Vuoden 2017 parhaat

2017 oli hyvä musiikkivuosi. Se saattaa osittain johtua siitä, että tulin hankkineeksi aika paljon enemmän uusia levyjä kuin muutamaan vuoteen ennen sitä, mutta määrähän ei aina ole laadun tae.
Vuoden levytapausten purkamisen aloitin jo syksyn puolella - Rodney Crowellin "Close Ties" saattaa olla jopa vuoden albumi, ja sen jälkeen olen käsitellyt myös Deep Purplen,  Neil Finnin, Van Morrisonin, Shelby Lynnen ja Allison Moorerin, Lilly Hiattin, Whitehorsen, Gov´t Mulen ja Lizz Wrightin uudet levyt - ja muitakin on tulossa.

Sitä hyvää oli kuitenkin tarjolla muutenkin kuin levyllä. Vietin syksyn Indianassa, USA:n sydänmailla, ja näin minulla oli periaatteessa mahdollisuus kuulla ja nähdä livenä melkein kenet tahansa suosikeistani. Käytännössä aika, raha ja logistiikka karsivat menemisiä, mutta "kotikaupungissani" Bloomingtonissa bongasin sentään vanhan suosikkini Robert Crayn bändeineen elämänsä kunnossa, ja toisen polven taiturin Lilly Hiattin.

Crayn konsertti oli loppuunmyydyssä teatterissa, Hiatt taas esiintyi lämppärinä paikallisessa kaljapaikassa muutamalle kymmenelle hengelle, mutta minä olin molemmilla kerroilla myyty mies. Uskaltauduin jopa ostamaan puuttuvan levyn ja vaihtamaan muutaman sanan Hiattin kanssa, ja totesin nousevan indierocktähen elämän olevan kovaa työtä. Hän on muuten tulossa toukokuussa Ruotsiin - ainakin Tukholmaan ja Uumajaan - mutta tietenkään ei Suomeen asti. Muutama nimi jäi kuulematta muun ohjelman takia - Rhiannon Giddens ja Mavis Staples kävivät myös meillä päin, mutta itse olin muualla. Tunnin ajomatkan päässä Indianapoliksessa taas kävivät suurin piirtein kaikki mahdolliset.

Koska en kuitenkaan ole niinkään live- kuin levyfriikki, niin vielä suuremman vaikutuksen minuun tekivät paikkakunnan levykaupat. Varsinkin Landlocked Music oli hieno, jos uusia levyjä kaipasi, mutta suurimmat lastit kannoin kotiin Half Price Books Outlet Storesta, jonka CD-hyllyn normaalihinta oli kaksi taalaa ja alelaarin 50 senttiä/lätty. Pari kertaa sattui kohdalle vielä alennusmyynti, jolloin kaikki myytiin puoleen hintaan... Matkatavaraa oli kotimatkalla yksi ylimääräinen laukku, mutta minulla on nyt aika paljon sellaista täydennystä hyllyssäni, josta olen vain haaveillut. Shelby Lynne, Allison Moorer, Indigo Girls, Natalie Merchant ja 10.000 Maniacs, Aimee Mann, Rodney Crowell, Lyle Lovett... lista on pitkä; monia näistä artisteista löytää täältä kotoa vain satunnaisesti, ja vaikka netin kautta tilaamalla saakin melkein mitä vaan, kustannukset ovat moninkertaiset.

Ja sen lisäksi, vaikka levyjen löytäminen on mukavaa myös netin kautta, on levyhyllyn plaraaminen vielä hauskempaa. Niinkuin yltä kävi ilmi, hyllyyn tuli mukavasti täydennystä, ja vaikka olen siitä maininnut jo parina edellisenä vuotenakin, CD-levyjen tarjonta ja hintataso on ollut yksi musiikkivuoden avainilmiöistä. Ostajan markkinat ovat vieläkin valloillaan - jos kohta uusien levyjen myyntipaikat vähenevät silmissä. Uusia levykauppoja taas ilmestyy eri puolille maatamme - itse vain en ole juurikaan niitä ehtinyt tutkia. Aika monelta kirpparilta sentään tarttui levyjä mukaan. Itse asiassa vuosi 2018 käynnistynee sattuneesta syystä hieman seesteisemmin levynhankintarintamalla...

344. Shelby Lynne & Allison Moorer: Not Dark Yet (2017): Hunajaa korville, suolaa haavoihin

Ensin löysin Shelby Lynnen, ja ihastuin hänen vähäeleiseen, hallittuun ja silti tunteikkaaseen ilmaisuunsa. Sitten tulin jostain syystä lainanneeksi kotiin Allison Moorerin levyn ja ihastuin hänen vähäeleiseen, hallittuun ja silti tunteikkaaseen ilmaisuunsa. Kun sitten guugletin Allisonin muusikkoprofilia, huomasin heidän olevan sisaruksia. Tämän jälkeen hyllyyni on ilmestynyt yhteensä tusinan verran heidän levyjään - joten pakkohan minun oli hankkia tämäkin, sisarusten kauan odotettu ja ilmeisesti kauan suunniteltu ensimmäinen yhteinen albuminsa. Ja tämä on ihana - täynnä vähäeleistä, hallittua ja silti tunteikasta ilmaisua.

Biisit ovat enimmäkseen lainatavaraa, aika laajalla otannalla - yksi kohokohta on Townes van Zandtin "Lungs", toinen Dylanilta napattu nimibiisi, ja myös Kurt Cobainin kynästä tullut "Lithium" on mielenkiintoinen tulkinta. Akustisvoittoinen soitto on monipuolista, ja äänikuva miellyttävän avara. Sisarukset vuorottelevat ykkössolisteina, mutta ennen kaikkea stemmat soivat korvia hivelevällä ja ihokarvoja nostattavalla tavalla; vaikkapa "Silver Wings" ja "Into My Arms" ovat siitä hyviä esimerkkejä. Vaikka kyseessä on lainamateriaali, tulkintojen miltei kipeä rehellisyys vastaa heidän omien biisiensä itsetutkistelevaa otetta. Suolaa haavoihin, tavallaan, vaikka korvat kylpevät hunajassa.

Kaikkein paras esitys on levyn viimeinen biisi, levyn ainoa originaali "Is It Too Much", jossa tunnelataus on jo melkein liikaa. Tätä yhteislevyä kuunnellessa tulee tietenkin mieleen sisarusten traaginen lapsuus - heidän isänsä ampui heidän äitinsä ja sitten itsensä, ilmeisesti heidän silmiensä edessä, kun he olivat suhteellisen nuoria. Jotenkin tulen lisänneeksi tämän tiedon kuuntelukokemukseeni - vaikka järki sanoo, ettei yksi ainoa mullistavakin tapahtuma lapsuudessa välttämättä värjää kaikkea sen jälkeistä tekemistä. Oli miten oli, tämän biisin hauras kysymys on miltei musertava elämys.

Tämä albumi on ilmeisesti pitkän kypsyttelyn tulos, ja ainakin kerran aikaisemmin yhteislevytyshanke on kariutunut jo suunnitteluvaiheeseen. Koska molempien omat albumit ovat niin hyviä, en tiedä miten suuri harmi se on - tätä levyä kannatti odottaa, ja oli jatkossa sitten tulossa sooloja tai lisää yteistyötä, odotan molempia samalla innolla.

Maailman paras levy 2008

Viime postauksessani totesin musiikkimakuni vuosien myötä yleisesti ottaen kehittyneen yhä simppelimpään suuntaan - käytännössä siten, että huomaan palaavani yhä useammin kohtuullisen pelkistettyjen esitysten ääreen. Se ei välttämättä tarkoita esim. mies tai nainen ja kitara-tyyliä - mutta sen sijaan musiikkia, jossa esim. hienon äänen käyttöä ei peitetä äänimatolla tai efekteillä.

Vuonna 2008 tätä puhdasta ilmaisua harrasti esimerkiksi Shelby Lynne, joka levytti albumillisen loistavia tulkintoja Dusty Springfieldin aikanaan tunnteuksi tekemistä helmistä. Albumin "Just A Little Lovin´" kruunaa ihana "Breakfast In Bed", jossa Shelby todella tavoittaa sen herkkyyden ja haavoittuvuuden, joka oli Dustyn tavaramerkki, mutta vieläpä ylittää alkuperäisen, hienovaraisella mutta omanarvontuntoisella tulkinnalla. Jos tämä luonnehdinta kuulostaa hölmöltä, se johtuu siitä etten pysty sitä paremmin kuvaamaan.

Tämä biisi - ja itse asiassa koko levy - on juuri sellainen aamuyön tuntien soundtrack, joka tavallaan menee hukkaan päivänvalossa. Toisaalta Shelby Lynnen levytysura - sekä ennen että jälkeen tämän albumin - on tulvillaan näitä pimeän vuorokaudenajan tunnareita. Välillä huomaan jopa toivovani, että hän joskus revittelisi vähän enemmän, mutta toisaalta jälki on niin komeaa ettei minulla oikeastaan ole mitään syytä valittaa.

Toinen juurevuuden ja sielukkuuden sanansaattaja oli Rodney Crowell, joka on kypsynyt sinänsä laadukkaasta modernin countryn tekijästä yhdeksi uuden americanan keulakuvista, jonka musiikissa parhaimmillaan yhdistyvät maantieden pöly, elämän maku, kokemuksen rintaääni ja usko siihen, että päivä vielä paistaa myös risukasaan. Kaikkea tätä on "Sex & Gasoline", kokonaisuus jonka oikeastaan jokainen laulu sopii yllämainittuhin määritelmiin.

Rodney laulaa elämän koulimalla, miellyttävän miehekkäällä äänellään mm uskonnon harhoista, elämän raadollisuudesta, lihan himosta - ja tietenkin rakkaudesta. Soitto - kevyen sähköinen, ilmavasti rullaava, miellyttää korvaani kovasti, ja sävellyksissä on juuri sellaisia pikku jippoja jotka jäävät mieleen eivätkä suostu lähtemään sieltä pois. Vaikka soundipaletti ei ole ylileveä, siihen ei hevillä kyllästy, vaan tämä albumi kuuluu siihen luokkaan joka löytää tiensä CD-kelkkaan säännöllisin väliajoin.

Sama koskee Crowellin muutakin 2000-luvun tuotantoa - myös pari edellistä albumia ovat lähes samaa tasoa. Tämän albumin jälkeen hän on mm. levyttänyt pari albumillista duettoja Emmylou Harrisin kanssa; soundillisesti ne ovat enemmän sellaista perinnecountryä, josta en periaatteessa ennen niin välittänyt, mutta joka mm juuri näiden esitysten myötä on alkanut avautua myös minulle.

120. Shelby Lynne: Just A Little Lovin´ (2008): Musiikkia valojen himmentyessä

Nuoruuteni suosikkibiisit ja -levyt olivat usein niitä, jotka laitettiin soimaan kun ilta oli nuori, tunnelma iloinen ja maailma auki - vaikkakin myös nyyhkyslovareilla oli paikkansa, varsinkin hieman myöhemmässä vaiheessa iltaa - mutta nykyisin huomaan hakeutuvani mieluiten toisenlaisen musiikin pariin. Jotkut kaikkein rakkaimmista levyistäni ovat niitä, jotka laitetaan soimaan valojen himmentyessä, päivän päättyessä ja arjen kiireiden kaikotessa, kun heittäydytään sohvalle ja hengähdetään hetken.

Shelby Lynne iskeytyi tajuntaani muutamia vuosia sitten, kun "americana" rupesi valtaamaan alaa levyhyllystäni, ja hänen omat laulunsa tekivät vaikutuksen hillityllä juurevuudellaan ja sielukkuudellaan - mutta vasta tämä levy, jolla hän versioi yhden aikamme suurimman äänen, Dusty Springfieldin hittejä, oli oikea täysosuma. Tämä hillitty ja hallittu mutta silti voimakkaasti esitetty laulukokoelma on kuin tehty juuri sen oman hetken ja rauhan soundtrackiksi, jota aluksi kuvailin. Pieni orkesteri soittaa kuin unelma, kamaa ei ole liikaa ja Shelbyn ääni pääsee oikeuksiinsa - hänestä ei saisi mitään shouteria, mutta kuiskaajana hän on yliveto.

Levun helmiä ovat mm. nimikappale, jonka hiljainen svengi on juuri kuin aamun onnenhetkestä napattu, funkympi "Willie And Laura Mae Jones" ja hauras mutta omanarvontuntoinen "How Can I Be Sure". Myös "Breakfast In Bed" on sellainen hiljainen mutta vastustamattomasti etenevä esitys, jonkalaiset nousevat omalla arvostusskaalallani vuosi vuodelta korkeammalle, ja niinkin "kulunut" laulu kuin "You Don´t Have To Say You Love me" soi alkuperäistä kunnioittaen mutta tuoreesti.

Ja ennen kaikkea tämä on albumi, jonka tunnelma kestää alusta loppuun, toteuttaen yhtä klassisen popmusiikin perussäännöistä - harvemmin enää löytyy mitään täysin uutta, mutta vanhoista emmeistä saa oikein sekoittamalla niin maistuvaa soppaa, ettei uudesta ole niin väliäkään. Itse asiassa tätä voi soittaa jopa useamman kerran peräkkäin - mitä ei todellakaan voi sanoa monestakaan tietämästäni levystä.