Maailman paras levy 2008

Viime postauksessani totesin musiikkimakuni vuosien myötä yleisesti ottaen kehittyneen yhä simppelimpään suuntaan - käytännössä siten, että huomaan palaavani yhä useammin kohtuullisen pelkistettyjen esitysten ääreen. Se ei välttämättä tarkoita esim. mies tai nainen ja kitara-tyyliä - mutta sen sijaan musiikkia, jossa esim. hienon äänen käyttöä ei peitetä äänimatolla tai efekteillä.

Vuonna 2008 tätä puhdasta ilmaisua harrasti esimerkiksi Shelby Lynne, joka levytti albumillisen loistavia tulkintoja Dusty Springfieldin aikanaan tunnteuksi tekemistä helmistä. Albumin "Just A Little Lovin´" kruunaa ihana "Breakfast In Bed", jossa Shelby todella tavoittaa sen herkkyyden ja haavoittuvuuden, joka oli Dustyn tavaramerkki, mutta vieläpä ylittää alkuperäisen, hienovaraisella mutta omanarvontuntoisella tulkinnalla. Jos tämä luonnehdinta kuulostaa hölmöltä, se johtuu siitä etten pysty sitä paremmin kuvaamaan.

Tämä biisi - ja itse asiassa koko levy - on juuri sellainen aamuyön tuntien soundtrack, joka tavallaan menee hukkaan päivänvalossa. Toisaalta Shelby Lynnen levytysura - sekä ennen että jälkeen tämän albumin - on tulvillaan näitä pimeän vuorokaudenajan tunnareita. Välillä huomaan jopa toivovani, että hän joskus revittelisi vähän enemmän, mutta toisaalta jälki on niin komeaa ettei minulla oikeastaan ole mitään syytä valittaa.

Toinen juurevuuden ja sielukkuuden sanansaattaja oli Rodney Crowell, joka on kypsynyt sinänsä laadukkaasta modernin countryn tekijästä yhdeksi uuden americanan keulakuvista, jonka musiikissa parhaimmillaan yhdistyvät maantieden pöly, elämän maku, kokemuksen rintaääni ja usko siihen, että päivä vielä paistaa myös risukasaan. Kaikkea tätä on "Sex & Gasoline", kokonaisuus jonka oikeastaan jokainen laulu sopii yllämainittuhin määritelmiin.

Rodney laulaa elämän koulimalla, miellyttävän miehekkäällä äänellään mm uskonnon harhoista, elämän raadollisuudesta, lihan himosta - ja tietenkin rakkaudesta. Soitto - kevyen sähköinen, ilmavasti rullaava, miellyttää korvaani kovasti, ja sävellyksissä on juuri sellaisia pikku jippoja jotka jäävät mieleen eivätkä suostu lähtemään sieltä pois. Vaikka soundipaletti ei ole ylileveä, siihen ei hevillä kyllästy, vaan tämä albumi kuuluu siihen luokkaan joka löytää tiensä CD-kelkkaan säännöllisin väliajoin.

Sama koskee Crowellin muutakin 2000-luvun tuotantoa - myös pari edellistä albumia ovat lähes samaa tasoa. Tämän albumin jälkeen hän on mm. levyttänyt pari albumillista duettoja Emmylou Harrisin kanssa; soundillisesti ne ovat enemmän sellaista perinnecountryä, josta en periaatteessa ennen niin välittänyt, mutta joka mm juuri näiden esitysten myötä on alkanut avautua myös minulle.

112. Rodney Crowell: Sex And Gasoline (2008): Elämän makua

Popmusiikki on kliseistä tehtyä, ja itse musiikkia ympäröivät vielä kriitikkojen, mainosmiesten ja vieläpä kuuntelijoidenkin käyttämät usein vielä karmeammat kliseet - joita analysoimalla voi joskus tehdä hyvinkin pitkälle meneviä johtopäätöksiä itse musiikista. Yksi tällainen kulunut fraasi on "elämän maku", jonka minä yleensä luen varoituksena; elämän makuinen tulkinta tarkoittaa yleensä sitä, että tulkitsija (useimmiten kokenut sellainen) on joko juonut äänensä tai sitten ei ole osannut laulaa alun alkaenkaan. Varsinkin viime vuosina elämänmakuiset tulkinnat sitä paitsi yhä useammin ovat kohdanneet esittäjää huomattavasti nuorempien artistien lauluja - eli kyseessä on arvatenkin ollut yritys rahastaa vanhalla maineella ja löytää uutta kuulijakuntaa. Näitä esimerkkejä on Suomessakin monta - ja jopa levymyynnin ja keikkatilastojen kärkipäässä - ja maailmalla vielä enemmän; jotkut tyypit ovat niin karismaattisia, että tulkinnan huteruuden kestää, kun taas toisille pitäisi antaa lähestymiskielto levytysstudioihin.

Tämä pitkähkö purkaus ei taas koske Rodney Crowellia sikäli, että hän minusta osaa laulaa ihan kohtuullisesti - hän ei ehkä ole mikään pavarotti, mutta lajissaan kelvollinen ja tietää mistä nuotti löytyy - mutta elämän maku on hänen tapauksessaan sitä, että laulut (itse tehdyt) käsittelevät monipuolisesti (ja vinosti hymyillen) elämän eri alueita ja ilmiöitä, rakkaudentunnustuksista seksiin ja uskontohörhöistä maantiepölyyn. Ja bändi komppaa häntä asiallisesti, rennosti mutta tiukasti, etelään viittaavalla poljennolla.

Laulut ovat järjestään hyviä, huippuina hekumallinen "Funky And The Farm Boy", vetoava "I Want You #35" ja asiapitoiset "The Rise And Fall Of Intelligent Design" ja "Who Do You Trust". Tempot ja sovitukset pyörivät ensi kuulemalta aika suppealla skaalalla, mutta kun tutustuu tähän levyyn tarkemmin, siltä löytyy kaikenlaisia pikku vivahteita jotka rikastavat kuuntelukokemusta ja elämää.

Tämä taitaa olla americanaa - juurimusiikkia ilman sen kummempaa etikettiä - joka liikkuu soulin, countryn ja rock´n´rollin välimaastossa, nyökäten välillä folkin tai bluesin suuntaan, ja joka ennen kaikkea kuulostaa elävältä, dynaamiselta ja liikkuvalta ilman että se silti hyppii silmille. Elämän makuista kamaa, sanoisin...