Vuoden 2017 parhaat

2017 oli hyvä musiikkivuosi. Se saattaa osittain johtua siitä, että tulin hankkineeksi aika paljon enemmän uusia levyjä kuin muutamaan vuoteen ennen sitä, mutta määrähän ei aina ole laadun tae.
Vuoden levytapausten purkamisen aloitin jo syksyn puolella - Rodney Crowellin "Close Ties" saattaa olla jopa vuoden albumi, ja sen jälkeen olen käsitellyt myös Deep Purplen,  Neil Finnin, Van Morrisonin, Shelby Lynnen ja Allison Moorerin, Lilly Hiattin, Whitehorsen, Gov´t Mulen ja Lizz Wrightin uudet levyt - ja muitakin on tulossa.

Sitä hyvää oli kuitenkin tarjolla muutenkin kuin levyllä. Vietin syksyn Indianassa, USA:n sydänmailla, ja näin minulla oli periaatteessa mahdollisuus kuulla ja nähdä livenä melkein kenet tahansa suosikeistani. Käytännössä aika, raha ja logistiikka karsivat menemisiä, mutta "kotikaupungissani" Bloomingtonissa bongasin sentään vanhan suosikkini Robert Crayn bändeineen elämänsä kunnossa, ja toisen polven taiturin Lilly Hiattin.

Crayn konsertti oli loppuunmyydyssä teatterissa, Hiatt taas esiintyi lämppärinä paikallisessa kaljapaikassa muutamalle kymmenelle hengelle, mutta minä olin molemmilla kerroilla myyty mies. Uskaltauduin jopa ostamaan puuttuvan levyn ja vaihtamaan muutaman sanan Hiattin kanssa, ja totesin nousevan indierocktähen elämän olevan kovaa työtä. Hän on muuten tulossa toukokuussa Ruotsiin - ainakin Tukholmaan ja Uumajaan - mutta tietenkään ei Suomeen asti. Muutama nimi jäi kuulematta muun ohjelman takia - Rhiannon Giddens ja Mavis Staples kävivät myös meillä päin, mutta itse olin muualla. Tunnin ajomatkan päässä Indianapoliksessa taas kävivät suurin piirtein kaikki mahdolliset.

Koska en kuitenkaan ole niinkään live- kuin levyfriikki, niin vielä suuremman vaikutuksen minuun tekivät paikkakunnan levykaupat. Varsinkin Landlocked Music oli hieno, jos uusia levyjä kaipasi, mutta suurimmat lastit kannoin kotiin Half Price Books Outlet Storesta, jonka CD-hyllyn normaalihinta oli kaksi taalaa ja alelaarin 50 senttiä/lätty. Pari kertaa sattui kohdalle vielä alennusmyynti, jolloin kaikki myytiin puoleen hintaan... Matkatavaraa oli kotimatkalla yksi ylimääräinen laukku, mutta minulla on nyt aika paljon sellaista täydennystä hyllyssäni, josta olen vain haaveillut. Shelby Lynne, Allison Moorer, Indigo Girls, Natalie Merchant ja 10.000 Maniacs, Aimee Mann, Rodney Crowell, Lyle Lovett... lista on pitkä; monia näistä artisteista löytää täältä kotoa vain satunnaisesti, ja vaikka netin kautta tilaamalla saakin melkein mitä vaan, kustannukset ovat moninkertaiset.

Ja sen lisäksi, vaikka levyjen löytäminen on mukavaa myös netin kautta, on levyhyllyn plaraaminen vielä hauskempaa. Niinkuin yltä kävi ilmi, hyllyyn tuli mukavasti täydennystä, ja vaikka olen siitä maininnut jo parina edellisenä vuotenakin, CD-levyjen tarjonta ja hintataso on ollut yksi musiikkivuoden avainilmiöistä. Ostajan markkinat ovat vieläkin valloillaan - jos kohta uusien levyjen myyntipaikat vähenevät silmissä. Uusia levykauppoja taas ilmestyy eri puolille maatamme - itse vain en ole juurikaan niitä ehtinyt tutkia. Aika monelta kirpparilta sentään tarttui levyjä mukaan. Itse asiassa vuosi 2018 käynnistynee sattuneesta syystä hieman seesteisemmin levynhankintarintamalla...

347. Gov´t Mule: Revolution Come, Revolution Go (2017): Vanhan liiton vihaisia miehiä

Jos katson musiikindiggailuani taaksepäin, on alati laajenevaan omaan Hall of Fameeni ilmestynyt kohtuullisen tasaisin väliajoin uusia sellaisia artisteja, jotka tekemisillään asettuvat jollakin tapaa eturiviin. Se alkoi Beatlesista aikanaan, 80-luvulla ruotuun tulivat mm Thin Lizzy, Jethro Tull/Ian Anderson, Southside Johnny ja Robert Cray. 90-luvun nimet olivat ehkä Neil Finn/Crowded House ja Deep Purple (vaikka se oli entuudestaan tuttu), vuosituhannen vaihteen jälkeen Del Amitri/Justin Currie - ja noin vuoden 2010 kieppeillä Warren Haynes ja Gov´t Mule.

Ensikosketukseni oli komea "High & Mighty", ja sen jälkeen kokoelma karttui sekä taaksepäin että tietenkin eteenpäin, ja joka uuden julkaisun jälkeen löydän tästä periaatteessa hyvinkin perinteisestä bluespohjaisesta rockyhtyeestä ja sen monitaitoisesta nokkamiehestä uusia puolia. Vuoden 2017 uutuusalbumi "Revolution Come, Revolution Go" on bändin ehkä linjakkain kokonaisuus muutamiin vuosiin - vaikka tempot ja äänenpainot vaihtelevat, materiaali on kauttaaltaan vahvaa.

Soundeiltaan tämä on ehtaa tavaraa - Gov't Mulen klassinen triokokoonpano höystettynä maukkailla koskettimilla. Oikeita soittimia, juurevaa sointia. En ole kitaraekspertti, mutta Warren Haynesin soitto miellyttää minua. Sielukasta, sinistä, funkyä, raivoisaa, ja hieno dynamiikan taju. Rytmiryhmän toiminta on saumatonta, ja sovitukset hyviä. Toisaalta Haynes on myös oikein hyvä laulaja - hänen äänessään on tarvittaessa voimaa ja raivoa, mutta myös syvyyttä ja sineä.

Olen nyt kuunnellut tätä puoli vuotta ja risat, ja toisin kuin monella muulla levyllä en ole löytänyt tällä mitään erityistä suosikkibiisiä, koska parhaat esitykset vaihtelevat kuuntelukerrasta toiseen. Raivokas aloitus "Stone Cold Rage", soulia tihkuva "Sarah Surrender", kaihoisan sielukas "Pressure Under Fire", liitelevä "Easy Times", syvänbluesinen "Dark Was The Night, Cold Was The Ground", kunnon Mulerypistyksen mitat täyttävä nimikappale, tai mikä tahansa muu kahdestatoista raidasta. Sävellyksissä on mukavia koukkuja, soolot toimivat... en keksi materiaalista moitteen sijaa.

Mutta onko tämä peräti ainutlaatuinen levy? Etelän bluesrockhan ei ole mitenkään tunnettua progressiivisuudestaan, ja musiikin muoto pohjautuu vahvasti perinteeseen, jota Haynesin kohdalla edustaa esim. The Allman Brothers Band, ja sen taustalla vanhat mustan musiikin mestarit. Sen sijaan tällä levyllä puhkeaa kukkaan se yhteiskuntakriittisyys, jota on voinut havaita pienemmässä määrin aikaisemmillakin Mulen teoksilla; tämän levyn monet laulut henkivät sitä turhautumista ja pettymystä, jota 2000-luku on amerikkalaisille tarjonnut - ja toisaalta sitä raivoa, jonka synnytti "kansan syvien rivien" poliittinen käyttäytyminen vuoden 2016 presidentinvaaleissa. Tämä ei ehkä ole puhdas protestilevy, mutta nämä vanhan liiton miehet vaikuttavat aika vihaisilta, ja se vimma on synnyttänyt yhden vuoden 2017 levytapauksista.

Maailman paras levy 2006

Vaikka musiikkimaku on siitä hieno asia, että se kehittyy ja muuttuu jopa viisikymppisellä, on tiettyjä asioita jotka ilmeisesti eivät katoa koskaan. Olen aikaisemminkin sauhunnut täällä esim. 60- ja 70-lukujen soulsita ja bluesista, ja kelttiläinen kansanmusiikki ainakin laulettuna jaksaa viehättää. Ja joskus teininä kokemani ns. klassisen raskaan rockin herätys ei ilmeisesti koskaan hälvene, vaikka ko. musiikinlaji ei ihan aina olekaan pysynyt soittolistojeni kärjessä.

Viimeisin, vieläkin päälle jäänyt vaihe alkoi muutamia vuosia sittem kun satumoisin löysin kirjastosta Gov´t Mulen vuonna 2006 julkaistun "High & Mighty"-albumin, joka oli läpeensä mielenkiintoinen tapaus; hyviä biisejä, jäntevää soittoa kruununa Warren Haynesin kitarointi - paletti kattoi kaiken suorasta paahdosta reggaerytmeihin - ja oikein hyvä lauluääni. Kaikki tämä kulminoitui kahdeksanminuuttiseen "Unring The Bell"-biisiin, jota jaksan ihastella vaikka pitkät biisinkestot yleensä minun korvissani ovat joko kelausta tai liian monen palikan ymppäämistä samaan pakettiin. Juuri tämä biisi on nimenomaan sellainen voiman ja dynamiikan juhla, jota sinipohjainen raskas rock parhaimmillaan voi olla.

Sittemmin olen haalinut hyllyyni kaikki löytämäni Haynesin ja Gov´t Mulen studiolevytykset - ja jopa livejuttuja, vaikka ne eivät yleensä ole makuuni, sekä jonkun verran Allman Brothers Bandin myöhäisempiä levytyksiä, joilla Haynes on mukana. Ja huomaan kuuntelevani sujuvasti jopa yli kymmenminuuttisia eepoksia, vaikka ne normaalisti siis epäilyttävät. Sinisyyttä, sävyjä, sähköä... sekoitus toimii. Eikä tämä ole mitään metallia - välillä meininki on syvän etelän boogieta, välillä mennään Appalakkien varjoon, joskus osoite voisi olla vaikka Memphis tai Chicago. Amerikkalaista musiikkia parhaimmillaan.

Willie Nile taas meni minulta ohi sekä 80- että 90-luvuilla, mutta muusikkoystäväni Tom, joka seuraa rockmusiikkia aika tiukalla seulalla, vinkkasi minulle "Streets Of New York"-nimisestä albumista, ja minähän olin myyty. Tämä on perusjenkkimeininkiä - Springsteen kohtaa uuden aallon ja new yorkilaisen katuromantiikan. Sävellykset ovat hyviä joskin hieman kaavamaisia, Nilen lauluääni on persoonallinen mutta ei särähdä liikaa korvaan, tuotanto on aika peruskamaa - suhteellisen ajatonta soundia ilman liikoja koristeluja, mutta tietyllä tämän päivän vivahteella. Oikeat soittimet soivat välillä korvia hivelevästi.

Silti tämä albumi - ja Nilen muukin tuotanto - onnistuu jotenkin nousemaan tavanomaisen yläpuolelle; suurin syy on varmaankin hänen tarinankerrontansa. Tällä levyllä on kunnon romantiikkaa kuten "Asking Annie Out", hillittömiä visioita kuten "Cell Phones Ringing (In The Pockets Of The Dead)" tai "The Day I Saw Bo Diddley In Washington Square" sekä taistelulauluja kuten "When One Stands". Nile ei ole koskaan oikein lyönyt läpi suuressa mittakaavassa - mutta toisaalta hän onkin enemmän kotonaan hikisessä klubissa kuin stadionilla.

Nile teki kaksi albumia 80-luvun alussa ja yhden 90-luvun alkupuolella, mutta viimeisen runsaan kymmenen vuoden ajan uutta materiaalia - studiosta ja livenä - on tullut säännöllisesti, ja ilahduttavasti sen taso on kauttaaltaan kovaa. Mutta toisaalta katuromantiikka on ikuista, ja kukapa sen tietäisi paremmin kuin pitkän linjan rocktrubaduuri?

243. Gov´t Mule: Life before Insanity (2000): Sähköisiä sinisäveliä

Harvassa ovat ne muusikot tai bändit, joien koko tuotanto olisi järjestään niin laadukasta ettei tarvitsisi kiinnittää huomiota esim. kappaleen tai koko levyn vaihtamiseen kesken kuuntelun, mutta Warren Haynes ja kumppanit eli Gov´t Mule hoitavat tämän teeman juuri kuin pitääkin, levyttäen sopivin väliajoin lisää "ajattelevan miehen juurisoittoa". Vuoden 1995 debyytistä viimevuotiseen "Shout":iin kaikki levyt ovat olleet vähintään tyydyttäviä, ja jotkut suorastaan loisteliaita.

Perusresepti on pysynyt samana - bluespohjaista rockia, jossa annetaan tilaa sooloille ja jammailulle, mutta jonka pohjana on kunnon sävellystyö. Bändi - alunperin trio, sittemmin myös koskettimilla vahvistettu - soi kuin unelma, sovitusten dynamiikka on hieno ja Warren Haynes on paitsi kitaristivelho myös oiva biisintekijä ja erinomainen laulaja. Tämä bändin kolmas studiolevy on nimenomaan sitä itseään - oikeaa musiikkia oikeilla soittimilla.

Nopeammat biisit joko funkahtavat kevyesti, kuten aloitus "Wandering Child" tai kulkevat suoraviivaisemmin kuten "Bad Little Doggie", kun taas esimerkiksi "World Gone Wild" on esimerkki dynamiikasta, jossa jopa tempovaihtelut tuntuvat perustelluilta. "Lay Your Burden Down" omaa levyn koukuttavimman kertosäkeen, kun taas "I Think You Know What I Mean" yhdistää heviyden, bluesin ja tietyn räkäisyyden ilmavuuteen. "Tastes Like Wine" on esimerkki sellaisesta pidätellystä voimasta, josta tehdään mestariteoksia silloin kun ymmärretään rakentaa tarina akustisesta alusta sähköiseen paisutukseen.

Haynes kumppaneineen eivät pelkää soittoajan venyttämistä - yksikään Mulen albumi ei taida olla alle tunnin pituinen - mutta aika ei silti käy pitkäksi, koska sävelet, sävy ja suullinen esitys kestävät koko matkan. Tyyliä ja taitoa löytyy joka lähtöön - nämä sähköiset sinisävelet ovat (anteeksi kliseemäinen ylisanani) ajatonta kamaa.

175-176. Gov´t Mule: Sama (1995) + Warren Haynes: Man In Motion (2011): Hard Rocking Soul Man

Amerikkalainen juurimusiikki eri muodoissaan on aina innostanut minua, ja usein se on kaikkein parhaimmillaan silloin, kun se rikkoo rajoja ja yhdistää eri tyylejä - kauan kypsytelty keitos on usein kaikkein maistuvinta. Yksi viime vuosien suosikeistani, kitaristi-laulaja Warren Haynes, kuuluu juuri niihin rajanrikkojiin, joiden tuotanto minua inspiroi. Kitarasankariksi, joka mielellään soittaa pitkiäkin soolopätkiä, hän on todella hallittu ja sielukas - ei mitään tilulilua, vaan täyttä asiaa - ja laulajana hän on lajinsa valioita, voimakasääninen ja - taas - sielukas. Hohhoijaa, tuo viimeinen termi minun on pien määriteltävä ennenkuin suistun sen käytössä naurettavuuksiin, mutta se on vain minusta niin kuvaava.

Hänen "pääbändinsä" Gov´t Mulen samanniminen debyyttialbumi vuodelta 1995 kuuluu sellaiseen kategoriaan, joka voisi olla tappavan tylsääkin - triona esitetty voimakkaahko bluesrock voi olla toella puuduttavaa jos siinä ei ole mitään jujua, mutta tämän lätyn määrittelevät pikemminkin Haynesin vahva mutta silti vivahteikas laulu sekä sellainen soiton reimu, joka käy ilmi sovitusten ykistyiskohdista. Pitkätkin biisit, kuten "Mother Earth" tai kaunis "Painted Silver Light", osoittavat kauneuden ja tyylin tajua voimakkuuden lisäksi, kun taas esim. "nimibiisi" "Mule" rokkaa tehokkaasti. Välillä soittoon tule jazzin sävyjä - ei liene sattumaa, että GM:n levytyksistä niin suuri osa on livelättyjä. Äänimaailma on koko ajan klassisen tyylikäs - varmaan joidenkin mielestä vanhakantainen, mutta minua miellyttävä.

"Gov´t Mule" on silti "vain" loistava bluesrocklevy, kun taas bändin myöhemmät levyt ovat leventäneet skaalaa, mutta todellinen tajunnanräjäyttäjä on Haynesin toinen soololevy vuodelta 2011, "Man In Motion". Erona bändin levyihin tällä on selvä soulpoljento, ja komppibändissä soivat urut ja sähköpiano - sekä torvet. Levy on julkaistu Stax-merkillä, mikä tosiaankin on sopivaa - jos ajattelee esim. Little Miltonin, Albert Kingin, Staple Singersin ja Johnnie Taylorin 70-luvun levytyksiä, tämä on äänimaailmaltaan suoraa jatkoa - ehkä eniten ensinmainituille, koska Haynesin kitara on esillä enemmän kuin kuusikieliset "pelkällä soullevyllä" normaalisti kuuluvat.

Soullevyjen heikko kohta voi joskus olla sävellysten taso, mutta Haynes on tehnyt ja lainannut kovan kokonaisuuden enimmäksen keski- ja hidastempoisia biisejä, jotka kruunaa hänen entisestään hioutunut laulunsa. Nimibiisi ja "River´s Gonna Rise" on kova avauskaksikko, joka soi kauniisti mutta jäntevästi, "On A Real Lonely Night" on samaa kamaa, "Hattiesburg Hustle" taas kohtalokkaan voimakkasti soiva hidas esitys - ehkä levyn se biisi, joka eniten muistuttaa Haynesin bluesrocktaustasta, vaikka hän ei tavallaan olekaan lähtenyt kovin kauas, "Take A Bullet" taas mukavan funkisti etenevä menobiisi, ja lopetus "Save Me" pianoon ja urkuihin tukeutuva gospelesitys.

Kehuin tämän levyn jo vuosi sitten, summatessani vuoden 2011 parhaita, mutta se on minun korvissani vain kypsynyt ja parantunut - uskallan väittää siinä olevan tulevan klassikon ainesta. Vaikka siis poljento ja äänikuva ovat pehmemmät kuin Mulen levyillä, tämäkin rokkaa - voimakkasti, vaikkakaan ei niin aggressiivisesti. Hard Rocking Soul Man...

139. Gov´t Mule: High & Mighty (2006): Tavaraa tiskiin tinkimättömällä tyylillä

Vaikka olen kuluttanut popmusiikkia systemaattisesti yli kolmenkymmenen vuoden ajan, ja koko ajan enemmän tai vähemmän aktiivisesti etsinyt uusia suosikkeja, ovat viimeiset kolme-neljä vuotta olleet sikäli käänteentekeviä ja uusia, että olen tutustunut netin tuomiin mahdollisuuksiin kuulla uutta kiinnostavaa kamaa - laillisesti. Niinpä olen tämän tästä törmännyt artisteihin ja bändeihin, jotka ovat toimineet hyvinkin kauan mutta aikaisemmin pysyneet minulle tuntemattomina.

Yksi tyypillinen esimerkki on tämä Gov´t Mule, joka on toiminut jo 90-luvun alkupuolelta asti, tehnyt kai kymmenkunta albumia ja kaiketi saavuttanut jotain suosiotakin, ainakin yhteistyökumppanien nimistä päätellen, mutta joka minunlaiselleni levynkerääjälle on pysynyt pimennossa - kunnes jostain syystä törmäsin siihen jotain muuta bändiä tsekatessani (ehkä Drive-By Truckerseja, Derek Trucks Bandia tai Black Crowesia, jotka kaikki tavallaan ovat samaa genreä), ja olin heti ensikuulemasta asti vakuuttunut.

Periaatteessa tämä on "tavallista" raskaahkoa bluespohjaista amerikkalaista rockia, kitarapohjaista vaikkakin muillakin soittimilla höystettyä, joten pahimmassa tapauksessa tämä voisi olla jopa puisevahkoa - mutta "massasta" tämän menon erottavat ainakin seuraavat asiat: Ensinnäkin laulaja-kitaristi Warren Haynesin ääni, oikein kunnon ahdettu rocksellainen, toiseksikin sävykäs soitto (jykevää jyrää, mutta ilmavia sovituksia ja mielikuvitusta) ja kolmanneksi jopa asiapitoiset sanoitukset, joita tukevat ovelat sävellykset.

Bändi rokkaa (aloitus "Mr. High & Mighty"), gruuvaa funkisti ("Like Flies"), hidastelee/herkistelee ("Brand New Angel" ja juureva "Child Of The Earth"), ja heittää peliin jopa reggaehymnin ("Unring The Bell"), joka on parhaita viime vuosina kuulemiani biisejä - joka sekin sisältää terävää kitarointia mausteena. Bändiltä on myöskin taannoin julkaistu dub-albumi (!...) Kappaleet ovat pitkähköjä, ja antavat tilaa instrumentalisteille - mutta ne eivät silti ole tylsiä, ja äänikuva on tiukka ja lihaksikas mutta miellyttää korvaa. Tavarat lyödään tiskiin tinkimättömällä tyylilla, ja ainakin meikäläinen on vakuuttunut.