Vuoden 2017 parhaat

2017 oli hyvä musiikkivuosi. Se saattaa osittain johtua siitä, että tulin hankkineeksi aika paljon enemmän uusia levyjä kuin muutamaan vuoteen ennen sitä, mutta määrähän ei aina ole laadun tae.
Vuoden levytapausten purkamisen aloitin jo syksyn puolella - Rodney Crowellin "Close Ties" saattaa olla jopa vuoden albumi, ja sen jälkeen olen käsitellyt myös Deep Purplen,  Neil Finnin, Van Morrisonin, Shelby Lynnen ja Allison Moorerin, Lilly Hiattin, Whitehorsen, Gov´t Mulen ja Lizz Wrightin uudet levyt - ja muitakin on tulossa.

Sitä hyvää oli kuitenkin tarjolla muutenkin kuin levyllä. Vietin syksyn Indianassa, USA:n sydänmailla, ja näin minulla oli periaatteessa mahdollisuus kuulla ja nähdä livenä melkein kenet tahansa suosikeistani. Käytännössä aika, raha ja logistiikka karsivat menemisiä, mutta "kotikaupungissani" Bloomingtonissa bongasin sentään vanhan suosikkini Robert Crayn bändeineen elämänsä kunnossa, ja toisen polven taiturin Lilly Hiattin.

Crayn konsertti oli loppuunmyydyssä teatterissa, Hiatt taas esiintyi lämppärinä paikallisessa kaljapaikassa muutamalle kymmenelle hengelle, mutta minä olin molemmilla kerroilla myyty mies. Uskaltauduin jopa ostamaan puuttuvan levyn ja vaihtamaan muutaman sanan Hiattin kanssa, ja totesin nousevan indierocktähen elämän olevan kovaa työtä. Hän on muuten tulossa toukokuussa Ruotsiin - ainakin Tukholmaan ja Uumajaan - mutta tietenkään ei Suomeen asti. Muutama nimi jäi kuulematta muun ohjelman takia - Rhiannon Giddens ja Mavis Staples kävivät myös meillä päin, mutta itse olin muualla. Tunnin ajomatkan päässä Indianapoliksessa taas kävivät suurin piirtein kaikki mahdolliset.

Koska en kuitenkaan ole niinkään live- kuin levyfriikki, niin vielä suuremman vaikutuksen minuun tekivät paikkakunnan levykaupat. Varsinkin Landlocked Music oli hieno, jos uusia levyjä kaipasi, mutta suurimmat lastit kannoin kotiin Half Price Books Outlet Storesta, jonka CD-hyllyn normaalihinta oli kaksi taalaa ja alelaarin 50 senttiä/lätty. Pari kertaa sattui kohdalle vielä alennusmyynti, jolloin kaikki myytiin puoleen hintaan... Matkatavaraa oli kotimatkalla yksi ylimääräinen laukku, mutta minulla on nyt aika paljon sellaista täydennystä hyllyssäni, josta olen vain haaveillut. Shelby Lynne, Allison Moorer, Indigo Girls, Natalie Merchant ja 10.000 Maniacs, Aimee Mann, Rodney Crowell, Lyle Lovett... lista on pitkä; monia näistä artisteista löytää täältä kotoa vain satunnaisesti, ja vaikka netin kautta tilaamalla saakin melkein mitä vaan, kustannukset ovat moninkertaiset.

Ja sen lisäksi, vaikka levyjen löytäminen on mukavaa myös netin kautta, on levyhyllyn plaraaminen vielä hauskempaa. Niinkuin yltä kävi ilmi, hyllyyn tuli mukavasti täydennystä, ja vaikka olen siitä maininnut jo parina edellisenä vuotenakin, CD-levyjen tarjonta ja hintataso on ollut yksi musiikkivuoden avainilmiöistä. Ostajan markkinat ovat vieläkin valloillaan - jos kohta uusien levyjen myyntipaikat vähenevät silmissä. Uusia levykauppoja taas ilmestyy eri puolille maatamme - itse vain en ole juurikaan niitä ehtinyt tutkia. Aika monelta kirpparilta sentään tarttui levyjä mukaan. Itse asiassa vuosi 2018 käynnistynee sattuneesta syystä hieman seesteisemmin levynhankintarintamalla...

345. Lilly Hiatt: Trinity Lane (2017): Ote pitää

Kirjoitin pari kuukautta sitten tässä blogissa Lilly Hiattin edellisestä albumista, "Royal Blue", ja esittelin samalla artistinkin aika tyhjentävästi, joten ei siitä sen enempää. Silloin tämä levy oli aika tuore hankinta, mutta nyt olen soittanut sitä huomattavasti enemmän, enkä voi kuin todeta Lillyn otteen pitävän. Sen lisäksi minulla oli lokakuun lopulla mahdollisuus kuulla häntä livenä syksyn kotikaupungissa Bloomingtonissa - joka sivumennen sanoen on tunnin matkan päässä Indianapoliksesta, joka ilmeisesti on isä-Johnin syntymäpaikka - ja totesin tämän musiikin toimivan vähintään yhtä hyvin elävänä, ja Lilly Hiattin musiikin kuulostavan häneltä itseltään.

Musiikki on ehkä aavistuksen verran rockimpaa, lihaksikkaampaa kuin aikaisemmin - mutta jatkumo on selvä. Lilly Hiatt ei ole pelkästään hyvä laulaja ja lauluntekijä, hän antaa äänen enemän tai vähemmän nyrjähtäneille hahmoille, kuten lähtemistään katuva ja poikaystäväänsä kaipaava "The Night David Bowie Died":in kertojahahmo tai nimikappaleen kotikatuaan ja sen ihmisiä pohtiva parannuksentekijä. Esim. hitaampi "Everything I Had" asettaa nimenomaan lauluäänen keskipisteeseen, eikä syyttä. Tässäkin Lilly Hiatt muistuttaa isäänsä - lauluääni on vahva ja persoonallinen, sävelkorva varma. Ote pitää, paitsi levystä toideen, myös suvun sisällä.

"Records" kertoo osuvalla tavalla siitä, miten levykokoelma kulkee mukana vaikka ihmisiin pettyisikin - ja taidan tietää, mistä Lilly Hiatt laulaa, vaikka en ole vodkaa tai ruohoa harrastanutkaan. Se on täysosuma, mutta varsinainen tyrmäys on "Imposter", jossa hän käsittääkseen laulaa isälleen - hänestä ja aika pian Lillyn syntymän jälkeen kuolleesta äidistä, eleettömästi ja pakahduttavasti, mutta ei sentimentaalisti, perinteisen kantrihölkän muodossa. Ote pitää, niinkuin jo sanoin.

Musiikillisesti tämä levy on kai kitararockia - kielisoittimet ja mukavan hienovaraiset koskettimet antavat kappaleille johdonmukaisen äänikuvan - läsnäolevan, sopivasti siloittelemattoman mutta ei millään päällekäyvällä tavalla. Välillä pedal steelillä tuodaan kantrimaustetta, mutta sopivasti. Yksi vuoden 2017 tapauksista - ja ensi keväänä Lilly Hiatt bändeineen kiertää Skandinaviaa. Hän ei jostain syystä ole tulossa Suomeen, mutta ainakin Tukholma ja Uumaja saavat hienoja vieraita. Itse lohduttaudun tällä levyllä, ja jään odottamaan seuraavaa.

334. Lilly Hiatt: Royal Blue (2015): Hyvä perimä mutta omat eväät

Hoidetaan pakollinen toteamus ensin pois alta; Lilly Hiattin isä on tietenkin John Hiatt, joka minun kirjoissani on yksi popmusiikin parhaista lauluntekijöistä, ja sen lisäksi omien biisiensä loistava tulkki. Niinpä oli vain loogista tsekata mitä hänen tyttärensä saa aikaan, kun kerran päättää lähteä samalle alalle. Ja kas, hän on tähän mennessä tehnyt kolme albumillista loistavaa musiikkia, hyvin pitkälle samoin eväin kuin isänsä - eli hyviä tekstejä ja sävellyksiä hyvin laulettuina ja soitettuina, mutta tietenkin naisnäkökulmasta. Ja oli se sitten perimää tai omaa osaamista, niin Hiattin suvun asema laulunteon huipulla on turvattu.

Homman nimi on käsittääkseni americana - juurimusiikkia kohtalaisen perinteisellä combolla esitettynä. Välillä mennään vähän kantrimmin, välillä kuosi on selvää rockia - mutta tällaiset määritelmät ovat makuasioita. Sovitukset ovat kohtalaisen pelkistettyjä; välillä väriä antaa mielestäni monipuolinen ja sävykäs kitarointi, välillä hienovaraiset koskettimet. Välillä menoa ryydittää jopa inhoamani pedal steel, mutta senkin kestää kun kokonaisuus toimii. Äänikuvassa on välillä sellaista karua melankoliaa, joka iskee suomalaiseen kuuntelijaan - mutta Hiatt ei sorru vellontaan, vaan suunta on aina eteenpäin.

Minusta pääosassa ovat silti tekstit ja laulu; ne kertovat lähinnä elämän ja ihmissuhteiden ongelmallisista puolista. Osittain ne taitavat olla omaelämänkerrallisia; aivan kuin isänsäkin kolmikymppisenä, Lilly Hiatt taisteli tämän levyn teon aikana alkoholiongelman kanssa, eikä muusikon elämä ilmeisesti helpota parisuhteiden ylläpitämistä. Vaikeaa on nostaa esiin yksittäisiä biisejä, mutta tunnelmallinen "Heart Attack", vauhdikkaasti etenevä "Machine" ja lakoninen "Too Bad" nousevat ainakin esiin - samoin ovelasti muotoiltu "Jesus Would´ve Let Me Pick The Restaurant". Ja pitää vielä todeta, että tämä on sellainen levy, jolta eri kerroilla nousevat esiin eri biisit.

Ja "Royal Blue" on siis hänen toinen albuminsa; kolmas, "Trinity Lane", ilmestyi juuri, ja ensikuulemalta se on vähintään samaa tasoa kuin tämä - mutta perinteiseen tapaan haluan kerätä hieman enemmän kokemusta ennenkuin kehun senkin.

Vuoden 2013 parhaat

Aloitin tämän tekstin valmistelun selaamalla taaksepäin nähdäkseni, mitä kaikkea minulle musiikin saralla tapahtuikin vuonna 2013, ja lyhyenä yhteenvetona voin todeta sen olleen "sohvaperunan vuosi". Jo aikaisemmin olen todennut musiikinkuunteluni keskittyvän kotisohvaan, työpöydän ääreen tai autoon, kun taas livekokemukset vähenevät vuosi vuodelta - ja nyt ollaan niin pohjalla, ettei ole muuta tietä kuin ylöspäin. Vuonna 2013 en kokenut ensimmäistäkään elävään musiikkiin liittyvää ahaa-elämystä; vuoden "kohokohta" oli pikemminkin se, kun vanha suosikkini Dan Hylander esiintyi Uppsalassa Katalin-klubilla, ja minä pötkötin kadun toisella puolella hotellihuoneessa lukemassa hyvää kirjaa.

Tämä ei kylläkään ole mikään valitusvirsi; sosiaalisen median ja etenkin Spotifyn merkitys musiikinkuuntelussani on lisääntynyt, ja huomaan löytäneeni vuoden 2013 aikana enemmän uusia potentiaalisia suosikkeja kuin vuosikausiin, ja kaiken lisäksi muutamat vanhat tutut ovat palanneet soittolistalle. Sen lisäksi olen ostanut enemmän CD-levyjä kuin vuosiin, enimmäkseen juuri verkosta saamieni impulssien pohjalta. Ja kotisohvalta käsin totesin Vain elämää-kakkoskauden iskevän suoraan hermoon, ehkä koska artisteista puolet olivat suurimpia kotimaisia suosikkejani - ja sekä Juha Tapion että Pauli Hanhiniemen ja Kolmannen Naisen sattumoisin juuri syksyllä ilmestyneet uudet levyt kuuluivat vuoden parhaimmistoon :-)

Sattuneesta syystä on siis haastavampaa kuin esim. viime vuonna nostaa esiin viime vuoden parhaat uudet levyt, koska yhtäkään täysin ylivoimaista kokonaisuutta ei korviini osunut, mutta sen sijaan pitkä lista ns. ysin levyjä, joista hyvinkin voi muodostua tulevia kestosuosikkeja. Jos yksi kolahdus olisi yli muiden, se oli Topi Sahan loistava "Kolme veljee", joka biisi biisiltä kuunneltuna saattaa olla 2010-luvun kotimainen levy tähän asti. Hyvät biisit, loistavat akustispohjaiset mutta osuvasti sähköistetyt sovitukset, oivaltavat tekstit ja miellyttävä lauluääni tekevät tästä lätystä ykkösen - ja mukavaa on tietysti sekin, että onnistun löytämään uuden suosikin joka ei ole eläkeikäinen :-) Muita hyviä kotimaisia, Juha Tapion ja Kolmannen Naisen lisäksi, olivat mm. J Karjalaisen, Hanna Pakarisen ja Jonna Tervomaan uutuudet, mutta mitään niistä en vielä osaa nostaa muiden edelle.

Ulkomaanelävistä on vielä vaikeampaa sanoa mitään lopullista - mutta veteraaniosasto on vahvoilla; vuoden parhaimpia albumeja olivat Deep Purplen "Now What?", Paul McCartneyn "New" ja Richard Thompsonin "Electric", jotka kaikki olivat tekijöidensä taitoon ja kokemukseen perustuvia mutta silti myös tuoreelta kuulostavia kokonaisuuksia, ja ehkä kokemuksen myötä tullut tietty pakottomuus erotti ne massasta. Vuoden levyn tekijä oli hieman nuorempi - mutta silti viisikymppinen - Justin Currie, siis edesmenneen Del Amitrin nokkamies; hänen kolmas soololevynsä "Lower Reaches" on looginen jatke hänen aikaisempaan tuotantoonsa - sävykästä, hyvin laulettua ja sovitettua popmusiikkia jossa välillä kaikuu country, välillä folk, joskus soul. Currien musiikki voi ensi kuulemalla vaikuttaa hieman alavireiseltä ja hahmottomalta, mutta viimeistään kolmannella kuuntelukerralla sitä yleensä hyräilee lähes jokaista biisiä.

Uusista löydöistä pitää mainita Lilly Hiatt and the Dropped Ponies, joiden debyyttialbumi "Let Down" tekee vahvoilla lauluillaan ja tulkinnoillaan kunniaa isä-Johnin perinnölle, vaikka onkin astetta kantrimpaa kuin tämän tuotanto. Ehkäpä juuri tuo steel-kitaran uhka kuitenkin on pieni varaus - mutta jos Lilly pysyy valitsemallaan uralla, hänessä on kyllä ainesta suuren luokan tekijäksi. Muitakin lupaavia nimiä on tarttunut haaviin, mutta varsinaiset uudet suosikit tarvitsevat vielä lisäkuuntelua.