Jos katson musiikindiggailuani taaksepäin, on alati laajenevaan omaan Hall of Fameeni ilmestynyt kohtuullisen tasaisin väliajoin uusia sellaisia artisteja, jotka tekemisillään asettuvat jollakin tapaa eturiviin. Se alkoi Beatlesista aikanaan, 80-luvulla ruotuun tulivat mm Thin Lizzy, Jethro Tull/Ian Anderson, Southside Johnny ja Robert Cray. 90-luvun nimet olivat ehkä Neil Finn/Crowded House ja Deep Purple (vaikka se oli entuudestaan tuttu), vuosituhannen vaihteen jälkeen Del Amitri/Justin Currie - ja noin vuoden 2010 kieppeillä Warren Haynes ja Gov´t Mule.
Ensikosketukseni oli komea "High & Mighty", ja sen jälkeen kokoelma karttui sekä taaksepäin että tietenkin eteenpäin, ja joka uuden julkaisun jälkeen löydän tästä periaatteessa hyvinkin perinteisestä bluespohjaisesta rockyhtyeestä ja sen monitaitoisesta nokkamiehestä uusia puolia. Vuoden 2017 uutuusalbumi "Revolution Come, Revolution Go" on bändin ehkä linjakkain kokonaisuus muutamiin vuosiin - vaikka tempot ja äänenpainot vaihtelevat, materiaali on kauttaaltaan vahvaa.
Soundeiltaan tämä on ehtaa tavaraa - Gov't Mulen klassinen triokokoonpano höystettynä maukkailla koskettimilla. Oikeita soittimia, juurevaa sointia. En ole kitaraekspertti, mutta Warren Haynesin soitto miellyttää minua. Sielukasta, sinistä, funkyä, raivoisaa, ja hieno dynamiikan taju. Rytmiryhmän toiminta on saumatonta, ja sovitukset hyviä. Toisaalta Haynes on myös oikein hyvä laulaja - hänen äänessään on tarvittaessa voimaa ja raivoa, mutta myös syvyyttä ja sineä.
Olen nyt kuunnellut tätä puoli vuotta ja risat, ja toisin kuin monella muulla levyllä en ole löytänyt tällä mitään erityistä suosikkibiisiä, koska parhaat esitykset vaihtelevat kuuntelukerrasta toiseen. Raivokas aloitus "Stone Cold Rage", soulia tihkuva "Sarah Surrender", kaihoisan sielukas "Pressure Under Fire", liitelevä "Easy Times", syvänbluesinen "Dark Was The Night, Cold Was The Ground", kunnon Mulerypistyksen mitat täyttävä nimikappale, tai mikä tahansa muu kahdestatoista raidasta. Sävellyksissä on mukavia koukkuja, soolot toimivat... en keksi materiaalista moitteen sijaa.
Mutta onko tämä peräti ainutlaatuinen levy? Etelän bluesrockhan ei ole mitenkään tunnettua progressiivisuudestaan, ja musiikin muoto pohjautuu vahvasti perinteeseen, jota Haynesin kohdalla edustaa esim. The Allman Brothers Band, ja sen taustalla vanhat mustan musiikin mestarit. Sen sijaan tällä levyllä puhkeaa kukkaan se yhteiskuntakriittisyys, jota on voinut havaita pienemmässä määrin aikaisemmillakin Mulen teoksilla; tämän levyn monet laulut henkivät sitä turhautumista ja pettymystä, jota 2000-luku on amerikkalaisille tarjonnut - ja toisaalta sitä raivoa, jonka synnytti "kansan syvien rivien" poliittinen käyttäytyminen vuoden 2016 presidentinvaaleissa. Tämä ei ehkä ole puhdas protestilevy, mutta nämä vanhan liiton miehet vaikuttavat aika vihaisilta, ja se vimma on synnyttänyt yhden vuoden 2017 levytapauksista.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti