Mark Knopfler on kulkenut mukanani kauan, ei tosin ihan vierellä vaan hiukan takavasemmalla. Ensimmäinen syväkosketus oli "Love Over Gold", mutta vasta kun "Brothers In Arms" ilmestyi, hankimme veljeni kanssa kimpassa aikaisemmat levyt - ja sittemmin olen evakuoinut ne omaan hyllyyni. Ne ovat kaikki hyviä, mutta minun maailmassani Dire Straitsista oli kaksi versiota - kahden ekan levyn "juuribändi" ja sitten LOG- ja BIA-albumien stadionryhmä.
Näiden kahden vaiheen välimaastossa ilmestyi "Making Movies", jossa yhdistyivät alkuajan napakan ilmava soundi ja toisen puoliajan hieman laajennettu ja venytetty ilmaisu - ja juuri tässä välivaiheessa Knopfler ja kumppanit tekivät ehkä hienoimman kokonaisuutensa. "Making Moviesilla" hieman pitemmät kappaleet antavat tilaa sellaiselle rullaukselle, joka ei vielä ole itsetarkoituksellista. "Tunnel Of Love" ja "Romeo And Juliet" ovat hienoja esimerkkejä tästä. Toisaalta "Solid Rock" osoittaa, että myös tiivistetympi ilmaisu on hallussa.
Samalla sävellykset toimivat; Knopflerin kynästä on aina tullut sellaisia pikku jippoja, joiden avulla jopa periaatteessa hieman tavanomaisemmat rallit jäävät päähän soimaan - esimerkkinä vaikkapa "Skateaway". Toisaalta myös Knopflerin tekstit ja laulu kiehtovat minua - hän kirjoittaa taitavia henkilö- ja tuokiokuvia, ja vaikka hän ei ole mikään sankaritenori, niin omien sävellysten ja sanojen tulkinta sujuvat. Yksi suosikeistani hänen pikku taideteoksistaan on tämän levyn B-puolelle piilotettu "Hand In Hand", alakuloinen balladi joka melkein tuo palan kurkkuun oikeassa tunnelmassa kuultuna.
Ja tämä levy toimii nimenomaan kokonaisuutena - ehkä lukuunottamatta sen päättävää kevyehkön kuplettimaista "Les Boysia", joka mielestäni on aika kaukana levyn muuten aika ehyestä kokonaisuudesta. Sekään ei silti ole pelkkä täyteraita, vaikka kuuluisikin ehkä paremminkin sinkun B-puolelle kuin albumin päätökseksi. Mutta minusta sen voi yhtä hyvin tulkita merkiksi siitä, että tämän levyn teki orkesteri joka oli menossa jonnekin muualle - "Making Movies" on välitöiden valioita.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Dire Straits. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Dire Straits. Näytä kaikki tekstit
lauantai 18. helmikuuta 2017
lauantai 20. kesäkuuta 2015
280. Dire Straits: 1 (1978): Kitarakuninkaan ensiaskeleet
Kun viime viikonloppuna kirjoitin "Brothers In Arms"-biisistä vuoden 1985 suosikeistani käsittelevässä blogipostauksessa, huomasin kauhukseni etten ollut kehunut ensimmäistäkään Dire Straitsin levyä täällä, vaikka pari niistä kuuluu ehdottomasti suosikkilistalleni. Tuumasta toimeen ja tekstiä tuottamaan siis!
Bändin albumeista mielestäni kaikkein paras on nimetön debyytti vuodelta 1978. Se on linjakas kokonaisuus, joka sisältää kaikki ne tyylisuunnat joita myöhemmät levyt veivät hieman pitemmälle, mutta hyvänä sekoituksena ja kohtuullisissa mitoissa. Avaus "Down To The Waterline" ja "Setting Me Up" ovat sävykästä ja hyvin sävellettyä perusmenoa, "Water Of Love" ja "Six Blade Knife" taas hitaampaa puolta - piti kirjoittaa "sävykästä", mutta se olikin jo varattu käsite.
Levyn kruunu on bändin eräänlainen "tunnari" "Sultans Of Swing", jossa yhdistyvät nuo hyvä sävel ja sovitus myös loistavaan tekstiin, jonka tarina kuvittaa ainakin minun päässäni ikäänkuin elokuvan pikku kapakasta ja siellä soittavasta amatöörijazzyhtyeestä, joka ei ole yleisön suosikki mutta jaksaa silti soittaa rakastamaansa musiikkia. En nyt muista, kauanko Dire Straits tai sen esiasteet tahkosivat pikkukapakoita ennenkuin saivat levytyssopimuksen, enkä siis tiedä kuinka omaelämänkerrallinen biisi on - myöhemmin sitä menestystä ainakin tuli yllin kyllin.
Dire Strais on hyvältä kuulostava bändi, mutta kaiken yllä leijuu tietenkin Mark Knopflerin kädenjälki. Hän on minusta hyvä biisintekijä, laulajana sikäli osaava että tuntee rajoituksensa - mutta kuitenkin nuotissa pysyvä - ja ennen kaikkea yksi niistä kitaristeista, jonka soundia jaksan kuunnella, etenkin kun sitä ei kuitenkaan tungeta joka biisiin liikaa. Sama ote onkin sitten pitänyt läpi koko tuotannon - bändin kanssa ja oman nimen alla - mutta siihen on syytä palata myöhemmin. Jo kitarakuninkaan ensiaskeleet ovat siis ihan ensiluokkaista kamaa.
Bändin albumeista mielestäni kaikkein paras on nimetön debyytti vuodelta 1978. Se on linjakas kokonaisuus, joka sisältää kaikki ne tyylisuunnat joita myöhemmät levyt veivät hieman pitemmälle, mutta hyvänä sekoituksena ja kohtuullisissa mitoissa. Avaus "Down To The Waterline" ja "Setting Me Up" ovat sävykästä ja hyvin sävellettyä perusmenoa, "Water Of Love" ja "Six Blade Knife" taas hitaampaa puolta - piti kirjoittaa "sävykästä", mutta se olikin jo varattu käsite.
Levyn kruunu on bändin eräänlainen "tunnari" "Sultans Of Swing", jossa yhdistyvät nuo hyvä sävel ja sovitus myös loistavaan tekstiin, jonka tarina kuvittaa ainakin minun päässäni ikäänkuin elokuvan pikku kapakasta ja siellä soittavasta amatöörijazzyhtyeestä, joka ei ole yleisön suosikki mutta jaksaa silti soittaa rakastamaansa musiikkia. En nyt muista, kauanko Dire Straits tai sen esiasteet tahkosivat pikkukapakoita ennenkuin saivat levytyssopimuksen, enkä siis tiedä kuinka omaelämänkerrallinen biisi on - myöhemmin sitä menestystä ainakin tuli yllin kyllin.
Dire Strais on hyvältä kuulostava bändi, mutta kaiken yllä leijuu tietenkin Mark Knopflerin kädenjälki. Hän on minusta hyvä biisintekijä, laulajana sikäli osaava että tuntee rajoituksensa - mutta kuitenkin nuotissa pysyvä - ja ennen kaikkea yksi niistä kitaristeista, jonka soundia jaksan kuunnella, etenkin kun sitä ei kuitenkaan tungeta joka biisiin liikaa. Sama ote onkin sitten pitänyt läpi koko tuotannon - bändin kanssa ja oman nimen alla - mutta siihen on syytä palata myöhemmin. Jo kitarakuninkaan ensiaskeleet ovat siis ihan ensiluokkaista kamaa.
sunnuntai 14. kesäkuuta 2015
Maailman paras levy 1985
Kitaristit ja kitarasoolot eivät ole oikein minun juttuni - tavallisesti revitys, vingutus ja rämpytys rupeavat vähitellen käymään hermoille - mutta poikkeuksiakin on. Usein ne sinänsä liittyvät siihen, että kokonaisuus on tarpeeksi hyvä ja kitarointi sen tärkeä osa (Thin Lizzyn tuplakitarasoundi yhtenä esimerkkinä), tai sitten joku esitys, bändi yms. on niin leimallisesti kitaristin juttu, ettei kuusikielistä voi sivuuttaa. Mark Knopflerin ja Dire Straitsin tuotanto on tällainen juttu.
Yksi hänen tuotantonsa helmistä on vuoden 1985 Brothers In Arms-albumin nimikappale, hitaasti leijuva balladi jonka kaunis sävelmä sopii hänen savuiselle, ei-niin-komealle lauluäänelleen, mutta jossa ennen kaikkea on yksi komeimmista tietämistäni soolo-osuuksista, jossa kitara koskettimien tukemana todella laulaa. Minulle ei yleensä käy niin, että odotan säkeistöjen ajan vain soolon alkamista, mutta tämä kappale on yksi poikkeus. Kauhukseni olen huomannut, että siitä on ainakin jollekin Dire Straitsin kokoelmalle editoitu versio, jossa lopusta leikataan lähemmäs pari minuuttia pois - välttäkää sitä kuin ruttoa, ja suosikaa alkuperäistä!
Sekä DS:n levytysura että Knopflerin soolotuotanto ovat muutenkin täynnä sellaisia helmiä, joissa hieman toisenlaiset näkökulmat teksteissä yhdistyvät hyviin sävelmiin ja soljuvaan soittoon - joskin täytyy myös todeta, että joka albumille yleensä mahtuu myös enemmän yhdentekevää kamaa.
Samaa ei taas voi sanoa yhdestä musiikkidiggarin taipaleeni tärkeimmästä seuralaisesta, John Hiattista, joka iski tajuntaani juuri tänä vuonna. Tuurasin sinä kesänä parisen viikkoa vanhempieni ystävien musiikkikaupassa, ja soittelin aikani kuluksi mm. levyjä - siellä oli pieni mutta hyvällä maulla valikoitu levyosasto - joista lähtemättömimmän vaikutuksen teki Hiattin Warming Up To The Ice Age.
Se on oikeastaan aika popisti tuotettu ollakseen Hiattin levy, ja tuotanto on ajoittain hieman aikasidonnaista (syntikka siellä, peukalobasso täällä), mutta meni silloin ja menee edelleenkin täydestä. Hiattin lauluääni teki heti vaikutuksen, samaten biisit, joissa yhdistyivät hyvät sävellykset ja oivaltavat tekstit. Velmu "She Said The Same Things To Me", funkahtava nimibiisi, iso balladi "When We Ran", kevyen nyrjähtänyt "Number One Honest Game"... kuunneltavaa riittää.
Aika pian kuultuani tämän levyn totesin Hiattin esiintyvän myös monien muiden artistien levyillä, ja että hänen biisinsä järjestään olivat näiden levyjen parhaimmistoa - Johnny Adamsista Marshall Crenshawiin, Marti Jonesista Bonnie Raittiin, ja niin edelleen. Ja vaikka monet näistä levytyksistä ovat loistavia nekin, ovat Johnin omat tulkinnat yleensä parhaasta päästä.
WUTTIA ei itse asiassa ole läheskään hänen paras levynsä, vaikka hyvä onkin - myöhemmät täysosumat kuten "Bring The Family", "Perfectly Good Guitar", "Crossing Muddy Waters", "Master Of Disaster" tai "Mystic Pinball" ovat kaikki olleet iloa korvalle - ja miehen tahti sen kuin paranee; 2010-luvun neljä tähänastista albumia ovat kovaa kamaa nekin. Nykyisin hän on musiikillisesti siirtynyt enemmän kohti juuria - ja sekin sopii minulle erinomaisesti.
Yksi hänen tuotantonsa helmistä on vuoden 1985 Brothers In Arms-albumin nimikappale, hitaasti leijuva balladi jonka kaunis sävelmä sopii hänen savuiselle, ei-niin-komealle lauluäänelleen, mutta jossa ennen kaikkea on yksi komeimmista tietämistäni soolo-osuuksista, jossa kitara koskettimien tukemana todella laulaa. Minulle ei yleensä käy niin, että odotan säkeistöjen ajan vain soolon alkamista, mutta tämä kappale on yksi poikkeus. Kauhukseni olen huomannut, että siitä on ainakin jollekin Dire Straitsin kokoelmalle editoitu versio, jossa lopusta leikataan lähemmäs pari minuuttia pois - välttäkää sitä kuin ruttoa, ja suosikaa alkuperäistä!
Sekä DS:n levytysura että Knopflerin soolotuotanto ovat muutenkin täynnä sellaisia helmiä, joissa hieman toisenlaiset näkökulmat teksteissä yhdistyvät hyviin sävelmiin ja soljuvaan soittoon - joskin täytyy myös todeta, että joka albumille yleensä mahtuu myös enemmän yhdentekevää kamaa.
Samaa ei taas voi sanoa yhdestä musiikkidiggarin taipaleeni tärkeimmästä seuralaisesta, John Hiattista, joka iski tajuntaani juuri tänä vuonna. Tuurasin sinä kesänä parisen viikkoa vanhempieni ystävien musiikkikaupassa, ja soittelin aikani kuluksi mm. levyjä - siellä oli pieni mutta hyvällä maulla valikoitu levyosasto - joista lähtemättömimmän vaikutuksen teki Hiattin Warming Up To The Ice Age.
Se on oikeastaan aika popisti tuotettu ollakseen Hiattin levy, ja tuotanto on ajoittain hieman aikasidonnaista (syntikka siellä, peukalobasso täällä), mutta meni silloin ja menee edelleenkin täydestä. Hiattin lauluääni teki heti vaikutuksen, samaten biisit, joissa yhdistyivät hyvät sävellykset ja oivaltavat tekstit. Velmu "She Said The Same Things To Me", funkahtava nimibiisi, iso balladi "When We Ran", kevyen nyrjähtänyt "Number One Honest Game"... kuunneltavaa riittää.
Aika pian kuultuani tämän levyn totesin Hiattin esiintyvän myös monien muiden artistien levyillä, ja että hänen biisinsä järjestään olivat näiden levyjen parhaimmistoa - Johnny Adamsista Marshall Crenshawiin, Marti Jonesista Bonnie Raittiin, ja niin edelleen. Ja vaikka monet näistä levytyksistä ovat loistavia nekin, ovat Johnin omat tulkinnat yleensä parhaasta päästä.
WUTTIA ei itse asiassa ole läheskään hänen paras levynsä, vaikka hyvä onkin - myöhemmät täysosumat kuten "Bring The Family", "Perfectly Good Guitar", "Crossing Muddy Waters", "Master Of Disaster" tai "Mystic Pinball" ovat kaikki olleet iloa korvalle - ja miehen tahti sen kuin paranee; 2010-luvun neljä tähänastista albumia ovat kovaa kamaa nekin. Nykyisin hän on musiikillisesti siirtynyt enemmän kohti juuria - ja sekin sopii minulle erinomaisesti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
