Maailman paras levy 2013

Mistä vanha popnörtti löytää uusia suosikkeja? No, nykyisin etenkin netistä - Spotifystä, blogeja ja musiikkipalstoja lukemalla, tai sopivien Facebookryhmien kautta - mutta muitakin tapoja on. Yksi niistä on vanhojen suosikkien "sukupuiden" seuraaminen (joka tosin sekin pitkälti tapahtuu netin kautta). Niinpä olen vanhana Thin Lizzydiggarina seurannut puolella silmällä bändin "uusversion" tekemisiä, vaikka esim. sen julkaisemat livelevyt eivät minua kiinnosta, koska ei voi olla Lissua ilman Phil Lynottia. Kun puhuttiin studioon menosta, se tuntui vielä hullummalta - kunnes bändi vaihtoi nimeään, ja Black Star Riders näki päivänvalon. Brian Downey ei ollut enää mukana, mutta Scott Gorham oli - joten kyllähän bändin julkaisut piti tsekata.

Ja kas! "All Hell Breaks Loose" oli yksi vuoden 2013 tähtihetkistä. Uusi laulaja Ricky Warwick oli hyvä, soundi oli silkkaa Lissua - kulkevaa hard rockia kelttiläisin maustein, ja vieläpä hyvin sävellettynä. Kertosäe istuu kuin metrinen halko, muutenkin sävelessä kuuluvat Lizzymäiset koukerot, ja bändi kulkee kuin juna. Tämän voisi kyllä kuvitella löytyneen vaikkapa Phil Lynottin jälkeenjääneistä papereista - ja debyyttialbumilla on muitakin hyviä biisejä.

Toisaalta uusia suosikkeja ei välttämättä tarvita niin kauan kuin vanhatkin ovat voimissaan. Vuoden 2013 täystyrmäys oli Deep Purplen paluu studioon kahdeksan vuoden jälkeen. "Now What!?" on loistava levy millä tahansa mittarilla mitattuna, mutta ennen kaikkea se on elävä todiste siitä, miten rock on muuttunut - se ei ole pelkästään nuoren raivon ja vimman temmellyskenttä, vaan yhä enenevässä määrin myös kokemuksen ja kypsyyden voittokulkua.

Jos kehun tältä levyltä jonkun biisin, joudun kehumaan ne kaikki - joten totean mieluummin, että tältä levyltä löytyy mm. raskaan rockin paras laulaja, joka osaa korvata kadonneen osan rekisteristään tulkinnan voimalla ja sävykkyydellä, ja jonka tekstit tarkastelevat maailmaa huomattavasti laveammin kuin suurin osa genren sukkahousumachoilijasankareista. Edesmennyttä Jon Lordia seuraava Don Airey saa paljon tilaa monipuoliselle soitolleen, ja Steve Morse on elementissään kitaristina. Soittajista minua silti miellyttää ehkä eniten Ian Paice, joka Charlie Wattsin ohella on minusta koko kevyen musiikin suurin mestari soittimellaan.

Sovitukset toimivat, soundi on "raskas mutta ilmava", sävellyksissä on riemastuttavia pikku koukkuja... tämän levyn loistokkuus ei sinänsä ole yllätys, koska Deep Purple Morsen aikana on tehnyt ainoastaan hyvää jälkeä - mutta pakko on ihmetellä sitä, että herrat vielä 40 vuotta kulta-ajan jälkeen onnistuvat tekemään levyn, joka kiilaa klassikoiden rinnalle, ellei peräti niiden ohi. Kuuntelijana ja fanina kiitän ja kumarran - ja odotan jatkoa...    

241. Deep Purple: Now What!? (2013): Old Men In Time

Ensin aioin aloittaa tämän tekstin päivittelemällä sitä, miten vanhat kummasti vertyvät ja niin edelleen, mutta rockin vielä voimissaan olevat pioneerit - muutkin kuin Purple - ovat jo vuosikausia osoittaneet, että myös eläkeiässä voi tehdä hyvää musiikkia (joskin myös vastakkaisia esimerkkejä on olemassa). Kahdeksan vuoden levytystauon jälkeen ilmestynyttä lättyä voisi ehkä pitää jopa comebackina, mutta itse bändihän on ollut toiminnassa enemmän tai vähemmän jatkuvasti, keskittyen kiertämiseen pikemmin kuin levyttämiseen. Mikä on harmi, koska Steve Morsen ajan levyt ovat järjestään olleet hyviä - pari niistä jopa loistavaa - ja tämä levy on hyvin likellä tuota viimemainittua statusta.

Steve Morse oli sikäli bändin pelastus, että hän toi mukanaan sävelkielen ja soundin joka yhdisti bändin 70-luvun kulta-aikojen parhaat puolet eräänlaiseen perspektiivin laajentamiseen ja jopa arvaamattomuuteen. Niinpä tälläkin levyllä on useampikin aika lailla kipe(r)ä riffi, mukavan juurevaa kokonaissointia (ja Don Airey paikkaa edesmennyttä Jon Lordia oikein hyvin), dynamiikkaa ja vivahteita - samalla kun jytinääkin löytyy, tarvittaessa. Kun vielä Ian Gillan on miltei seitsenkymppiseksi hyvässä äänessä, on keitos hyvinkin maukasta.

Kohokohtia ovat esim. bluesahtava "Blood From A Stone", dramaattinen "Vincent Price", kaunis "All The Time In The World" - balladinteossa tämä uusi Purple kyllä hakkaa Blackmorevetoisen version kevyesti, "Above And Beyond" jonka riffi taas tietyllä tavalla vie ajatukset Blackmoreen koska se voisi olla klassinen teema, mutta jossa on raikas sävelkulku, funkahtava "Body Line" - Ian Paice on vähintään maailman toiseksi paras rockrumpali, ja jos Wattsin pappa lopettaa jopa ykkönen - mutta jokaisessa biisissä on jotakin, ellei muuta niin mehevää yhteissoittoa ja ovelia sovituksellisia ratkaisuja. 

Eli yhteen vetääkseni, tämä on levy jonka esittää bändi joka pian juhlii viisikymppisiään, joka oli mukana luomassa genreä jota ei yleensä pidetä hirveän edistyksellisenä - ja tämä on levy joka kokeilee uutta, velmuilee ja vinkkaa silmää. Papat vaihtavat isommalle silloin kun sedät eivät enää jaksa heilua. Ian Gillan on sattumoisin kahta päivää vaille 20 v allekirjoittanutta vanhempi - tällä vauhdilla voin 80-vuotispäivänäni toteuttaa unelmani ja palkata Purplen juhliini, ja samalla onnitella laulajaa satavuotispäivän johdosta; "Child In Time" ei ehkä enää onnistu, mutta uusi tuotanto kompensoi.