Maailman paras levy 1992

Vaikka musiikkimakuni varsinkin vanhemmiten on kehittymässä hiljaisempaan suuntaan, on minulla vieläkin sydämessäni paikka kunnon "belttereille", jotka osaavat vetää tarvittaessa korkealta ja kovaa - ehkä koska se on taito, jonka itsekin mielelläni osaisin. Joidenkin kohdalla suuri osa tuotannosta on kovatasoista, kun taas toiset loistavat enemmänkin satunnaisesti.

Whitney Houston kuuluu enemmänkin satunnaisiin loistajiin, mutta "The Bodyguard"-elokuvan soundtrackilla vuonna 1992 ilmestynyt, Dolly Partonin kirjoittama ja alunperin levyttämä "I Will Always Love You" on kyllä täystyrmäys. Sävellys on hieno, ja sen esitys hallittu. Whitneyn ääni on matalammillakin kierroksilla hyvä, mutta kun kertosäe lähtee viimeisen säkeistön jälkeen, biisi ikäänkuin vetää henkeä ja sitten Whitney avaa äänijänteensä. Yleensä silloin on pakko vääntää potikat kaakkoon, jos soitin sattuu olemaan hollilla. Näin jälkeenpäin voi tietysti pohtia, vaikuttaako laulajan traaginen kohtalo elämykseen biisistä - oli miten oli, se tekee aina vaikutuksen minuun.

Jotkut suosikkibiiseistäni ovat enemmänkin kadonneita helmiä, mutta tästä tuli kaiken lisäksi kaikkien aikojen myydyimmän soundtracklevyn ykköshitti. Se on toisaalta edellytys sille, että ylipäätäni kuulin sen - olen huono radionkuuntelija, elokuvissa käyn satunnaisesti, ja vuonna 1992 olin aika lailla puristi musiikin suhteen, mutta tältä biisiltä ei kerta kaikkiaan voinut välttyä. Ja tuolla hittiydellä oli sekin hyvä puoli, että suosikkini Nick Lowe kuulemma rikastui kertaheitolla rojalteilla, koska samaisella albumilla oli myös Curtis Stigersin versio hänen "(What´s So Funny `Bout) Peace, Love And Understanding"-kappaleestaan.

Kadonneeksi helmeksi voisi melkein luonnehtia myös tämän vuoden albumia, skotlantilaisen Del Amitrin mestariteosta "Change Everything". Del Amitri teki vuosina 1985-2002 kuusi albumillista loistavan monipuolista popmusiikkia, ja nokkamies Justin Currie sen jälkeen tähän mennessä kolme lisää, mutta niitä on näkynyt hittilistoilla nolottavan vähän (tosin tämäkin albumi oli parhaimmillaan brittilistan kakkosena). Toisaalta näin popsnobina voin salaa olla tyytyväinen, koska levyjä sentään on tullut, ja ne ovat ikäänkuin oma salaisuuteni.

"Change Everything" on mielenkiintoinen teos. Se on monipuolinen mutta yhtenäinen laulukokoelma, joka perustuu hienoihin sävellyksiin ja jäntevään esitykseen. Currien laulu miellyttää minua myös kovasti. Mausteita löytyy niin soulin, countryn kuin folkinkin puolelta, eikä akustisuuttakaan pelätä - mutta välillä kitaratkin saavat tilaa (tosin eivät niin paljon kuin bändin myöhemmillä levyillä).

Levyn avaava kaksikko kertoo homman nimen - "Be My Downfall" on folkahtava balladi, "Just Like A Man" taas soulahtava menobiisi, joita molempia kruunaavat hienot kertosäkeet. Muita kohokohtia ovat mm. akustinen "The First Rule Of Love", jossa on jopa kelttiläisiä vivahteita, kunnon rockhymni "Sometimes I Just Have To Say Your Name", ja liitävä poplaulu "Behind The Fool" - mutta huonoja kappaleita tältä levyltä ei vain löydy.

Uran muita kohokohtia ovat minun korvissani etenkin toistaiseksi viimeiseksi jäänyt albumi "Can You Do Me Good" (2002), jonka jälkeen levy-yhtiöltä tuli kenkää, ja pillit pantiin pussiin. Yli kymmenen vuoden tauon jälkeen bändi teki viime vuonna kiertueen, jolta julkaistiin jopa livealbumi - mutta tällä haavaa en kyllä tiedä, onko mitään jatkoa tiedossa. Toivossa on hyvä elää.

Vuoden 2013 parhaat

Aloitin tämän tekstin valmistelun selaamalla taaksepäin nähdäkseni, mitä kaikkea minulle musiikin saralla tapahtuikin vuonna 2013, ja lyhyenä yhteenvetona voin todeta sen olleen "sohvaperunan vuosi". Jo aikaisemmin olen todennut musiikinkuunteluni keskittyvän kotisohvaan, työpöydän ääreen tai autoon, kun taas livekokemukset vähenevät vuosi vuodelta - ja nyt ollaan niin pohjalla, ettei ole muuta tietä kuin ylöspäin. Vuonna 2013 en kokenut ensimmäistäkään elävään musiikkiin liittyvää ahaa-elämystä; vuoden "kohokohta" oli pikemminkin se, kun vanha suosikkini Dan Hylander esiintyi Uppsalassa Katalin-klubilla, ja minä pötkötin kadun toisella puolella hotellihuoneessa lukemassa hyvää kirjaa.

Tämä ei kylläkään ole mikään valitusvirsi; sosiaalisen median ja etenkin Spotifyn merkitys musiikinkuuntelussani on lisääntynyt, ja huomaan löytäneeni vuoden 2013 aikana enemmän uusia potentiaalisia suosikkeja kuin vuosikausiin, ja kaiken lisäksi muutamat vanhat tutut ovat palanneet soittolistalle. Sen lisäksi olen ostanut enemmän CD-levyjä kuin vuosiin, enimmäkseen juuri verkosta saamieni impulssien pohjalta. Ja kotisohvalta käsin totesin Vain elämää-kakkoskauden iskevän suoraan hermoon, ehkä koska artisteista puolet olivat suurimpia kotimaisia suosikkejani - ja sekä Juha Tapion että Pauli Hanhiniemen ja Kolmannen Naisen sattumoisin juuri syksyllä ilmestyneet uudet levyt kuuluivat vuoden parhaimmistoon :-)

Sattuneesta syystä on siis haastavampaa kuin esim. viime vuonna nostaa esiin viime vuoden parhaat uudet levyt, koska yhtäkään täysin ylivoimaista kokonaisuutta ei korviini osunut, mutta sen sijaan pitkä lista ns. ysin levyjä, joista hyvinkin voi muodostua tulevia kestosuosikkeja. Jos yksi kolahdus olisi yli muiden, se oli Topi Sahan loistava "Kolme veljee", joka biisi biisiltä kuunneltuna saattaa olla 2010-luvun kotimainen levy tähän asti. Hyvät biisit, loistavat akustispohjaiset mutta osuvasti sähköistetyt sovitukset, oivaltavat tekstit ja miellyttävä lauluääni tekevät tästä lätystä ykkösen - ja mukavaa on tietysti sekin, että onnistun löytämään uuden suosikin joka ei ole eläkeikäinen :-) Muita hyviä kotimaisia, Juha Tapion ja Kolmannen Naisen lisäksi, olivat mm. J Karjalaisen, Hanna Pakarisen ja Jonna Tervomaan uutuudet, mutta mitään niistä en vielä osaa nostaa muiden edelle.

Ulkomaanelävistä on vielä vaikeampaa sanoa mitään lopullista - mutta veteraaniosasto on vahvoilla; vuoden parhaimpia albumeja olivat Deep Purplen "Now What?", Paul McCartneyn "New" ja Richard Thompsonin "Electric", jotka kaikki olivat tekijöidensä taitoon ja kokemukseen perustuvia mutta silti myös tuoreelta kuulostavia kokonaisuuksia, ja ehkä kokemuksen myötä tullut tietty pakottomuus erotti ne massasta. Vuoden levyn tekijä oli hieman nuorempi - mutta silti viisikymppinen - Justin Currie, siis edesmenneen Del Amitrin nokkamies; hänen kolmas soololevynsä "Lower Reaches" on looginen jatke hänen aikaisempaan tuotantoonsa - sävykästä, hyvin laulettua ja sovitettua popmusiikkia jossa välillä kaikuu country, välillä folk, joskus soul. Currien musiikki voi ensi kuulemalla vaikuttaa hieman alavireiseltä ja hahmottomalta, mutta viimeistään kolmannella kuuntelukerralla sitä yleensä hyräilee lähes jokaista biisiä.

Uusista löydöistä pitää mainita Lilly Hiatt and the Dropped Ponies, joiden debyyttialbumi "Let Down" tekee vahvoilla lauluillaan ja tulkinnoillaan kunniaa isä-Johnin perinnölle, vaikka onkin astetta kantrimpaa kuin tämän tuotanto. Ehkäpä juuri tuo steel-kitaran uhka kuitenkin on pieni varaus - mutta jos Lilly pysyy valitsemallaan uralla, hänessä on kyllä ainesta suuren luokan tekijäksi. Muitakin lupaavia nimiä on tarttunut haaviin, mutta varsinaiset uudet suosikit tarvitsevat vielä lisäkuuntelua.
 

222. Del Amitri: Change Everything (1992): Skotlannin paras Beatlesalbumi

Jos Del Amitrin ja sen laulaja-lauluntekijän Justin Currien uran tiivistää lukuihin, se koostuu tähän mennessä yhdeksästä albumista ja noin sadasta levytetystä laulusta vajaan kolmenkymmenen vuoden ajalta. Bändin ensimmäiset kaksi albumia olivat vielä hakuammuntaa, uusin soololevy vasta tilauksessa joten en osaa sitä vielä ruotia, mutta väliin jäävältä kuudelta teokselta olen koonnut Spotifyhyn listan johon olen kelpuuttanut vain loistavat tai melkein loistavat laulut - ja niitä on 38. Lisäksi ne jakaantuvat aika tasan - jotkut levyt ovat vähän parempia kuin toiset, mutta mikään näistä ei ole täydellinen huti.

Tämä, bändin kolmas albumi, on se osa sarjaa jossa Currie & kumppanit löysivät muotokielensä - tämä on leveän skaalan popmusiikkia, hyvin soitettua ja loistavasti laulettua (Justin Currie kuuluu suosikkilaulajiini), joka perustuu hyviin lauluihin ja monipuoliseen mutta hyvin yhteensopivaan tyylikirjoon. Aloituskaksikko on killerikamaa - "Be My Downfall" akustispohjainen veto, "Just Like A Man" hymni joka lainaa soulaineksia, kun taas esimerkisksi "The First Rule Of Love" on folkahtava, nojaten skottilaiseen ääniperinteeseen - ja toisaalta levyllä on myös "areenarockia" kuten hitinpoikanen "Always The Last To Know" tai "Sometimes I Just Have To Say Your Name" - mutta vaikka soundi kasvaa isoksikin, siinä on ilmaa ja jotenkin intiimejä elementtejä. Välillä kuuluu myös esim. kevyen kantrahtavia tuulahduksia.

Balanssi on hallussa - laulun lisäksi pidän sekä kitaroinnista että koskettimien äänimaailmasta, eikä mikään palanen pääse liikaa niskan päälle. Parhaimmillaan bändi soi yhteen kompaktisti mutta ilmeikkäästi, kuten vetoavan melankolisella "Behind The Fool"illa, jonka sävellys lisäksi on loistava. Jos nyt jotakin haluaisi valituksena esittää, voisi ehkä todeta tekstien ihmissuhdetematiikan olevan aika mollivoittoista - mutta näin suomalaiseen makuun se toisaalta tuntuu tutulta.

Otsikon viittaus Beatlesiin ei sinänsä tarkoita sitä, että Del Amitri minun tai kenenkään muun mielestä olisi mikään "uusi Beatles" tai että Justin Currie kumppaineneen olisi aikakautensa Lennon/McCartney, vaan sitä, että hoksasin tätä kirjoittaessa ja albumia samalla kuunnellessa, että se nimenomaan kokonaisuutena on juuri sellainen monipuolinen, melodinen, hyvin sovitettu, vaihteleva mutta silti popmusiikkiin pohjautuva kokonaisuus, joiden tietynlainen esikuva tai prototyyppi löytyy tietyistä Beatlesien huippukauden albumeista kuten esim "Rubber Soul". Ja niinkuin tuo edeltäjänsä, myös "Change Everything" on ajatonta kamaa.

178. Justin Currie: What Is Love For? (2007): Riitasointuinen romantikko

Loistavan "Can You Do Me Good?"-albumin jälkeen suosikkibändini Del Amitri käytännöllisesti katsoen hajosi suosion puutteeseen, eikä vähään aikaan ollut saatavissa mitään tietoa siitä, mitä sen keulahahmo Justin Currie oikeasti aikoi tehdä - jos ylipäätänsä mitään. Onneksi viisi vuotta myöhemmin markkinoille pulpahti tämä hänen ensimmäinen oikea soololevynsä, joka minusta aika lailla suoraan jatkaa siitä mihin bändi jäi, mutta hieman vapaammalla otteella.

Tallella ovat Currien lauluääni - miellyttävä olematta imelä, kunnon popsolistiääni - ja sävellykset jotka välillä lähtevät ihan vähän eri suuntaan kuin olisi odottanut, sekä tietenkin usein ihmissuhdeviidakon varjoisampaa puolta kuvaavat tekstit. Sovitukset ovat sen sijaan astetta vapautuneempia; jos Del Amitria jostain moittisi, niin ehkä siitä että bändi joskus soi hieman kaavamaisesti, ikään kuin levyille olisi ollut pakko ottaa pari kitaravetoista rockbiisiä vaikka ei olisi huvittanut - mutta nyt enimmäkseen hitaahkot kappaleet saavat aika kosketinvetoiset äänikuvat, jotka jotenkin sopivat kuvaan kapellimestarin uudesta vapaammasta roolista.

Minun suosikkejani ovat kolmikko "Not So Sentimental Now", "Something In That Mess" ja "Where Did I Go?", jotka ovat toisaalta samankaltaisia mutta kuitenkin jokainen omanlaisensa, balladikolmikko jota yhdistää hienot melodiat ja sovitusten lievä rujous - tietyllä tavalla niissä on ikäänkuin demomaisuutta joka minun korvissani lisää niiden uskottavuutta. Toinen kohokohta on seitsenminuuttinen päätösbiisi "No, Surrender", joka kasvaa hymnimäiseksi julistukseksi sortumatta silti mahtipontisuuteen.

Tällä levyllä ei juuri ole suvantokohtia tai heikkouksia, ellei sellaisena pidä materiaalin lievää samankaltaisuutta; kuuntelen albumia tätä kirjoittaessa ja totean esim. "If I Ever Loved You":n olevan ylevä, hieman rujo balladi... mutta samapa tuo - koska juuri tässä tapauksessa tuo tietty yhtenäisyys merkitsee myös sitä, että tämä on yksi niistä albumeista, jonka jaksaa kuunnella alusta loppuun koska tunnelma on tietyllä tapaa rikkumaton - riitasointuista romantiikkaa, ehkä.

22. Del Amitri: Can You Do Me Good (2002): Harvojen herkun joutsenlaulu

Del Amitri ehti vajaan parinkymmenen vuoden taipaleellaan julkaista kuusi levyä, joista ainakin pari kolme nousi ihan listoillekin, ja yhtyeellä oli pari hittiäkin, joten täysin tuntemattomaksi tämä Skotlannin lahja maailmalle ei jäänyt – mutta ilmeisesti bändin erinomaisuus avautui valitettavan harvalle joukolle. Niinpä tämäkin , viimeiseksi jäänyt levy käsittääkseni myöhästyi ainakin vuoden siksi, että sen julkaiseminen ei ollut levy-yhtiölle mikään itsestäänselvyys.

Keväällä 2002 se kuitenkin pukattiin ilmoille, ja kyseessä onkin IMHO yksi 2000-luvun merkittävimmistä popsävelteoksista. Bändin aikaisemmat teokset olivat ihan hyviä, mutta kärsivät tietystä tuotannon kovakouraisuudesta. ”Can You Do Me Good” on toista maata; avauskappale ”Just Before You Leave” on vetoavasti sykkivä retrosoulklassikko, ja jatkossa kuullaan esim. rumpulooppeja, syntikoita ja käyrätorvea.

Del Amitrin tuotannon kulmakiviä ovat useimmiten rakkauden tummempia puolia kuvaavat sanoitukset, mieleenpainuvat sävellykset ja ja Justin Currien jäntevän tunteikas ääni. Juuri tuo äskenmainittu avauskappale on kaikkien kolmen riemukulkua, ja sitä seuraava ”Cash And Prizes” taas rikkauden kiroja mietiskelevä moderni popkappale. Muita kohokohtia ovat tanakka rockrevistys ”Drunk In A Band”, jossa kitaratkin pääsevät taas etualalle,klassisia popsäveliä tavoitteleva ”Buttons On My Clothes” ja beatlemainen ”Out Falls The Past”; itse asiassa ainoa heikompi lenkki on ”Jesus Saves”, ja sekin lähinnä hieman kornin sarkastisen tekstinsä vuoksi.

Vielä pitää mainita levyn päättävä pianoballadi ”Just Getting By”, joka samalla osoittaa eteenpäin kohti Justin Currien soolouraa. Joka taas sai alkunsa siitä, että tämä mestariteos jäi Del Amitrin viimeiseksi – sen jälkeen levy-yhtiö ei enää kaivannut bändin palveluksia. Se ei toisaalta vähennä julkaistujen levyjen ja varsinkaan tämän lätyn hohtoa – ja popnörttinä sitä tietysti arvostaa sitäkin, että omat suosikit ovat harvojen herkkua.