex-vaimo Rosanne Cash, jonka lauluosuus viimeistään nostaa ihon kananlihalle. Tällaisten kappaleiden kuuleminen on se syy, miksi minua jaksaa kiinnostaa kevyt musiikki vuodesta toiseen. Ja kun on toipunut siitä, Sheryl Crown tähdittämä "I´m Tied To Ya" on täystyrmäys; todella hieno sävellys, sovitus jossa kielisoittimet ja hienovaraiset jouset tukevat toisiaan, ja taas kerran hyvin yhteensopivat äänet.
Itse asiassa juuri Rodney Crowellin ääni on koko albumin keskiössä - se on lämmin, elämänmakuinen, ja koska hänen tesktinsä selvästi ovat omakohtaisia, muistellen menneitä ystäviä kuten Guy ja Susanna Clarkia, nuoruutta ja uraa, tämä tuntuu vieläkin henkilökohtaisemmalta kuin hänen sinänsä aika intiimit edelliset levynsä. Tekisi mieli puhua ajattomuudesta ja sen sellaisesta, mutta toisaalta juuri omakohtaisuus ja (viimeistään nyt kliseevaroitin kärähtää) eletyn elämän maku kiinnittävän sen myös tähän hetkeen.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti