Mitä pitäisi ajatella artistista, joka periaatteessa kuulostaa samalta uransa alkupäässä (tässa tapauksessa kolmannella albumillaan) ja vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin? Se riippunee osittain siitä, mitä mieltä itse sattuu olemaan ko. artistista, mutta ainakaan tässä tapauksessa se ei ole mikään ongelma. Melissa Etheridge löysi äänensä jo uransa alkuaikoina, ja hänen soundinsa on pysynyt tuoreena trendeistä riippumatta. Minun on tosin myönnettävä, etten ollut itse kärryillä vielä vuonna 1992 - mutta kun nyt olen kuunnellut hänen tuotantoaan ehkä kolmen vuoden ajan, olen kohtuullisen varma siitä, että "Never Enough" olisi iskenyt jo tuoreeltaan.
Sillä on ajaton soundi - ilmavaa, kitaravetoista rockia, jota välillä maustetaan koskettimin, mutta joka kokonaisuutena esitetään aika pienellä combolla. Välillä - kuten ovelassa "2001":ssä - soundi saa moderneja sävyjä, jotka eivät kuitenkaan varasta päähuomiota. Sillä on hyviä sävellyksiä - enimmäkseen mollivoittoisia; Etheridge kuuluu niihin säveltäjiin, jotka hallitsevat alakulon sortumatta siinä rypemiseen tai itsesääliin. Biisit kuten "Dance Without Sleeping" tai "Keep It Precious" ovat miltei hymnimäisiä, ne vievät ainakin minut mukanaan. Albumilta löytyy myös "tavanomaisempia" rockbiisejä, jotka nekin toimivat hyvin, esimerkiksi aloitus "Ain´t It Heavy".
Pääosassa on kuitenkin Melissan ääni - altto, joka on välillä karhea, välillä hellä, ja joka jotenkin laulaa itsenä suoraan minun hermooni. Se on jotenkin yhtä tekstien kanssa - ja ehkä yksi syy siihen, miksi tämä levy on niin hermolla, on se, että hän ilmeisesti juuri sen teon aikana kamppaili kaapista tulon kanssa. Se on monelle vieläkin suuri kysymys, ja oli sitä vielä enemmän neljännesvuosisata sitten.
Ja Melissa Etheridge on vieläkin voimissaan. Hänen toistaiseksi toiseksi uusin albuminsa, "4th Street Feeling", ilmestyi suurin piirtein juuri silloin kun itse hurahdin hänen musiikkiinsa - ja ilokseni se toimii ihan yhtä hyvin kuin suuret edeltäjänsä. Soundi on yhtä maanläheinen, ja sävellykset ja sanoitukset samankaltaisia hieman lakonisia kertomuksia maanteiltä, varjoista, klubeista, takapihoilta... lähdöistä, jäähyväisistä. Voisi tietysti ajatella hänen jämähtäneen paikoilleen, mutta sekään ei ole totta - esim. tätä albumia edeltänyt "Fearless Love" on huomattavasti miedompi tapaus.
Ehkä tässä on keski-iän mukana enemmän kokemusta, lakonisempaa kerrontaa, bluesia. Tämä on paikoitellen ihan sitä itseään, vaikka muoto ei ole sidottu kahdentoista tahdin perinteeseen. Laulut kuten "Kansas City", nimikappale ja "A Disaster" ovat kuin räätälöityjä öisille maanteille. Ja ennen kaikkea ääni on entisensä - lisättynä 20 vuodella elämää, sen suruja ja riemuja. Tämän päivän musiikkimaussani Melissa Etheridge kuuluu huippuihin - hänen musiikkinsa on todellakin sekä ajassa kiinni että ajatonta.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti