384. Kolmas Nainen: Hiikiset siivut (1989): Tästä se lähti

Kun viimeksi fiilistelin Pauli Hanhiniemen kynää, ääntä ja sointia, huomasin myös hänen tuotantonsa olevan tässä blogissani harmillisen aliedustettua. En oikein tiedä syytä siihen - ehkä se, että hänen laajassa tuotannossaan on oikeastaan vain yksi sellainen levy joka minusta nousee kirkkaasti muiden yläpuolelle (Perunateatterin kanssa tehty "Kaikki rakkaudesta"), kun taas muut ovat kaikki vähintään hyviä. Se taas antaa minulle syyn kehua ainakin paria muuta hänen hengentuotettaan - ja aloittaa vaikka tästä levystä joka aloitti yhteisen taipaleemme. Aika pian tämän hankkimisen jälkeen hoidin hyllyyni myös Kolmannen Naisen kaksi tätä edeltänyttä levyä, mutta ne kalpenevat mielestäni "Hikisten siivujen" rinnalla - vasta tällä levyllä lauluntekijä ja bändi puhkesivat kukkaan.

Kolmannen Naisen parhaat puolet esittäytyvät koko komeudessaan - on sitä vetävän liitävää rockia niinkuin "Hetki" - jonka teksti on Hanhiniemeä omimmillaan, lakonisia sanaleikkejä. On kunnon Bo Diddleykomppia kuten "Kihloissa". On hieman rankempaa räimettä, kuten kunnon hymni "Äiti pojasta pappia toivoi", ja toisaalta kevyempiä paloja kuten hienon melankolinen "Lentojätkä ja tyttökulta" - ja jopa nyökkäys bluesille nimibiisin muodossa. Laulusolisti hoitaa hommansa yhtä hyvin sekä rajummissa että herkemmissä esityksissä, välillä niin että lievästi ironisen virneen voi jopa kuulla.

Ja vaikka Pauli Hanhiniemen laulu ja tekstit ovat minulle tämän yhtyeen se juttu, lähes yhtä tärkeä tekijä kokonaisuudessa on sävellysten taso. Oli kyseessä räime, kiito tai kaiho, useimmissa kappaleissa on mieleentarttuvia melodisia koukkuja, ja kun sovituspuolikin toimii laajalla skaalalla, on äänikuva kokonaisuutena minulle mieluisa. Kaiken lisäksi kitarointi on, Kolmannen Naisen tapaan, maukasta ja monipuolista - alusta loppuun asti tämä yhtye rakensi soundinsa nimenomaan sähkökitaran varaan - unohtamatta tietenkään hyvää tahtoa tai kavereita.

Kolmannen Naisen "pääuraan" mahtui ennen telakoitumista vielä neljä studiolevyä, jotka nekin kaikki ovat vähintään hyviä - ja sen jälkeen on saatu nauttia comebackeista, pari kertaa jopa levyn muodossa. Niihin on ehkä syytä vielä palata, mutta erinomaisuudestansa huolimatta ne ovat tavallaan vain lisää sitä samaa, mikä aika lailla löysi muotonsa tällä albumilla. Tästä se lähti.

383. Pauli Hanhiniemi: Pölyä, hiuksia, risuja (2016): Suomalainen ääni

Tulin näin itsenäisyyspäivänä hetken pohtineeksi sitä, mikä artisti tai pikemminkin lauluntekijä olisi ensimmäinen ehdokkaani suomalaiseksi ääneksi, ja ainakin tällä hetkellä minun valintani on Pauli Hanhiniemi. Hän on on jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan tehnyt teräviä huomiota elämästä näillä leveysasteilla, ajattomassa musiikillisessa puvussa, ja minusta hänen perspektiivinsä on hyvä esimerkki suomalaisuudesta, ja enimmäkseen sen hyvistä puolista.

Tämä toistaiseksi viimeisin albumi on oikein hyvä esimerkki hänen taidoistaan. Esimerkiksi levyn aloituskolmikko, "Käteni oli kerran vakaa", nimikappale ja "Suru teki lähtöään" ovat kaikki kolme kypsän melodisia helmiä, jotka suomalaiselle kevyelle musiikille ominaiseen tapaan käsittelevät kerran tapahtunutta lievän melankolisesti - mutta Pauli Hanhiniemen kyseessä ollessa ei itsesäälissä rypien, vaan lakonisen toteavasti, hieman itseironisestikin. Levyllä on muitakin helmiä - elämän varjopuolista vihjailva "Janin auto", tunnelmallinen "Korppi" ja itse asiassa jokainen biisi.

Musiikillisesti tämä levy liikkuu perinteisillä mailla - kohtuullisen pelkistettyä instrumentaatiota maustavat varsinkin akustisest sävyt, mutta tarvittaessa paahdetaan lujempaakin; eräänlainen elämän kuva sekin. Toinen vahvuus, joka istuu todella hyvin tekstimaailmaan, on miehen lauluääni, joka on selvästi tunnistettavissa ja taipuu monenlaiseen, säilyttäen silti perusmiehekkyynsä sävyjen sekoituksessa. Hän on tulkitsijana ansainnut kannuksensa paitsi omilla levyillään myös vaikkapa kaikenlaisella vierailuilla, mytta myös teatterilavalla.

Tämä yhdistelmä luo tunnelman, joka tarkastelee elämän polulla liukastelevia hahmoja lempeän ymmärtävällä tavalla; välillä tapahtumat ovat lähtemässä kätistä, mutta tulkinta ei kräsi. Parhaimillaan Pauli Hanhiniemen musiikki on parasta kerrontaa elämästä, mitä Suomessa on vuosikymmeniin tuotettu - varsinkin hyvässä hän on todellinen Suomalainen Ääni.

Vuoden 2014 parhaat

Kun mietin juuri päättyneen vuoden kohokohtia, minun täytyy myöntää että perinteisten "vuoden elämysten" eli levyjen ja keikkojen rinnalle ja ohi nousee pari ilmiötä, jotka liittyvät enemmän musiikin kuunteluun ja omistamiseen kuin itse musiikkiin. Se ei tarkoita, että musiikkivuosi olisi ollut heikko - päinvastoin, olen kuullut tavallistakin enemmän hyvää musiikkia, ja osa siitä on jopa juuri vuonna 2014 julkaistua - mutta kaksi muuta asiaa on tietyllä tapaa vaikuttanut enemmän kuin yksittäiset levyt.

Ensinnäkin jo vuonna 2013 alkanut vinyylin renessanssi on minun kohdallani puhjennut ilmiliekkiin Facebookista löytämäni Vinyylin vinguttajat-ryhmän myötä - mielenkiintoinen keskustelu ja hyvät tyypit ovat johtaneet useampaankin uuteen levyhankintaan, ja vinyylinkuuntelun paikkasidonnaisuus tekee siitä tapahtuman, toisin kuin kaikkialla mukana kulkeva digitaalinen musiikki ja sen kulutus.

Toiseksikin, CD-formaatin hiipuminen on johtanut siihen, että tulin viime vuonna ostaneeksi toistasataa levyä, enemmän kuin vuosikausiin, hyödyntäen varsinkin kirppisten ulosheittohinnoittelua - rahaa ei oikeastaan kulunut nimeksikään. Moni kokoelman aukko tuli täydennettyä, ja "uusvanhoja" suosikkeja ilmestyi kuuntelulistoille useampiakin. Tämän vuoksi en oikeastaan tarvitsisi nyt uutta musiikkia pitkään aikaan - mutta popharrastajan luonteeni ei tietenkään taivu siihen, ettenkö jatkuvasti keräisi myös uusia virikkeitä.

Vaikka musiikki on ajatonta, ja vaikka hankintani ja löytöni painottuivat vanhempaan kamaan, ilmestyi viime vuonna myös ihan uutta, loistavaa musiikkia jota on syytä kehua. Tavalliseen tapaan suosikkini ovat konkariosastoa; ulkomaisista tekijöistä parhaita tuotoksia julkaisivat Wilko Johnson & Roger Daltrey, Ian Anderson ja Janiva Magness, kotimaisista taas säväyttivät Niko Ahvonen ja Kerkko Koskinen kollektiiveineen. Kummassakin kategoriassa on silti yksi huippu hieman yli muiden, jotka tässä vaiheessa nousevat minun vuoden levyikseni:

Rosanne Cashin "The River & The Thread" on loistava kokonaisuus, jossa yhdistyy amerikkalaisen perinnemusiikin koko kirjo - folkista countryn kautta bluesiin - loistava lauluääni, hyvät sävellykset ja sovitukset ja kevyt mutta tarkka soitto. Korviahivelevä kokonaisuus, johon huomaan palaavani koko ajan. En voi edes nimetä suosikkikappaletta, koska kaikkein parhaita on varmaan puolisen tusinaa. Hauskaa on, että minä perinteisesti olen inhoavani coutryä, mutta aika monet nykyisistä suosikkiartisteistani luokitellaan ainakin lähtökohtaisesti juuri tähän osastoon.

Pauli Hanhiniemi on viime vuoden hienon Kolmas Nainen-albumin jälkeen taas "omillaan" tai pikemminkin liikkeellä toisen kokoonpanonsa Hehkumon kanssa, ja tulos "Minä ja Hehkumo" kuuluu hänen uransa parhaisiin. Oivaltavat tekstit, hyvät sävellykset ja ennen kaikkea sovitukset yhdistyvät moderniksi folkpopiksi, joka kuulostaa ikäänkuin pitkällisen kypsymisen lopputulokselta. Minusta haitari on epäilyttävä soitin - mutta tällä levyllä se soi lähes joka biisissä, eikä se haittaa minua yhtään. Tosin Hehkumo on soittajakaartina huippua - mm. Mika Virkkala on aikaisemmin tuttu 90-luvun suosikkibändistäni Folkkareista.

Mitä taas live-elämyksiin tulee, niitä ei vuonna 2014 montaakaan ollut, mutta yksi jäi mieleen; Weeping Willowsien keikka Vaasan Ritzissä toukokuussa. Magnus Carlson yhtyeineen tarjoili todella maukkaan kimaran melankolisia iskusäveliä bändin koko uran varrelta - ja vaikka en bändin uutta levyä olekaan kuunnellut, myös sen biisit sopiat kokonaisuuteen. Tyyliä, taitoa, tunnetta - mitäpä sitä musiikiltaan muuta voisi toivoa? Kun keikka vielä alkoi jo seitsemän maissa, ettei tarvinnut riekkua valveilla koko yötä, se oli koko rahan arvoinen kokemus.

(julkaistu samanaikaisesti Hamsteri mansikkapaikassa-blogissani)

239. Eri esittäjiä: Vain elämää kausi 2 + kausi 2 jatkuu (2013): Tulkinnan voimaa

Ensinnäkin täytyy hoitaa alta pois muutama varaus: Ensinnäkin minusta tosi-TV on aika epäilyttävää, ja toiseksi tämä formaatti, "Vain elämää", tahtoo TV-sisältönä mennä ylivetistelyn puolelle - ja sitten minua helposti liikuttuvana pilkataan kun kyynelehdin TV:n ääressä. Kolmanneksi nimenomaan suomalainen toteutus on periaatteessa hieman liian ykstotinen - tässäkin kattauksessa oli enimmäkseen keski-ikäisiä rockartisteja - mikä saattaa johtaa tiettyyn musiikin ykstotisuuteen; ajatuksenahan on nimenomaan uudenlaisten versioiden tekeminen toisten artistien kappaleista, sellaisista joita ei odottaisi kokevansa, mutta tässä versiossa osanottajat suuressa mittakaavassa olivat tyylillisesti aika liki toisiansa.

Sen jälkeen kehut; nämä kaksi CD:tä sisältävät siis kuusi tulkintaa seitsemältä eri laulajalta, eli yhteensä 42 biisiä, ja laatu on niin korkea että olisi vaikeaa editoida näistä yhden levyn versiota. Hutejakin löytyy, mutta ne ovat harvassa. Levyltä niitä voi kuunnella ilman TV-viihteen nuoleskelevuutta - mutta silti monet näistä lauluista saavat ihokarvani sojottamaan pystyssä. Ja ehkä juuri samankaltaisuutensa vuoksi nämä laulajat osaavat eläytyä toistensa biiseihin niin, että ne istuvat ja jopa tulevat tulkitsijansa kaltaisiksi.

Mistä aloittaisin? Juha Tapio osoittaa olevansa oiva tunteiden tulkki sekä suomeksi että englanniksi, hänen suussaan Jukkapojan "Älä tyri nyt" on todella vakuuttava esitys ja Kemopetrolin "Child Is My Name" viehko tunnelmapala. Maarit laulaa Laura Närhen "Siskoni"-hitin niinkuin vain suomirockin isoäiti voi, ja Ilkka Alangon "Neito ja ylioppilas" on karun kaunis tulkinta Maaritin ihanasta alkuperäisestä. Jopa Jukkapoika, josta en muuten niin hirveästi välitä, saa väännettyä esim. Laura Närhen "tuhlarin" mainioksi skavedoksi.

Pauli Hanhiniemen "End Of Love" on todella herkullinen tunnelmapala, ja "Minä olen, sinä olet" on Juha Tapion originaalia juurevampi, hidastettu esitys joka nostaa esiin näiden kahden herran tietynlaisen sielunkumppanuuden - samoin kuin Juha Tapion esittämä "Hyvää ja kaunista". Laura Närhen käsissä "Silkkii" on ihana, samaten "Siipeen jos sain", ja hän onnistuu tekemään biisistä kuin biisistä omansa kuuloista musiikkia, mutta kaikkein suurimman potin vie Anna Abreu. "Valehtelisin jos väittäisin" on hänen mallissaan silkkaa soulbiittiä, "Mä annan sut pois" versiona täysin Laura Närhen alkuperäisen - tulevan suomalaisen klassikon - veroinen, ja "Ohikiitävää" ilmeisesti fadomaisin maustein ehkä paras tulkinta mitä suomeksi viime vuonna levytettiin. Mielenkiinnolla odotan sitä, miltä Anna tulee kuulostamaan vaikkapa nelikymppisenä, jos jatkaa musiikkiuraansa - hänen äänessään on oikeassa ympäristössä kyllä Sitä Jotakin.

Ja sama pätee kyllä tämän formaatin koottuihin levtyksiin - näissä on sellaista tulkinnan voimaa, joka juuri tällä kertaa iskee vieläkin lujemmin koska kokonaisuus juuri tämän tietynlaisen ykstotisuutensa ansiosta on niin kuunneltava - ei sellainen tyylien kirjo jota en jaksaisi kuunnella yhteen menoon.

Maailman paras levy, osa 6: Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Kaikki rakkaudesta (2004)

Jos suomen ja englannin kielet vaihtaisivat paikkaa, olisi tämä levy vuosituhannen tapaus mitä ns rehtiin perusrockiin tulee, ja Perunateatteri samanlainen käsite kuin vaikkapa E Street Band aikoinaan. Mutta koska näin ei tule tapahtumaan, säilyy Pauli Hanhiniemen tekemä musiikki kohtuullisen pienen piirin herkkuna. Ja koskaan ei hänen kunniakkaalla urallaan tämä elämän ilmiöiden lakonisen havaitsemisen ja kolmen soinnun yhteys ole toiminut niin kokonaisvaltaisesti kuin tällä herran (toistaiseksi?) viimeisellä rocklevyllä. Jotenkin se kaiho, joka on kulkenut koko suomalaisen kevyen musiikin kehityskaaren mukana, on juuri tällä albumilla puhjennut täyteen kukkaan tavalla, joka saa ainakin allekirjoittaneen tuijottamaan taivaanrantaa tyytyväisenä huokaisten. Tästä ei suomirock parane.

Minä jään kerta toisensa jälkeen kuuntelemaan kappaleita kuten ”Hopealuotia” vaivattomine sävelmineen, päätöshymniä ”Rakkaus on”, soulia tihkuvaa aloitusta ”Suudellaan” tai loistavaa aamuyöpastissia ”Jätkä taksissa”, joka onnistuu pukemaan jopa kahden aiemmin toisiaan ilmeisesti sivunneen kulkijan uuden kohtaamisen ja sen herättämät mahdollisuudet juuri sellaiseen aamuyön tuntien kaihoisaan usvaan, jolloin punnitaan menneitä ja mietitään, mitä se elämä onkaan ottanut ja antanut. Eikä tämän levyn molli ole mitään uikuttavaa surussa rypemistä, vaan pikemminkin sitä bluesin laulamalla puhdistautumista.

Kaikkein suorimmin palleaani iskee kuitenkin ”Sano mulle jotakin” ja sen täydellinen kertosäe, joka kiteyttää aika täydellisesti sen tunteen, joka iskee kun tajuaa maailman tosiaan olevan karu paikka, jossa pienen ihmisen toiveet painavat juuri niin vähän kuin synkkinä hetkenä voi eksyä kuvittelemaan. Jos jotakin haluaa moittia, niin tämä kappale ja jotkut muut levyn esityksistä kärsivät hieman orkesterin rajoitetusta soundivalikoimasta – tämähän on kitaracombon levy, jossa ei pahemmin viljellä edes kosketinsoittimia, mistään jousi- tai torviylilyönneistä nyt puhumattakaan. Toisaalta tämä tietynlainen kapeahkon saran kyntäminen täydellisyyttä etsien on ollut Hanhiniemen tavaramerkki jo Kolmannen Naisen ajoilta, ja tietyllä tavalla minimalistinen sovitustyyli sopii yksi yhteen hänen sanoitustensa kanssa.

***
Jälkihuomautus: Pauli Hanhiniemi on sittemmin enimmäkseen kulkenut muita polkuja - Kolmas Nainen teki albumin muotoisen comebackin, mutta sitä en tule käsittelemään tässä blogissa - joten toistaiseksi tätä albumia voidaan pitää paitsi sikahyvänä levynä, myös eräänlaisena testamenttina. Ja kun olen kuunnellut hänen myöhempää tuotantoaan, Hehkumon kanssa, olen myös ainakin itselleni pystynyt rakentamaan jonkinlaista suomalaisen "kansanmusiikin" kaarta - muotokieli voi olla joko amerikkalaislähtöistä kuten tällä levyllä, tai enemmän suomalais-ugrilaista kuten Hehkumon levyillä, mutta suomalaisen sielun peilaaminen on vahva yhdistävä tekijä.

111. Kolmas Nainen: Onnen oikotiellä (1994): Suomirockin jalokivi

Tämän levyn ilmestyessä Kolmas Nainen oli muuttunut pohjalaisesta räimepoppoosta koko Suomen Kansan perimmäisten tuntojen tulkiksi, ja samalla myös minun sydämessäni vallannut Eppu Normaalin paikan ykkösvalintana kotimaisten bändien kategoriassa. Tämä jäi myös pitkäksi aikaa bändin viimeiseksi tekeleeksi – mutta se ei haitannut minua, koska Perunateatteri osaltaan osoitti aika äkkiä, että Se Juttu tässä yhteydessä oli Pauli Hanhiniemi, hänen tekstinsä ja lauluäänensä, eikä niinkään se kuka häntä komppasi.

Bändin historia on sinänsä sivuasia – nyt on kyseessä levy ja sen sisältö. Minusta Paulin tulkinta ja tekstit puhkeavat lopullisesti kukkaan tällä albumilla. Jo ”Hyvää ja kaunista” neljä vuotta aiemmin olisi sinänsä hyvä ehdokas tälle listalle, mutta tämä on vielä vähän parempi. Kappalelista on komea – hitti ”Oi Suomen Nuoria” kulkee kuin juna, aloituksen ”Ooh, Sammyn” tarina on kiehtova ja näkökulma epätavallinen, ”Timpurit” ja ”Jerusalemin suutari” ovat mietiskeleviä, ”Maken kanssa” edustaa sitä perinteisempää Kolmatta Naista ja on siinä sivussa menevä juuripala, kun taas ”Kai mä tästäkin toivun” on sekä teemaltaan että soinniltaan Suomirockin kulmakivi.

Muutkin kappaleet ovat vähintään kelvollisia, soitto sujuu rutiinilla ja äänimaailma on miellyttävä – juureva olematta liian rupinen. Sovituspuolella huomaa sen, kuinka hitsaantunut ryhmä Kolmas Nainen loppuaikoinaan oli – ja juuri tällä saralla vei aikansa, ennenkuin Perunateatteri pystyi samaan, vaikka päähenkilö Paulin sanat ja sävelet koko ajan olivat parasta A-ryhmää.

Tässä vaiheessa lienee jo selvää, että allekirjoittanut arvostaa herra Hanhiniemen hyvinkin korkealle maamme lauluntekijöiden joukossa, ja hänen ansiokkaalla urallaan tämä levy on yksi kirkkain jalokivi. Ja itse asiassa historia toisti sittemmin itseään, koska Perunateatterin ura huipentui siihen ainoaan albumiin, joka päihittää tämänkin, eli ”Kaikeen rakkaudesta”. Nyt odotamme jännityksellä jatkoa...