306. Dan Hylander & Raj Montana Band: September (1981): Laululiikkeen romantikko

Ruotsalainen poliittinen laululiike on mielenkiintoinen ilmiö, joka on vaikuttanut aika tavalla minunkin levyhyllyni sisältöön. Jotkut sen tärkeimmistä edustajista saattoivat usein olla aika ryppyotsaisia, kuten Mikael Wiehe ja Björn Afzelius, kun taas osa artisteista ei ole kestänyt aikaa musiikillisesta näkökulmasta. Dan Hylander on ehkä suurin poikkeus - vaikka hänkin laulaa yhteiskunnallisista epäkohdista, hänen tekstinsä tekevät sen lähes aina pienen ihmisen ja ihmissuhteiden näkökulmasta, ja hänen bändinsä on aina ollut suuri ja koostunut eturivin soittajista.

Ja Dan Hylander on nimenomaan runoilija - laulajana hän on korkeintaan kelvollinen, mutta hän on tehnyt sekä itselleen että muille pitkän liudan loistavia biisejä, sekä originaaleja että käännössellaisia. Tavallaan hän on laululiikkeen suuri romantikko - hän ei ehkä ole keksinyt termejä kuten "kauniit häviäjät", mutta sen sijaan niiden ymppäämisessä laululyriikkaan hän on mestari.

Vuonna 1981 ilmestynyt "September" on Hylanderin ehkä ehein kokonaisuus. Orkesterin soundi on korviahivelevä, ja lauluntekijämme on tehnyt nipun loistavia sanoituksia ja sävellyksiä. "Levandelivet" on maukkaalla slidellä koristeltu vauhtipala, kun taas "Uppbrott" on melkein bluesia. "Kärlek i min hand (September)" ja miehen hitteihin kuuluva "Farväl till Katalonien" ovat juuri sellaisia hellänkarheita hymnejä, jotka ovat hänen tavaramerkkejään, kun taas "En stjärna släcks i ögonvrån" on hänen balladiosastonsa aatelia.

Toinen Hylanderin tavaramerkeistä on siis lainabiisien luova käyttö - hän ei aina käännä niitä, vaan käyttää hyviä sävellyksiä omien teosten pohjana. "Komedianterna" on mielenkiintoinen versio vanhasta Motownhitistä "You Can´t Hurry Love", jossa samaa ei ole kuin sävellys, kun taas "Natten är gryende" on Tom Waitsin "Jersey Girl", musiikillisesti aika lähellä alkuperäistä mutta tekstin fokusta hieman muuttaen (koska Jerseyn rannan tyttö ei tainnut olla prostituoitu). Tämä luenta taitaa kuulua kaikkien aikojen parhaisiin coverversioihin.


Itse asiassa on makuasia, minkö hänen albumeistaan ottaa kuunteluun - ainakin 80-luvun puoliväliin asti niistä jokainen on loistava, ja sen jälkeenkin ne ovat ainakin biisiaineksiltaan hyviä, vaikka soundi välillä onkin liian ajassa kiinni. Se ongelma ei kuitenkaan vaibaa tätä albumia.

198. Dan Hylander & Raj Montana Band: Calypso (1983): Nuoren idealistin soundtrack

Kun löysin Dan Hylanderin alkuvuodesta 1983, hänen musiikkinsa oli kaikkea sitä, mitä nuori idealistinen musiikkifriikki saattoi toivoa; siinä yhdistyivät aatteen ja tunteen palo - mutta ei mitenkään ylipoliittisella tavalla, biisit ja etenkin tekstit olivat minusta loistavia ja bändi soitti kuin unelma. Niinpä tämä samana keväänä ilmestynyt albumi olikin ainakin sen kesän ja seuraavan (abi)vuoteni soundtrack.

Dan Hylanderin "kapinaromantiikka" oli se juttu, joka ensin minut koukutti - mutta vaikka hän onkin eräänlainen ruotsalaisen laululiikkeen tuote, hän ei sortunut saarnaamiseen tai puoluepolitiikkaan niimkuin useimmat muut liikkeen tähdet, vaan puhui ja puhuhtteli yksilötasolla. Tämän hänen valveutuneemman linjansa uljain tuotos on tämän levyn "Vildrosor o tistlar", hymni sille, miten kapina ei kuole vaikka muuttaisikin muotoaan. "Sieluissamme emme ole ikinä leikanneet hiuksiamme" - vapaa käännös ei tee oikeutta laulun sanomalle.

Levyn B-puolelta löytyy pieni "laulusarja" jossa esiintyvät hänen eräänlainen alter egonsa Silver, kaihomielinen kulkuri, ja punatukkainen Maria, joka on kokenut kovia - ja ainakin tämän levyn perusteella tarinalla on onnellinen loppu, "I hemlighet" on yksinkertaisesti yksi parhaista ruotsiksi tehdyistä rakkauslauluista, ja "Maria utan man" ja "Vykort, vykort" muuten vain hyviä biisejä. Levyn aloitus "Längtans blå hotell" on komea hymni sekin, ja "Brinner än" vetävä rockbiisi - joka myös edustaa erästä herra Hylanderin erikoisuutta; hän tekee coverbiiseistä omiaan laatimalla niihin täysin uudet tekstit; tässä tapauksessa Elviksen ohjelmistosta napattu "Burning Love" saa napakan luennan.

Raj Montana Bandin soinnissa sekä urut että kitarat saavat ansaitsemansa tilan - ja koska bändi samanaikaisesti oli myös Py Bäckmanin komppiryhmä ja keikat heitettiin yhdessä, ovat naisäänetkin tärkeissä sivuosissa. Itse muistan keikan Korsnäsin nuorisoseurantalolla lokakuulla 1983 - kombo oli Ruotsin parhaan livebändin maineessa, ja itse olin onnesta soikeana. Mutta siinä kun jotkut muut teini-iän suosikit ovat haalistuneet, tämän yhtyeen loiste on tallella.

Vuoden 2011 parhaat

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä suurempi osa kaikesta kuuntelemastani musiikista on "vanhaa", ei siis juuri ilmestynyttä - mikä tietenkin on ymmärrettävää siltä osin, että olen ehtinyt kerätä jo aikamoisen kokoelman musiikkia, joka ei katoa mihinkään. Toisaalta myös yhä suurempi osa siitä minulle uudesta musiikista, jota vieläkin etsin käsiini ja korviini, on "vanhaa" sikäli, ettei se satu olemaan juuri viime vuonna julkaistua. Joitakin ihan oikeasti uusiakin levyjä olen silti sattunut kuulemaan myös vuonna 2011, ja jotkut niistä olivat jopa oikein hyviä...

Vuoden tapaus minun stereoissani oli Warren Haynesin "Man In Motion". Gov´t Mulen johtohahmo ja aikaisemmin mm. The Allman Brothersissa vaikuttanut Haynes osoittaa tällä soololevyllään kuuluvsna todella laulutaitoisten hyvien kitaristien aika suppeaan joukkoon, mikä tarkoittaa sitä, että kappaleet ovat kokonaisuutena oikein sytyttävää kuunneltavaa, varsinkin kun komppibändikin osaa asiansa ja äänimaailma on ajattoman orgaaninen - urut kuulostavat uruilta, basso liikkuu ja rummut ajavat kappaleita eteenpäin varastamatta huomiota. Miehen sorainen mutta nuotissa pysyvä ääni on silkkaa nautintoa näinä örinän kulta-aikoina - ja kunnon jenkkikaman malliin otetaan välillä avuksi viehkoja kuoro-osuuksia.

Laulumateriaali - suurimmaksi osaksi miehen omia tekeleitä - on hyvää; genre on kai "soulahtava etelän rock", joskin välillä ollaan täysin bluesin puolella. Sinistä, funkyä, ilmavaa, melodista... you name it. Voimakas mutta kaihoisa "River´s Gonna Rise", sielukas "Take A Bullet" ja hitaansininen "Hattiesburg Hustle" ovat parhaimmistoa, mutta koko levy on kauttaaltaan hyväntasoinen. Jos jotakin haluaisi huomauttaa, niin viiden ja seitsemän minuutin väliin sijoittuvat kokonaisuudet olisi voinut ehkä editoida hieman lyhyemmiksi... mutta toisaalta aika ei tule pitkäksi, vaikka levyn yksitoista raitaa soivat tunnin verran.

Toinen hyvä lätty tuli Ruotsista - Dan Hylanderin comeback "Den försenade mannen" soi niinkuin miehen edellinen levy olisi tullut viime vuonna eikä 1994, mikä periaatteessa voisi tarkoittaa artistin kehityksen polkevan paikoillaan, mutta käytännössä oli minulle miellyttävä yllätys. Haynes on minulle uusi tuttavuus viime vuodelta, mutta Dan Hylanderin ensivierailusta levysoittimeeni on itse asiassa tällä viikolla kulunut 30 vuotta, ja hänen levytyksensä noin vuosilta 1979-83 kuuluvat vieläkin suurimpiin suosikkeihini. Hän on eräänlainen "ruotsalainen Jackson Browne", joka pukee välillä aika teräviäkin sosiaalisia kannanottoja keskitien rockin pukuun, välillä lainaten jotain folkahtavaa, välillä piipahtaen mustemmissa sävelissä, mutta muistaa myös romantiikan. Oli kyseessä sitten laulu rahasta tai rakkaudesta, hän pysyttelee aina pienten ja sorrettujen puolella.

Hyviä biisejä ovat mm. "Förr var det värre än nu", "Väntar på att dö" ja "Du är inget värd", mutta niinkuin Haynesinkin tapauksessa, yksi Hylanderin vahvuuksista on ettei levyltä löydy yhtään huonoa esitystä tai täytemateriaalia. Mies ei ole kovinkaan kummoinen laulaja, mutta osaa tehdä laulunsa niin että selviää niistä itse (hän on tosin tehnyt aika tavalla lauluja myös muille artisteille). Bändiinsä hän on yleensä kerännyt eturivin nimiä, ja tässäkin tapauksessa sointi on "miellyttävän vanhakantainen". Hmm, Hylander on lähempänä kuutta- kuin viittäkymmentä, eikä Hayneskaan ole mikään poikanen...

Kolmanneksi tekee mieli vielä kehua jouku kotimainen levy, ja kuulemistani ehkä kymmenestä ehdokkaasta parhaimmaksi nousee Laura Voutilainen, jonka "talvilevy" "Ihmeitä" on hyvä esimerkki siitä, miten artistien ja musiikin luokittelu on yhä vaikeampaa ja turhempaa. Onko tämä iskelmää, poppia, vai mitä tämä on? Se on ihan sama - tämä on minusta hyvin sävellettyä, soitettua, sovitettua ja laulettua kevyttä musiikkia, joka on osittain Lauran itsensä tekemää, osittain muiden lauluntekijöiden kynistä - esim. Tuure Kilpeläisen "Tuleen kirjoitettu" on yksi kohokohdista.

Erityisesti sovituspuoli on onnistunutta - jousia käytetään hyvällä maulla, piano ja koskettimet saavat ison ja monipuolisen roolin, mutta myös kielisoittimet soivat hienosti. Lauran laulu on ehkä hiemän hillitympää kuin aikaisemmilla levyillä, mutta se ei ole minusta mikään ongelma - tosin oikein kunnon "belttaukset" niinkuin "Palaa"-levyn nimikappale puuttuvat, mutta minusta tämä suurempi dynamiikka nostaa hänet iskelmälaulajien rivistä lopullisesti Luokittelun Yläpuolella Soivien Äänien joukkoon. Levun parhaimmistoa ovat mm. riipaiseva balladi "Teippaa mut kasaan", joka todella nousee hieman arkisen nimensä yläpuolelle, yllämainittu "Tuleen kirjoitettu", herkkä nimikappale, kansallisen ikonin Katri-Helenan ohjelmistosta päivitetty "Mun sydämeni tänne jää". Laura on joskus laittanut levyilleen viimeiseksi englanninkielisen esityksen, ja selvinnyt siitäkin kunnialla - mutta tällä kertaa levyn lopettaa islantilainen kansansävelmä, istrumentaaliversiona jossa artistimme soittaa itse selloa - käsittääkseni ihan hyvin ja selvästikin levyn tunnelmaan sopien.

Vielä on todettava, että viime vuonna ilmestyi monta sellaista levyä, joita olen odottanut mutta en vielä kuullut, joten jonkun ajan päästä minulla voi olla uusia suosikkeja näiden asemesta - mutta tällä hetkellä tämä on minun Top 3-listani vuoden 2011 uusista albumeista.

28. Dan Hylander: Kejsaren är naken (1992): Kuka keksi kolmoispisteen?

Jos olette joskus ihmetelleet, kuka keksi kolmoispisteen käytön ja koska, voin nyt paljastaa sen tapahtuneen Malmön liepeillä ruotsalaisen poliittisen laululiikkeen voiman loppuvuosina 70-luvun lopulla, kun muuan Dan Hylander aloitteli lauluntekijän uraansa. Ennenkuin hän 90-luvun puolivälissä siirtyi kirjoittamaan lauluja muille ja tuottamaan heidän levyjään, hän ehti saada aikaan kymmenkunta albumillista kantaaottavaa ja/tai ihmissuhteista kertovaa ruotsalaista west coast rockia, vähän niin kuin jonkinlainen Pohjoismaiden Jackson Browne. Ja se ura huipentui tähän lättyyn, joka oli siihen mennessä ensimmäinen joka ilmestyi pelkästään hänen omalla nimellään, ilman mitään bändiliitettä.

Tekstit ovat tämän herran forte, ja tällä levyllä hän laulaa mm. lamaan heräävistä jupeista (”Fågelfri”), turhista julkkiksista (”Hå hå ja” – joka varmaankin on sama suomeksi :-), luonnonvarojen tuhlaamisesta (”Blå blå jord”), taiteilijaelämästä (”Din blåögde vän”, ”Italienska skor”) ja tietysti rakkaudesta (”Nästan förälskade”). Perspektiivi on tiukasti ns. pienen ihmisen puolella, systeemiä, valtaa ja mammonaa vastaan – mutta onneksi ironian keinoin pikemminkin kuin suorastaan saarnaten. Ehkäpä tässä onkin syy siihen, miksi hänen uransa pääsi vauhtiin vasta 80-luvulla, kun vasemmisto aikuistui ja lähti pankkiin töihin; minäminäsukupolven edustajat (joihin minäkin kuulun...) eivät välttämättä hoksanneet pukinsorkkia hänen purjehduskengissään...

Melkein jokainen laulu on omalla tavallaan helmi, sovitukset monipuolisia, sointi ajan ja maan tapaan laskeutumassa 80-luvun syntikkarallista vähän orgaanisempaan sointiin – kokonaisuuden heikoin lenkki on luultavasti miehen ohuehko lauluääni, joka välillä lähentelee puhelaulua.

Sinänsä on mielenkiintoista verrata ruotsalaista ”keskitien rockia” suomalaiseen vastaavaan – en tosin tähän hätään keksi ketään, johon herra Hylanderia suoraan voisi verrata. Tai no, ehkä joku Mikko Kuustonen tavallaan olisi hyvä vertailukohde – mutta pointti on oikeastaan se, että minusta yleensä kotimaiset äänitteet kuulostavat hieman slaavilaisemmilta, kun taas ruotsalaisissa on enemmän anglosaksista traditiota. Tai pikemminkin, siinä kun suomalainen musiikki on rock, niin ruotsalainen on enemmän pop ja lähempänä popmaailman pintatrendejä. Esimerkiksi 80-luvun ruotsipopin kuuntelu voi olla todellista tuskaa, jos ei välitä syntikoista. Toinen vastakkainasettelu löytyy ehkä siitä, että ruotsalaiset osaavat paketoinnin paremmin - vaikka suomalaisten paketeissa onkin ehkä enemmän tavaraa?