Vuoden 2012 parhaat

Vuosi 2012 toi mukanaan paljon uusia antoisia ja viihdyttäviä kuuntelukokemuksia, sekä vanhojen että uusien suosikkien toimesta, mutta tälläkin kerralla suurin osa tästä musiikista oli levytetty jo aikaisemmin. Toisaalta onnistuin kuulemaan myös kohtuullisen paljon nimenomaan 2012 julkaistuja levyjä, joista onkin ilahduttavan vaikeaa poimia parhaimmat tapaukset.

Kotimaassa ilmestyi koko nippu hyvää musiikkia - etunenässä naisäänet; Emma Salokosken, Mariskan, Laura Närhen, Anna Puun ja tietysti Kerkko Koskinen Kollektivin levyt olivat kaikki oikein hyviä, miespuolella ainakin Sara ja Harmaja kuuluivat kärkeen, mutta kirkkain helmi oli vanhan konkarin Heikki Salon "Hiili" - jonka olenkin jo tapojeni vastaisesti kehunut sen ilmestymisvuonna, joten ei siitä sen enempää - teksti löytyy täältä - kuin että se pitää kutinsa vieläkin.

Maailmalla ilmestyi samaten aika monta sellaista levyä, jotka mielelläni lisään kuuntelukokemuksiini; syylliset olivat usein suhteellisen kokenutta kaartia, kuten esim. John Hiatt, Joan Osborne, Joe Bonamassa, mutta uudempiakin osaajia löytyi - vaikkapa Martha Wainwright.

Kaksi oli kuitenkin minun listallani yli muiden; ensinnäkin vanha ystäväni Robert Cray, jonka uusi albumi "Nothin´ But Love" oli todellinen paluu huipulle muutaman sinänsä pätevän mutta ei loistavan työn jälkeen. Hänen laulunsa on parempaa kuin milloinkaan, soitto sävykästä ja hillittyä, tuotanto sitä ajatonta - en oikein osaa tehdä muuta eroa tämän ja hänen muun 2000-luvun tuotantonsa välillä kuin että tämän levyn biisit ovat järjestään hyviä; jos hän joskus on syyllistynyt soundilla surffaamiseen, niin tällä kertaa siitä ei ole pelkoa.

Hieman uudemmista suosikeistani Calexico löi pöytään mestariteoksen "Algiers", joka bändin aikaisempiin, sinänsä hyviin levyihin verrattuna oli ehkä hieman enemmän formatoitu - laulut olivat kunnon popkappaleita enemmän kuin tunnelmallisia tuokiokuvia. Tämä saattaa häiritä bändin vanhoja faneja, koska se kieltämättä on enemmän keskitietä kuin kuulemani varhaisemmat teokset, mutta minähän olen nimenomaan popmusiikin suurkuluttaja ja pidän selkeistä sävelteoksista.

Vielä täytyy todeta, että sekä Spotifystä että levyhyllystä löytyy vielä aika monta sellaista vuoden 2012 julkaisua, joilla olisi saattanut olla potentiaalia myös tälle listalle, mutta joita en vain ole ehtinyt kuunnella tarpeeksi omatakseni niin varmaa mielipidettä, että sitä voisi vielä tuoda julki. Ja lisäksi on vielä todettava, että kolmas sarja Suomen ja ulkomaiden lisäksi eli Ruotsi toistaiseksi on ilman ehdokasta vuoden parhaaksi levyksi - muutamia levyjä ehdin kuulla, mutta ne olivat joko ko. artistin tuotannossa tai sitten yleisesti ottaen niin keskinkertaisia, etteivät ne pääse mukaan tähän yhteyteen, ainakaan vielä.

Vuoden 2011 parhaat

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä suurempi osa kaikesta kuuntelemastani musiikista on "vanhaa", ei siis juuri ilmestynyttä - mikä tietenkin on ymmärrettävää siltä osin, että olen ehtinyt kerätä jo aikamoisen kokoelman musiikkia, joka ei katoa mihinkään. Toisaalta myös yhä suurempi osa siitä minulle uudesta musiikista, jota vieläkin etsin käsiini ja korviini, on "vanhaa" sikäli, ettei se satu olemaan juuri viime vuonna julkaistua. Joitakin ihan oikeasti uusiakin levyjä olen silti sattunut kuulemaan myös vuonna 2011, ja jotkut niistä olivat jopa oikein hyviä...

Vuoden tapaus minun stereoissani oli Warren Haynesin "Man In Motion". Gov´t Mulen johtohahmo ja aikaisemmin mm. The Allman Brothersissa vaikuttanut Haynes osoittaa tällä soololevyllään kuuluvsna todella laulutaitoisten hyvien kitaristien aika suppeaan joukkoon, mikä tarkoittaa sitä, että kappaleet ovat kokonaisuutena oikein sytyttävää kuunneltavaa, varsinkin kun komppibändikin osaa asiansa ja äänimaailma on ajattoman orgaaninen - urut kuulostavat uruilta, basso liikkuu ja rummut ajavat kappaleita eteenpäin varastamatta huomiota. Miehen sorainen mutta nuotissa pysyvä ääni on silkkaa nautintoa näinä örinän kulta-aikoina - ja kunnon jenkkikaman malliin otetaan välillä avuksi viehkoja kuoro-osuuksia.

Laulumateriaali - suurimmaksi osaksi miehen omia tekeleitä - on hyvää; genre on kai "soulahtava etelän rock", joskin välillä ollaan täysin bluesin puolella. Sinistä, funkyä, ilmavaa, melodista... you name it. Voimakas mutta kaihoisa "River´s Gonna Rise", sielukas "Take A Bullet" ja hitaansininen "Hattiesburg Hustle" ovat parhaimmistoa, mutta koko levy on kauttaaltaan hyväntasoinen. Jos jotakin haluaisi huomauttaa, niin viiden ja seitsemän minuutin väliin sijoittuvat kokonaisuudet olisi voinut ehkä editoida hieman lyhyemmiksi... mutta toisaalta aika ei tule pitkäksi, vaikka levyn yksitoista raitaa soivat tunnin verran.

Toinen hyvä lätty tuli Ruotsista - Dan Hylanderin comeback "Den försenade mannen" soi niinkuin miehen edellinen levy olisi tullut viime vuonna eikä 1994, mikä periaatteessa voisi tarkoittaa artistin kehityksen polkevan paikoillaan, mutta käytännössä oli minulle miellyttävä yllätys. Haynes on minulle uusi tuttavuus viime vuodelta, mutta Dan Hylanderin ensivierailusta levysoittimeeni on itse asiassa tällä viikolla kulunut 30 vuotta, ja hänen levytyksensä noin vuosilta 1979-83 kuuluvat vieläkin suurimpiin suosikkeihini. Hän on eräänlainen "ruotsalainen Jackson Browne", joka pukee välillä aika teräviäkin sosiaalisia kannanottoja keskitien rockin pukuun, välillä lainaten jotain folkahtavaa, välillä piipahtaen mustemmissa sävelissä, mutta muistaa myös romantiikan. Oli kyseessä sitten laulu rahasta tai rakkaudesta, hän pysyttelee aina pienten ja sorrettujen puolella.

Hyviä biisejä ovat mm. "Förr var det värre än nu", "Väntar på att dö" ja "Du är inget värd", mutta niinkuin Haynesinkin tapauksessa, yksi Hylanderin vahvuuksista on ettei levyltä löydy yhtään huonoa esitystä tai täytemateriaalia. Mies ei ole kovinkaan kummoinen laulaja, mutta osaa tehdä laulunsa niin että selviää niistä itse (hän on tosin tehnyt aika tavalla lauluja myös muille artisteille). Bändiinsä hän on yleensä kerännyt eturivin nimiä, ja tässäkin tapauksessa sointi on "miellyttävän vanhakantainen". Hmm, Hylander on lähempänä kuutta- kuin viittäkymmentä, eikä Hayneskaan ole mikään poikanen...

Kolmanneksi tekee mieli vielä kehua jouku kotimainen levy, ja kuulemistani ehkä kymmenestä ehdokkaasta parhaimmaksi nousee Laura Voutilainen, jonka "talvilevy" "Ihmeitä" on hyvä esimerkki siitä, miten artistien ja musiikin luokittelu on yhä vaikeampaa ja turhempaa. Onko tämä iskelmää, poppia, vai mitä tämä on? Se on ihan sama - tämä on minusta hyvin sävellettyä, soitettua, sovitettua ja laulettua kevyttä musiikkia, joka on osittain Lauran itsensä tekemää, osittain muiden lauluntekijöiden kynistä - esim. Tuure Kilpeläisen "Tuleen kirjoitettu" on yksi kohokohdista.

Erityisesti sovituspuoli on onnistunutta - jousia käytetään hyvällä maulla, piano ja koskettimet saavat ison ja monipuolisen roolin, mutta myös kielisoittimet soivat hienosti. Lauran laulu on ehkä hiemän hillitympää kuin aikaisemmilla levyillä, mutta se ei ole minusta mikään ongelma - tosin oikein kunnon "belttaukset" niinkuin "Palaa"-levyn nimikappale puuttuvat, mutta minusta tämä suurempi dynamiikka nostaa hänet iskelmälaulajien rivistä lopullisesti Luokittelun Yläpuolella Soivien Äänien joukkoon. Levun parhaimmistoa ovat mm. riipaiseva balladi "Teippaa mut kasaan", joka todella nousee hieman arkisen nimensä yläpuolelle, yllämainittu "Tuleen kirjoitettu", herkkä nimikappale, kansallisen ikonin Katri-Helenan ohjelmistosta päivitetty "Mun sydämeni tänne jää". Laura on joskus laittanut levyilleen viimeiseksi englanninkielisen esityksen, ja selvinnyt siitäkin kunnialla - mutta tällä kertaa levyn lopettaa islantilainen kansansävelmä, istrumentaaliversiona jossa artistimme soittaa itse selloa - käsittääkseni ihan hyvin ja selvästikin levyn tunnelmaan sopien.

Vielä on todettava, että viime vuonna ilmestyi monta sellaista levyä, joita olen odottanut mutta en vielä kuullut, joten jonkun ajan päästä minulla voi olla uusia suosikkeja näiden asemesta - mutta tällä hetkellä tämä on minun Top 3-listani vuoden 2011 uusista albumeista.