352. Rodney Crowell: The Houston Kid (2001): Kertojan läpimurto

Rodney Crowell oli aluksi enemmn tai vähemmän kantrilaulaja-lauluntekijä; vaikka hänen omat levynsä olivat ihan mukiinmeneviä ja jopa myivät hyvin, hänen 1900-luvun tuotantonsa on minun korvissani aika kasvotonta. Vuosituhannen vaihteessa tapahtui jonkinlainen muutos, ja tämä toinen puoli hänen levytysuraansa on ollut aika paljon sävykkäämpää ja henkilökohtaisemman kuuloista. Muutos - jonka syistä en tiedä sen tarkemmin, mutta ainakin avioero ja jonkinasteinen päihdeongelma taisivat kuulua asiaan - taisi alkaa tästä levystä.

Tällä levyllä minua viihdyttää ensinnäkin bändin soundi - ilmava, luonnollisen juureva, ilman kantrikuorrutuksia mutta ei myöskään mikään "pakkorokattu". Sovitukset toimivat hyvin, ja levyn äänimaailma miellyttää korvaani - se soi hiljaa tai lujempaa aina tarpeen mukaan. Kielisoittimet soivat kauniisti ja komppi kulkee. Tämän päälle Rodney laulaa jonkinlaisella uudella arvovallalla - vaikka hän on osannut laulaa aiemminkin, tämän levyn laulusuoritukset ovat astetta syvempiä.

Ja ne laulut. Perinteisintä menoa tarjoaa vanhaa klassikkoa ovelasti kierrättävä "I Walk The Line (Revisited)", jossa duettopartnerina on itse mestari, Rodneyn ex-appiukko Johnny Cash, kun taas esimerkiksi aloitus "Telephone Road" on aika suoraa rockia. "The Rock Of My Soul" on suora tilitys pojalta väkivaltaiselle isälleen, kun taas "Highway 17" on akustisesti esitetty mutta silti suureksi kasvavav hymni hyvien ja pahojen tekojen seurauksista.

Ja kun hymneistä puhutaan, mennyttä rakkautta muisteleva "U Don't Know How Much I Hate U" rullaavine komppeineen, urkuineen ja sällipilleineen voisi olla vaikkapa Dylanin laulukirjasta - mutta Rodney Crowell on kyllä ihan oma miehensä. Nimenomaan tekstit ovat jylhä kokonaisuus huomioita elämästä, sen varjopuolista mutta myös onnenhetkistä. Vääryttä on tehty ja kärsitty, mutta katkeruutta näissä lauluissa ei ole, pikemminkin seestynyttä ymmärrystä. Tämä on kertojan levy - tekstit ovat kuin pienoisnovelleja.

Tästä levystä alkoi pitkä onnistumisten sarja, josta ainakin pari osaa on ihan klassikkokamaa - mutta tämäkään levy ei häpeä minkään 2000-luvun juurimusiikkilevyn rinnalla. Hienoa kamaa.

Vuoden 2017 parhaat

2017 oli hyvä musiikkivuosi. Se saattaa osittain johtua siitä, että tulin hankkineeksi aika paljon enemmän uusia levyjä kuin muutamaan vuoteen ennen sitä, mutta määrähän ei aina ole laadun tae.
Vuoden levytapausten purkamisen aloitin jo syksyn puolella - Rodney Crowellin "Close Ties" saattaa olla jopa vuoden albumi, ja sen jälkeen olen käsitellyt myös Deep Purplen,  Neil Finnin, Van Morrisonin, Shelby Lynnen ja Allison Moorerin, Lilly Hiattin, Whitehorsen, Gov´t Mulen ja Lizz Wrightin uudet levyt - ja muitakin on tulossa.

Sitä hyvää oli kuitenkin tarjolla muutenkin kuin levyllä. Vietin syksyn Indianassa, USA:n sydänmailla, ja näin minulla oli periaatteessa mahdollisuus kuulla ja nähdä livenä melkein kenet tahansa suosikeistani. Käytännössä aika, raha ja logistiikka karsivat menemisiä, mutta "kotikaupungissani" Bloomingtonissa bongasin sentään vanhan suosikkini Robert Crayn bändeineen elämänsä kunnossa, ja toisen polven taiturin Lilly Hiattin.

Crayn konsertti oli loppuunmyydyssä teatterissa, Hiatt taas esiintyi lämppärinä paikallisessa kaljapaikassa muutamalle kymmenelle hengelle, mutta minä olin molemmilla kerroilla myyty mies. Uskaltauduin jopa ostamaan puuttuvan levyn ja vaihtamaan muutaman sanan Hiattin kanssa, ja totesin nousevan indierocktähen elämän olevan kovaa työtä. Hän on muuten tulossa toukokuussa Ruotsiin - ainakin Tukholmaan ja Uumajaan - mutta tietenkään ei Suomeen asti. Muutama nimi jäi kuulematta muun ohjelman takia - Rhiannon Giddens ja Mavis Staples kävivät myös meillä päin, mutta itse olin muualla. Tunnin ajomatkan päässä Indianapoliksessa taas kävivät suurin piirtein kaikki mahdolliset.

Koska en kuitenkaan ole niinkään live- kuin levyfriikki, niin vielä suuremman vaikutuksen minuun tekivät paikkakunnan levykaupat. Varsinkin Landlocked Music oli hieno, jos uusia levyjä kaipasi, mutta suurimmat lastit kannoin kotiin Half Price Books Outlet Storesta, jonka CD-hyllyn normaalihinta oli kaksi taalaa ja alelaarin 50 senttiä/lätty. Pari kertaa sattui kohdalle vielä alennusmyynti, jolloin kaikki myytiin puoleen hintaan... Matkatavaraa oli kotimatkalla yksi ylimääräinen laukku, mutta minulla on nyt aika paljon sellaista täydennystä hyllyssäni, josta olen vain haaveillut. Shelby Lynne, Allison Moorer, Indigo Girls, Natalie Merchant ja 10.000 Maniacs, Aimee Mann, Rodney Crowell, Lyle Lovett... lista on pitkä; monia näistä artisteista löytää täältä kotoa vain satunnaisesti, ja vaikka netin kautta tilaamalla saakin melkein mitä vaan, kustannukset ovat moninkertaiset.

Ja sen lisäksi, vaikka levyjen löytäminen on mukavaa myös netin kautta, on levyhyllyn plaraaminen vielä hauskempaa. Niinkuin yltä kävi ilmi, hyllyyn tuli mukavasti täydennystä, ja vaikka olen siitä maininnut jo parina edellisenä vuotenakin, CD-levyjen tarjonta ja hintataso on ollut yksi musiikkivuoden avainilmiöistä. Ostajan markkinat ovat vieläkin valloillaan - jos kohta uusien levyjen myyntipaikat vähenevät silmissä. Uusia levykauppoja taas ilmestyy eri puolille maatamme - itse vain en ole juurikaan niitä ehtinyt tutkia. Aika monelta kirpparilta sentään tarttui levyjä mukaan. Itse asiassa vuosi 2018 käynnistynee sattuneesta syystä hieman seesteisemmin levynhankintarintamalla...

330. Rodney Crowell: Close Ties (2017): Tässä hetkessä ja aina

Olen yleensä vältellyt uusien levyjen kehumista, koska musiikin oikean voiman ja kestävän vaikutuksen arviointi vaatii jonkinlaista aikaperspektiiviä, mutta alkuvuodesta sain korviini parikin sellaista levytystä, joita olen sen jälkeen pyöritellyt aika hartaasti - ja koska ne vain paranevat korvissani, otan riskin ja kehun ne miltei tuoreeltaan.

Ensimmäinen tapaus listassani on Rodney Crowellin viimeisin albumi "Close Ties". Olen aika myöhännäissyntyinen Rodneyfani - havahduin hänen musiikkiinsa vajaat kymmenen vuotta sitten kun kuulin loistavan "Sex & Gasoline"-albumin, mutta sen jälkeen olenkin ollut koukussa. Hänen varhaisemmat, enemmän kantriin kallellaan olevat levynsä eivät minua ensin niin puhutelleet, mutta niihinkin olen sittemmin saanut hieman tuntumaa, kun taas viime vuodet ovat tuoneet mukanaan parikin levyllistä duettoja Emmylou Harrisin kanssa - hyviä levyjä, mutta nekin hieman muuta kuin mistä itse eniten pidän. Sen sijaan miehen 2000-luvun soolotuotanto on ollut täyttä asiaa, ja tämäö uusin levy saattaa olla miehen paras.

Se on musiikillisesti monipuolinen - aika lailla akustispohjainen, mutta sähköisiä elementtejä ja biisejäkin on, välillä jopa täyteläisesti sovitettu, rytmimusiikkiin aika laajalta alueelta nojaava. Mukana on pari hyvinkin Rodneymaista juurihölkkää - "East Houston Blues" ja loistava "I Don´t Care Anymore", menevämpiä biisejä kuten jopa popahtavan ripeä "Life Without Susanna" ja miltei rankasti rokkaava "Storm Warning", mutta ennen kaikkea balladiosasto on pysäyttävä. Urkuharmoonin (?) värittämä "Nashville 72" on jo hyvä, mutta ennen kaikkea tällä levyllä on kaksi tämän vuosikymmenen tähän mennessä hienointa biisiä.

"It Ain´t Over Yet" palkittiin juuri Vuoden Kappaleena Americanafest 2017:in yhteydessä; se on ilmavasti hölkkäävä, hivelevän kauniisti laulettu esitys, jossa Rodneyn lämpimänkarheaa esitystä täydentävät nuorempi tähti John Paul White ja ennen kaikkea ex-vaimo Rosanne Cash, jonka lauluosuus viimeistään nostaa ihon kananlihalle. Tällaisten kappaleiden kuuleminen on se syy, miksi minua jaksaa kiinnostaa kevyt musiikki vuodesta toiseen. Ja kun on toipunut siitä, Sheryl Crown tähdittämä "I´m Tied To Ya" on täystyrmäys; todella hieno sävellys, sovitus jossa kielisoittimet ja hienovaraiset jouset tukevat toisiaan, ja taas kerran hyvin yhteensopivat äänet.

Itse asiassa juuri Rodney Crowellin ääni on koko albumin keskiössä - se on lämmin, elämänmakuinen, ja koska hänen tesktinsä selvästi ovat omakohtaisia, muistellen menneitä ystäviä kuten Guy ja Susanna Clarkia, nuoruutta ja uraa, tämä tuntuu vieläkin henkilökohtaisemmalta kuin hänen sinänsä aika intiimit edelliset levynsä. Tekisi mieli puhua ajattomuudesta ja sen sellaisesta, mutta toisaalta juuri omakohtaisuus ja (viimeistään nyt kliseevaroitin kärähtää) eletyn elämän maku kiinnittävän sen myös tähän hetkeen.

Maailman paras levy 2008

Viime postauksessani totesin musiikkimakuni vuosien myötä yleisesti ottaen kehittyneen yhä simppelimpään suuntaan - käytännössä siten, että huomaan palaavani yhä useammin kohtuullisen pelkistettyjen esitysten ääreen. Se ei välttämättä tarkoita esim. mies tai nainen ja kitara-tyyliä - mutta sen sijaan musiikkia, jossa esim. hienon äänen käyttöä ei peitetä äänimatolla tai efekteillä.

Vuonna 2008 tätä puhdasta ilmaisua harrasti esimerkiksi Shelby Lynne, joka levytti albumillisen loistavia tulkintoja Dusty Springfieldin aikanaan tunnteuksi tekemistä helmistä. Albumin "Just A Little Lovin´" kruunaa ihana "Breakfast In Bed", jossa Shelby todella tavoittaa sen herkkyyden ja haavoittuvuuden, joka oli Dustyn tavaramerkki, mutta vieläpä ylittää alkuperäisen, hienovaraisella mutta omanarvontuntoisella tulkinnalla. Jos tämä luonnehdinta kuulostaa hölmöltä, se johtuu siitä etten pysty sitä paremmin kuvaamaan.

Tämä biisi - ja itse asiassa koko levy - on juuri sellainen aamuyön tuntien soundtrack, joka tavallaan menee hukkaan päivänvalossa. Toisaalta Shelby Lynnen levytysura - sekä ennen että jälkeen tämän albumin - on tulvillaan näitä pimeän vuorokaudenajan tunnareita. Välillä huomaan jopa toivovani, että hän joskus revittelisi vähän enemmän, mutta toisaalta jälki on niin komeaa ettei minulla oikeastaan ole mitään syytä valittaa.

Toinen juurevuuden ja sielukkuuden sanansaattaja oli Rodney Crowell, joka on kypsynyt sinänsä laadukkaasta modernin countryn tekijästä yhdeksi uuden americanan keulakuvista, jonka musiikissa parhaimmillaan yhdistyvät maantieden pöly, elämän maku, kokemuksen rintaääni ja usko siihen, että päivä vielä paistaa myös risukasaan. Kaikkea tätä on "Sex & Gasoline", kokonaisuus jonka oikeastaan jokainen laulu sopii yllämainittuhin määritelmiin.

Rodney laulaa elämän koulimalla, miellyttävän miehekkäällä äänellään mm uskonnon harhoista, elämän raadollisuudesta, lihan himosta - ja tietenkin rakkaudesta. Soitto - kevyen sähköinen, ilmavasti rullaava, miellyttää korvaani kovasti, ja sävellyksissä on juuri sellaisia pikku jippoja jotka jäävät mieleen eivätkä suostu lähtemään sieltä pois. Vaikka soundipaletti ei ole ylileveä, siihen ei hevillä kyllästy, vaan tämä albumi kuuluu siihen luokkaan joka löytää tiensä CD-kelkkaan säännöllisin väliajoin.

Sama koskee Crowellin muutakin 2000-luvun tuotantoa - myös pari edellistä albumia ovat lähes samaa tasoa. Tämän albumin jälkeen hän on mm. levyttänyt pari albumillista duettoja Emmylou Harrisin kanssa; soundillisesti ne ovat enemmän sellaista perinnecountryä, josta en periaatteessa ennen niin välittänyt, mutta joka mm juuri näiden esitysten myötä on alkanut avautua myös minulle.

112. Rodney Crowell: Sex And Gasoline (2008): Elämän makua

Popmusiikki on kliseistä tehtyä, ja itse musiikkia ympäröivät vielä kriitikkojen, mainosmiesten ja vieläpä kuuntelijoidenkin käyttämät usein vielä karmeammat kliseet - joita analysoimalla voi joskus tehdä hyvinkin pitkälle meneviä johtopäätöksiä itse musiikista. Yksi tällainen kulunut fraasi on "elämän maku", jonka minä yleensä luen varoituksena; elämän makuinen tulkinta tarkoittaa yleensä sitä, että tulkitsija (useimmiten kokenut sellainen) on joko juonut äänensä tai sitten ei ole osannut laulaa alun alkaenkaan. Varsinkin viime vuosina elämänmakuiset tulkinnat sitä paitsi yhä useammin ovat kohdanneet esittäjää huomattavasti nuorempien artistien lauluja - eli kyseessä on arvatenkin ollut yritys rahastaa vanhalla maineella ja löytää uutta kuulijakuntaa. Näitä esimerkkejä on Suomessakin monta - ja jopa levymyynnin ja keikkatilastojen kärkipäässä - ja maailmalla vielä enemmän; jotkut tyypit ovat niin karismaattisia, että tulkinnan huteruuden kestää, kun taas toisille pitäisi antaa lähestymiskielto levytysstudioihin.

Tämä pitkähkö purkaus ei taas koske Rodney Crowellia sikäli, että hän minusta osaa laulaa ihan kohtuullisesti - hän ei ehkä ole mikään pavarotti, mutta lajissaan kelvollinen ja tietää mistä nuotti löytyy - mutta elämän maku on hänen tapauksessaan sitä, että laulut (itse tehdyt) käsittelevät monipuolisesti (ja vinosti hymyillen) elämän eri alueita ja ilmiöitä, rakkaudentunnustuksista seksiin ja uskontohörhöistä maantiepölyyn. Ja bändi komppaa häntä asiallisesti, rennosti mutta tiukasti, etelään viittaavalla poljennolla.

Laulut ovat järjestään hyviä, huippuina hekumallinen "Funky And The Farm Boy", vetoava "I Want You #35" ja asiapitoiset "The Rise And Fall Of Intelligent Design" ja "Who Do You Trust". Tempot ja sovitukset pyörivät ensi kuulemalta aika suppealla skaalalla, mutta kun tutustuu tähän levyyn tarkemmin, siltä löytyy kaikenlaisia pikku vivahteita jotka rikastavat kuuntelukokemusta ja elämää.

Tämä taitaa olla americanaa - juurimusiikkia ilman sen kummempaa etikettiä - joka liikkuu soulin, countryn ja rock´n´rollin välimaastossa, nyökäten välillä folkin tai bluesin suuntaan, ja joka ennen kaikkea kuulostaa elävältä, dynaamiselta ja liikkuvalta ilman että se silti hyppii silmille. Elämän makuista kamaa, sanoisin...