Maailman paras levy 2013

Mistä vanha popnörtti löytää uusia suosikkeja? No, nykyisin etenkin netistä - Spotifystä, blogeja ja musiikkipalstoja lukemalla, tai sopivien Facebookryhmien kautta - mutta muitakin tapoja on. Yksi niistä on vanhojen suosikkien "sukupuiden" seuraaminen (joka tosin sekin pitkälti tapahtuu netin kautta). Niinpä olen vanhana Thin Lizzydiggarina seurannut puolella silmällä bändin "uusversion" tekemisiä, vaikka esim. sen julkaisemat livelevyt eivät minua kiinnosta, koska ei voi olla Lissua ilman Phil Lynottia. Kun puhuttiin studioon menosta, se tuntui vielä hullummalta - kunnes bändi vaihtoi nimeään, ja Black Star Riders näki päivänvalon. Brian Downey ei ollut enää mukana, mutta Scott Gorham oli - joten kyllähän bändin julkaisut piti tsekata.

Ja kas! "All Hell Breaks Loose" oli yksi vuoden 2013 tähtihetkistä. Uusi laulaja Ricky Warwick oli hyvä, soundi oli silkkaa Lissua - kulkevaa hard rockia kelttiläisin maustein, ja vieläpä hyvin sävellettynä. Kertosäe istuu kuin metrinen halko, muutenkin sävelessä kuuluvat Lizzymäiset koukerot, ja bändi kulkee kuin juna. Tämän voisi kyllä kuvitella löytyneen vaikkapa Phil Lynottin jälkeenjääneistä papereista - ja debyyttialbumilla on muitakin hyviä biisejä.

Toisaalta uusia suosikkeja ei välttämättä tarvita niin kauan kuin vanhatkin ovat voimissaan. Vuoden 2013 täystyrmäys oli Deep Purplen paluu studioon kahdeksan vuoden jälkeen. "Now What!?" on loistava levy millä tahansa mittarilla mitattuna, mutta ennen kaikkea se on elävä todiste siitä, miten rock on muuttunut - se ei ole pelkästään nuoren raivon ja vimman temmellyskenttä, vaan yhä enenevässä määrin myös kokemuksen ja kypsyyden voittokulkua.

Jos kehun tältä levyltä jonkun biisin, joudun kehumaan ne kaikki - joten totean mieluummin, että tältä levyltä löytyy mm. raskaan rockin paras laulaja, joka osaa korvata kadonneen osan rekisteristään tulkinnan voimalla ja sävykkyydellä, ja jonka tekstit tarkastelevat maailmaa huomattavasti laveammin kuin suurin osa genren sukkahousumachoilijasankareista. Edesmennyttä Jon Lordia seuraava Don Airey saa paljon tilaa monipuoliselle soitolleen, ja Steve Morse on elementissään kitaristina. Soittajista minua silti miellyttää ehkä eniten Ian Paice, joka Charlie Wattsin ohella on minusta koko kevyen musiikin suurin mestari soittimellaan.

Sovitukset toimivat, soundi on "raskas mutta ilmava", sävellyksissä on riemastuttavia pikku koukkuja... tämän levyn loistokkuus ei sinänsä ole yllätys, koska Deep Purple Morsen aikana on tehnyt ainoastaan hyvää jälkeä - mutta pakko on ihmetellä sitä, että herrat vielä 40 vuotta kulta-ajan jälkeen onnistuvat tekemään levyn, joka kiilaa klassikoiden rinnalle, ellei peräti niiden ohi. Kuuntelijana ja fanina kiitän ja kumarran - ja odotan jatkoa...    

Vuoden 2013 parhaat

Aloitin tämän tekstin valmistelun selaamalla taaksepäin nähdäkseni, mitä kaikkea minulle musiikin saralla tapahtuikin vuonna 2013, ja lyhyenä yhteenvetona voin todeta sen olleen "sohvaperunan vuosi". Jo aikaisemmin olen todennut musiikinkuunteluni keskittyvän kotisohvaan, työpöydän ääreen tai autoon, kun taas livekokemukset vähenevät vuosi vuodelta - ja nyt ollaan niin pohjalla, ettei ole muuta tietä kuin ylöspäin. Vuonna 2013 en kokenut ensimmäistäkään elävään musiikkiin liittyvää ahaa-elämystä; vuoden "kohokohta" oli pikemminkin se, kun vanha suosikkini Dan Hylander esiintyi Uppsalassa Katalin-klubilla, ja minä pötkötin kadun toisella puolella hotellihuoneessa lukemassa hyvää kirjaa.

Tämä ei kylläkään ole mikään valitusvirsi; sosiaalisen median ja etenkin Spotifyn merkitys musiikinkuuntelussani on lisääntynyt, ja huomaan löytäneeni vuoden 2013 aikana enemmän uusia potentiaalisia suosikkeja kuin vuosikausiin, ja kaiken lisäksi muutamat vanhat tutut ovat palanneet soittolistalle. Sen lisäksi olen ostanut enemmän CD-levyjä kuin vuosiin, enimmäkseen juuri verkosta saamieni impulssien pohjalta. Ja kotisohvalta käsin totesin Vain elämää-kakkoskauden iskevän suoraan hermoon, ehkä koska artisteista puolet olivat suurimpia kotimaisia suosikkejani - ja sekä Juha Tapion että Pauli Hanhiniemen ja Kolmannen Naisen sattumoisin juuri syksyllä ilmestyneet uudet levyt kuuluivat vuoden parhaimmistoon :-)

Sattuneesta syystä on siis haastavampaa kuin esim. viime vuonna nostaa esiin viime vuoden parhaat uudet levyt, koska yhtäkään täysin ylivoimaista kokonaisuutta ei korviini osunut, mutta sen sijaan pitkä lista ns. ysin levyjä, joista hyvinkin voi muodostua tulevia kestosuosikkeja. Jos yksi kolahdus olisi yli muiden, se oli Topi Sahan loistava "Kolme veljee", joka biisi biisiltä kuunneltuna saattaa olla 2010-luvun kotimainen levy tähän asti. Hyvät biisit, loistavat akustispohjaiset mutta osuvasti sähköistetyt sovitukset, oivaltavat tekstit ja miellyttävä lauluääni tekevät tästä lätystä ykkösen - ja mukavaa on tietysti sekin, että onnistun löytämään uuden suosikin joka ei ole eläkeikäinen :-) Muita hyviä kotimaisia, Juha Tapion ja Kolmannen Naisen lisäksi, olivat mm. J Karjalaisen, Hanna Pakarisen ja Jonna Tervomaan uutuudet, mutta mitään niistä en vielä osaa nostaa muiden edelle.

Ulkomaanelävistä on vielä vaikeampaa sanoa mitään lopullista - mutta veteraaniosasto on vahvoilla; vuoden parhaimpia albumeja olivat Deep Purplen "Now What?", Paul McCartneyn "New" ja Richard Thompsonin "Electric", jotka kaikki olivat tekijöidensä taitoon ja kokemukseen perustuvia mutta silti myös tuoreelta kuulostavia kokonaisuuksia, ja ehkä kokemuksen myötä tullut tietty pakottomuus erotti ne massasta. Vuoden levyn tekijä oli hieman nuorempi - mutta silti viisikymppinen - Justin Currie, siis edesmenneen Del Amitrin nokkamies; hänen kolmas soololevynsä "Lower Reaches" on looginen jatke hänen aikaisempaan tuotantoonsa - sävykästä, hyvin laulettua ja sovitettua popmusiikkia jossa välillä kaikuu country, välillä folk, joskus soul. Currien musiikki voi ensi kuulemalla vaikuttaa hieman alavireiseltä ja hahmottomalta, mutta viimeistään kolmannella kuuntelukerralla sitä yleensä hyräilee lähes jokaista biisiä.

Uusista löydöistä pitää mainita Lilly Hiatt and the Dropped Ponies, joiden debyyttialbumi "Let Down" tekee vahvoilla lauluillaan ja tulkinnoillaan kunniaa isä-Johnin perinnölle, vaikka onkin astetta kantrimpaa kuin tämän tuotanto. Ehkäpä juuri tuo steel-kitaran uhka kuitenkin on pieni varaus - mutta jos Lilly pysyy valitsemallaan uralla, hänessä on kyllä ainesta suuren luokan tekijäksi. Muitakin lupaavia nimiä on tarttunut haaviin, mutta varsinaiset uudet suosikit tarvitsevat vielä lisäkuuntelua.