268. Melissa Etheridge: Breakdown (1999): Äänen vietävänä

Olen aina pitänyt hyvistä lauluäänistä, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän nimenomaan hyvistä naispuolisista laulajista. Melissa Etheridge on tehnyt levytysuraa jo liki 30 vuoden ajan, ja vaikka joskus olenkin hypistellyt jotakin hänen albumiaan, olen vasta viime vuosina hoksannut miten hyvää musiikkia hän tekeekään, lähtökohtana upea lauluääni mutta sen lisäksi myös sekä sävelkynä että biisin mittaisten tarinoiden kertomisen taito.

Esimerkeistä parhain on tämä albumi, joka upean laulun lisäksi on täynnä maukasta soittoa hyvin tuotettuna, samalla kun Melissan biisitkin ovat hyviä ja välillä loistavia. Pidän myös siitä, että tämä on periaatteessa kitaravetoista musiikkia, mutta dynamiikka ja sävyt ovat etualalla - tätä voi sekä huudattaa että kuunnella yön hiljaisuudessa; sovittajalle täytyy antaa täydet pisteet. Menevämmät vedot niinkuin "Into The Dark" ja "Mama I'm Strange" toimivat hyvin, samoin midtempokappaleet kuten nimibiisi, mutta tunnelma tiivistyy entisestään bluesimmilla/hitaammilla esityksillä kuten "My Lover".

Jotenkin tämä levy - niinkuin muutkin kuulemani Melissa Etheridgen teokset - onnistuu yhdistämään aivan perustavaa laatua olevat perusrockin ainesosat kokonaisuudeksi, joka on huomattavasti enemmän kuin osiensa summa, tärkeimpänä osasyynä juuri hänen upea äänensä. Ja kun tähän mennessä olen kuullut lähinnä hänen uransa ääripäitä - tämän, uran puolivälistä olevan levyn lisäksi kaksi ensimmäistä ja sitten uusimman, ja olen pitänyt kaikista, on johtopäätös että minun ilmeisesti pitää hankkia kaikki muutkin.