Maailman paras levy 1985

Kitaristit ja kitarasoolot eivät ole oikein minun juttuni - tavallisesti revitys, vingutus ja rämpytys rupeavat vähitellen käymään hermoille - mutta poikkeuksiakin on. Usein ne sinänsä liittyvät siihen, että kokonaisuus on tarpeeksi hyvä ja kitarointi sen tärkeä osa (Thin Lizzyn tuplakitarasoundi yhtenä esimerkkinä), tai sitten joku esitys, bändi yms. on niin leimallisesti kitaristin juttu, ettei kuusikielistä voi sivuuttaa. Mark Knopflerin ja Dire Straitsin tuotanto on tällainen juttu.

Yksi hänen tuotantonsa helmistä on vuoden 1985 Brothers In Arms-albumin nimikappale, hitaasti leijuva balladi jonka kaunis sävelmä sopii hänen savuiselle, ei-niin-komealle lauluäänelleen, mutta jossa ennen kaikkea on yksi komeimmista tietämistäni soolo-osuuksista, jossa kitara koskettimien tukemana todella laulaa. Minulle ei yleensä käy niin, että odotan säkeistöjen ajan vain soolon alkamista, mutta tämä kappale on yksi poikkeus. Kauhukseni olen huomannut, että siitä on ainakin jollekin Dire Straitsin kokoelmalle editoitu versio, jossa lopusta leikataan lähemmäs pari minuuttia pois - välttäkää sitä kuin ruttoa, ja suosikaa alkuperäistä!

Sekä DS:n levytysura että Knopflerin soolotuotanto ovat muutenkin täynnä sellaisia helmiä, joissa hieman toisenlaiset näkökulmat teksteissä yhdistyvät hyviin sävelmiin ja soljuvaan soittoon - joskin täytyy myös todeta, että joka albumille yleensä mahtuu myös enemmän yhdentekevää kamaa.

Samaa ei taas voi sanoa yhdestä musiikkidiggarin taipaleeni tärkeimmästä seuralaisesta, John Hiattista, joka iski tajuntaani juuri tänä vuonna. Tuurasin sinä kesänä parisen viikkoa vanhempieni ystävien musiikkikaupassa, ja soittelin aikani kuluksi mm. levyjä - siellä oli pieni mutta hyvällä maulla valikoitu levyosasto - joista lähtemättömimmän vaikutuksen teki Hiattin Warming Up To The Ice Age.

Se on oikeastaan aika popisti tuotettu ollakseen Hiattin levy, ja tuotanto on ajoittain hieman aikasidonnaista (syntikka siellä, peukalobasso täällä), mutta meni silloin ja menee edelleenkin täydestä. Hiattin lauluääni teki heti vaikutuksen, samaten biisit, joissa yhdistyivät hyvät sävellykset ja oivaltavat tekstit. Velmu "She Said The Same Things To Me", funkahtava nimibiisi, iso balladi "When We Ran", kevyen nyrjähtänyt "Number One Honest Game"... kuunneltavaa riittää.

Aika pian kuultuani tämän levyn totesin Hiattin esiintyvän myös monien muiden artistien levyillä, ja että hänen biisinsä järjestään olivat näiden levyjen parhaimmistoa - Johnny Adamsista Marshall Crenshawiin, Marti Jonesista Bonnie Raittiin, ja niin edelleen. Ja vaikka monet näistä levytyksistä ovat loistavia nekin, ovat Johnin omat tulkinnat yleensä parhaasta päästä.

WUTTIA ei itse asiassa ole läheskään hänen paras levynsä, vaikka hyvä onkin - myöhemmät täysosumat kuten "Bring The Family", "Perfectly Good Guitar", "Crossing Muddy Waters", "Master Of Disaster" tai "Mystic Pinball" ovat kaikki olleet iloa korvalle - ja miehen tahti sen kuin paranee; 2010-luvun neljä tähänastista albumia ovat kovaa kamaa nekin. Nykyisin hän on musiikillisesti siirtynyt enemmän kohti juuria - ja sekin sopii minulle erinomaisesti.