239. Eri esittäjiä: Vain elämää kausi 2 + kausi 2 jatkuu (2013): Tulkinnan voimaa

Ensinnäkin täytyy hoitaa alta pois muutama varaus: Ensinnäkin minusta tosi-TV on aika epäilyttävää, ja toiseksi tämä formaatti, "Vain elämää", tahtoo TV-sisältönä mennä ylivetistelyn puolelle - ja sitten minua helposti liikuttuvana pilkataan kun kyynelehdin TV:n ääressä. Kolmanneksi nimenomaan suomalainen toteutus on periaatteessa hieman liian ykstotinen - tässäkin kattauksessa oli enimmäkseen keski-ikäisiä rockartisteja - mikä saattaa johtaa tiettyyn musiikin ykstotisuuteen; ajatuksenahan on nimenomaan uudenlaisten versioiden tekeminen toisten artistien kappaleista, sellaisista joita ei odottaisi kokevansa, mutta tässä versiossa osanottajat suuressa mittakaavassa olivat tyylillisesti aika liki toisiansa.

Sen jälkeen kehut; nämä kaksi CD:tä sisältävät siis kuusi tulkintaa seitsemältä eri laulajalta, eli yhteensä 42 biisiä, ja laatu on niin korkea että olisi vaikeaa editoida näistä yhden levyn versiota. Hutejakin löytyy, mutta ne ovat harvassa. Levyltä niitä voi kuunnella ilman TV-viihteen nuoleskelevuutta - mutta silti monet näistä lauluista saavat ihokarvani sojottamaan pystyssä. Ja ehkä juuri samankaltaisuutensa vuoksi nämä laulajat osaavat eläytyä toistensa biiseihin niin, että ne istuvat ja jopa tulevat tulkitsijansa kaltaisiksi.

Mistä aloittaisin? Juha Tapio osoittaa olevansa oiva tunteiden tulkki sekä suomeksi että englanniksi, hänen suussaan Jukkapojan "Älä tyri nyt" on todella vakuuttava esitys ja Kemopetrolin "Child Is My Name" viehko tunnelmapala. Maarit laulaa Laura Närhen "Siskoni"-hitin niinkuin vain suomirockin isoäiti voi, ja Ilkka Alangon "Neito ja ylioppilas" on karun kaunis tulkinta Maaritin ihanasta alkuperäisestä. Jopa Jukkapoika, josta en muuten niin hirveästi välitä, saa väännettyä esim. Laura Närhen "tuhlarin" mainioksi skavedoksi.

Pauli Hanhiniemen "End Of Love" on todella herkullinen tunnelmapala, ja "Minä olen, sinä olet" on Juha Tapion originaalia juurevampi, hidastettu esitys joka nostaa esiin näiden kahden herran tietynlaisen sielunkumppanuuden - samoin kuin Juha Tapion esittämä "Hyvää ja kaunista". Laura Närhen käsissä "Silkkii" on ihana, samaten "Siipeen jos sain", ja hän onnistuu tekemään biisistä kuin biisistä omansa kuuloista musiikkia, mutta kaikkein suurimman potin vie Anna Abreu. "Valehtelisin jos väittäisin" on hänen mallissaan silkkaa soulbiittiä, "Mä annan sut pois" versiona täysin Laura Närhen alkuperäisen - tulevan suomalaisen klassikon - veroinen, ja "Ohikiitävää" ilmeisesti fadomaisin maustein ehkä paras tulkinta mitä suomeksi viime vuonna levytettiin. Mielenkiinnolla odotan sitä, miltä Anna tulee kuulostamaan vaikkapa nelikymppisenä, jos jatkaa musiikkiuraansa - hänen äänessään on oikeassa ympäristössä kyllä Sitä Jotakin.

Ja sama pätee kyllä tämän formaatin koottuihin levtyksiin - näissä on sellaista tulkinnan voimaa, joka juuri tällä kertaa iskee vieläkin lujemmin koska kokonaisuus juuri tämän tietynlaisen ykstotisuutensa ansiosta on niin kuunneltava - ei sellainen tyylien kirjo jota en jaksaisi kuunnella yhteen menoon.

42. Maarit: Metsän tyttö (2001): Suomalainen souldiiva

Kun tämän päivän Suomirockin kummeja listataan, on helppoa unohtaa että Juicen, Daven ja Hectorin lisäksi uraa vielä tällä vuosituhannella on jatkanut myöskin Maarit, ja toisin kuin esim. herroilla Leskinen ja Harma tuotannon laatu on pysynyt tasakorkeana ellei peräti noussut. Tällä hetkellä hän taitaa olla suomalaisen soulin Grand Old Lady, diiva numero yksi.

Yksi hänen pitkän uransa kohokohdista on ”Metsän tyttö”, joka on eräänlainen peili hänen koko tuotannostaan, ainakin niin kuin minä sen tunnen. Soundi on samalla tätä päivää ja ajaton – niinkuin hänen soundinsa oli 70-luvulla, ja niinkuin se on tänäänkin – kappaleet ovat hyviä, juurtuneita souliin ja klassiseen rockiin (onkohan aviomies/kapellimestari Samilla sormensa pelissä), ja ääni on se sama ainutlaatuinen –tällaista fraseerausta ei taida olla kenelläkään muulla.

Hyvää löytyy moneen eri makuun. Aloitus ”Uinuu saan” on sitä soulimpaa päätä, loppupuolen ”Pimeään jään” rockimpi veto. Balladit ”Veljeni” ja ”Taivaanmaalaaja” ovat paitsi hyvinkin kauniita esityksiä, myös kiihkottomia kommentteja vaikeista asioista. Nimikappaleessa on jopa jonkinlaista kansanlaulun kaikua. Minun suurin suosikkini tässä joukossa on silti ”Ihmeiden päivä”, kaihoisasti kaikuva hidas mutta raskaahko esitys, jonka sävelessä on jotakin ajatonta – hups, taas kerran tuo sana. Vaan enpähän keksi parempaakaan...

Palaan vielä äänimaailmaan, maukkaaseen soittoon ja soittamattomuuteen, sovitusten loistoon, ja sitten siihen äänenkäyttöön, joka tosin pitemmän päälle voi olla vähän liikaa, mutta tällaisina LP:n mittaisina annoksina menee allekirjoittaneeseen täydestä. Jos Maarit olisi syntynyt jenkeissä, hän voisi olla maailmantähti – mutta musiikillisesti tämä kotimainen versio riittää mainiosti, eikä meidän tarvitse kärsiä mistään idioottiduetoista rap-tähtien kanssa.