Vaikka musiikkimaku on siitä hieno asia, että se kehittyy ja muuttuu jopa viisikymppisellä, on tiettyjä asioita jotka ilmeisesti eivät katoa koskaan. Olen aikaisemminkin sauhunnut täällä esim. 60- ja 70-lukujen soulsita ja bluesista, ja kelttiläinen kansanmusiikki ainakin laulettuna jaksaa viehättää. Ja joskus teininä kokemani ns. klassisen raskaan rockin herätys ei ilmeisesti koskaan hälvene, vaikka ko. musiikinlaji ei ihan aina olekaan pysynyt soittolistojeni kärjessä.
Viimeisin, vieläkin päälle jäänyt vaihe alkoi muutamia vuosia sittem kun satumoisin löysin kirjastosta Gov´t Mulen vuonna 2006 julkaistun "High & Mighty"-albumin, joka oli läpeensä mielenkiintoinen tapaus; hyviä biisejä, jäntevää soittoa kruununa Warren Haynesin kitarointi - paletti kattoi kaiken suorasta paahdosta reggaerytmeihin - ja oikein hyvä lauluääni. Kaikki tämä kulminoitui kahdeksanminuuttiseen "Unring The Bell"-biisiin, jota jaksan ihastella vaikka pitkät biisinkestot yleensä minun korvissani ovat joko kelausta tai liian monen palikan ymppäämistä samaan pakettiin. Juuri tämä biisi on nimenomaan sellainen voiman ja dynamiikan juhla, jota sinipohjainen raskas rock parhaimmillaan voi olla.
Sittemmin olen haalinut hyllyyni kaikki löytämäni Haynesin ja Gov´t Mulen studiolevytykset - ja jopa livejuttuja, vaikka ne eivät yleensä ole makuuni, sekä jonkun verran Allman Brothers Bandin myöhäisempiä levytyksiä, joilla Haynes on mukana. Ja huomaan kuuntelevani sujuvasti jopa yli kymmenminuuttisia eepoksia, vaikka ne normaalisti siis epäilyttävät. Sinisyyttä, sävyjä, sähköä... sekoitus toimii. Eikä tämä ole mitään metallia - välillä meininki on syvän etelän boogieta, välillä mennään Appalakkien varjoon, joskus osoite voisi olla vaikka Memphis tai Chicago. Amerikkalaista musiikkia parhaimmillaan.
Willie Nile taas meni minulta ohi sekä 80- että 90-luvuilla, mutta muusikkoystäväni Tom, joka seuraa rockmusiikkia aika tiukalla seulalla, vinkkasi minulle "Streets Of New York"-nimisestä albumista, ja minähän olin myyty. Tämä on perusjenkkimeininkiä - Springsteen kohtaa uuden aallon ja new yorkilaisen katuromantiikan. Sävellykset ovat hyviä joskin hieman kaavamaisia, Nilen lauluääni on persoonallinen mutta ei särähdä liikaa korvaan, tuotanto on aika peruskamaa - suhteellisen ajatonta soundia ilman liikoja koristeluja, mutta tietyllä tämän päivän vivahteella. Oikeat soittimet soivat välillä korvia hivelevästi.
Silti tämä albumi - ja Nilen muukin tuotanto - onnistuu jotenkin nousemaan tavanomaisen yläpuolelle; suurin syy on varmaankin hänen tarinankerrontansa. Tällä levyllä on kunnon romantiikkaa kuten "Asking Annie Out", hillittömiä visioita kuten "Cell Phones Ringing (In The Pockets Of The Dead)" tai "The Day I Saw Bo Diddley In Washington Square" sekä taistelulauluja kuten "When One Stands". Nile ei ole koskaan oikein lyönyt läpi suuressa mittakaavassa - mutta toisaalta hän onkin enemmän kotonaan hikisessä klubissa kuin stadionilla.
Nile teki kaksi albumia 80-luvun alussa ja yhden 90-luvun alkupuolella, mutta viimeisen runsaan kymmenen vuoden ajan uutta materiaalia - studiosta ja livenä - on tullut säännöllisesti, ja ilahduttavasti sen taso on kauttaaltaan kovaa. Mutta toisaalta katuromantiikka on ikuista, ja kukapa sen tietäisi paremmin kuin pitkän linjan rocktrubaduuri?
torstai 10. joulukuuta 2015
lauantai 5. joulukuuta 2015
Maailman paras levy 2005
Yksi popmusiikin parhaista puolista on se, että vanhojen suosikkien lisäksi aina löytyy uusia - joko vanhojen kaltaisia tai sitten ihan omanlaisiaan. Vuoden 2005 löydöt ovat tuota toista lajia. KT Tunstallin mainio renkutus "Black Horse And The Cherry Tree" löysi kuunteluuni ihan sattumalta - lainasin hänen mielenkiintoisen näköisen debyyttialbuminsa kotiin kirjastosta, ja sen jälkeen kuuntelin etenkin tätä laulua kauan ja hartaasti.
KT:n ääni on hyvä, hänen biisinsä muutenkin ovelia mutta tämä jopa surrealistinen, jonkinlainen sähköinen folkbiisi, tarina jossa kertoja muistaakseni joutuu antamaan toiveikkaalle kosijalleen - hevoselle - rukkaset. Ja kuten arvata saattaa, tämä on ilmava ja elävä esitys. Kaiken lisäksi minua ilahduttaa se, että juuri tällainen renkutus voi olla jopa jonkinlainen hitti myös meidän tuotteistettuna aikanamme. On tosin myönnettävä, että olisin pitänyt tästä vaikka se olisi vain harvojen herkkua.
Myös Bic Runga on ainakin kotimaassaan suosittu - ymmärtääkseni hänen levynsä löytyvät Uudessa Seelannissa suuri piirtein joka kodista - mutta täällä hän on tuntemattomampi. Hänen kolmas albuminsa "Birds" on vaimoni Lontoonreissulta tuoma tuliainen, ja samalla ehkä yksi 2000-luvun parhaista albumeista. Se on täynnä öisiä katuja, sateen kiillottamaa asvalttia, hytinää kun vaeltaa yksin kotiin pienessä laskuhumalassa... ei vaan, tämä ei ole mikään jollotusalbumi vaikka tietty öinen alakulo välittyy aika voimakkaana.
Bic on loistava laulaja - etenkin tällä levyllä - ja soitto on kuin ig´hmisen mieli; piano on tärkeässä osassa, jousia käytetään taiten, ja akustoset ja sähköiset mausteet vuorottelevat. Biisit ovat melkein järjestään hyviä, mutta kehutaan vielä erikseen "Captured" ja "It´s Over", mm. hienojen sävelmien ja tehokkaiden kuoro-osuuksien vuoksi. Toisaalta tämä on yksi niistä aika harvoista albumeista, joita tosiaan jaksan kuunnella kokonaan ja vielä uudelleen.
Kumpikin solisti jatkaa vielä uraansa, ja on tehnyt lisää hyvää musiikkia, mutta yllämainitut esitykset ovat heidän parhaimmistoaan. Heiltä löytyy jopa (ainakin) yksi yhteinen äänitys - ihana "Black Silk Ribbon" Neil Finnin kokoamalta "Seven Worlds Collide"-albumilta, joka on muutenkin mukava kokonaisuus.
KT:n ääni on hyvä, hänen biisinsä muutenkin ovelia mutta tämä jopa surrealistinen, jonkinlainen sähköinen folkbiisi, tarina jossa kertoja muistaakseni joutuu antamaan toiveikkaalle kosijalleen - hevoselle - rukkaset. Ja kuten arvata saattaa, tämä on ilmava ja elävä esitys. Kaiken lisäksi minua ilahduttaa se, että juuri tällainen renkutus voi olla jopa jonkinlainen hitti myös meidän tuotteistettuna aikanamme. On tosin myönnettävä, että olisin pitänyt tästä vaikka se olisi vain harvojen herkkua.
Myös Bic Runga on ainakin kotimaassaan suosittu - ymmärtääkseni hänen levynsä löytyvät Uudessa Seelannissa suuri piirtein joka kodista - mutta täällä hän on tuntemattomampi. Hänen kolmas albuminsa "Birds" on vaimoni Lontoonreissulta tuoma tuliainen, ja samalla ehkä yksi 2000-luvun parhaista albumeista. Se on täynnä öisiä katuja, sateen kiillottamaa asvalttia, hytinää kun vaeltaa yksin kotiin pienessä laskuhumalassa... ei vaan, tämä ei ole mikään jollotusalbumi vaikka tietty öinen alakulo välittyy aika voimakkaana.
Bic on loistava laulaja - etenkin tällä levyllä - ja soitto on kuin ig´hmisen mieli; piano on tärkeässä osassa, jousia käytetään taiten, ja akustoset ja sähköiset mausteet vuorottelevat. Biisit ovat melkein järjestään hyviä, mutta kehutaan vielä erikseen "Captured" ja "It´s Over", mm. hienojen sävelmien ja tehokkaiden kuoro-osuuksien vuoksi. Toisaalta tämä on yksi niistä aika harvoista albumeista, joita tosiaan jaksan kuunnella kokonaan ja vielä uudelleen.
Kumpikin solisti jatkaa vielä uraansa, ja on tehnyt lisää hyvää musiikkia, mutta yllämainitut esitykset ovat heidän parhaimmistoaan. Heiltä löytyy jopa (ainakin) yksi yhteinen äänitys - ihana "Black Silk Ribbon" Neil Finnin kokoamalta "Seven Worlds Collide"-albumilta, joka on muutenkin mukava kokonaisuus.
tiistai 17. marraskuuta 2015
Maailman paras levy 2004
Nykyisin musiikin ostaminen ja kuuntelukin tapahtuu yhä enemmän netissä, ja jopa minunlaiseni dinosaurus käyttää sujuvasti Spotifytä ja vastaavia, mutta vielä vuonna 2004 uuden musiikin hankkiminen tapahtui levyostosten (ja kirjastosta lainaamisen) muodossa. Minulla oli ennen - ja on vieläkin - montakin suosikkilevykauppaa, joista tärkeimmät onneksi vielä porskuttavat.
Yksi kaikkein parhaista on maailmanmusiikin helsinkiläinen mekka Digelius, jossa olen pyrkinyt käymään aina kun vain paikalle pääsen, ja josta olen kantanut kotiin monta mieleniintoista teosta varsinkin etnisen musiikin alalta. Yksi kaikkein parhaimmista sieltä hankkimistani levyistä on Maura O´Connellin albumi "Don´t I Know", jolta löytyvä "Love You In The Middle" on yksi kaikkein koskettavimmista ikinä levytetyistä rakkauslauluista. Piste.
Se on ensinnäkin onnellinen - se kertoo elossa olevasta, vaikeudet voittaneesta rakkaudesta. Sen sävelmä on puhutteleva, ajattoman kaunis, ja se on hiemosti sovitettu. Mauran ääni on juuri sellainen vahva mutta vivahteikas naisääni joka valtaa musiikkimaussani yhä enemmän alaa mitä vanhemmaksi tulen, ja hänen kirjoittamansa teksti on kaunis, vahva ja tosi. Jos jonkun laulun olisin toivonut itse kirjoittaneeni, niin se voisi olla tämä. En vain kyllästy siihen, ja vieläkin pala nousee kurkkuun kun yritän laulaa mukana.
Vuoden paras albumi on puolestaan coverlevy, mutta sarjassaan ehkä paras ikinä tehty. Beautiful Southin oma tuotanto on samanaikaisessa kauneudessaan ja räävittömyydessään hyvää jo originaalien kohdalla, mutta "Golddiggas, Headnodders & Pholk Songs" vie koko jutun seuraavalle asteelle koska tunnettujen laulujen epäortodoksiset mutta musiikillisesti täyspainoiset versiot ovat niin loistavia. Avaus, Greasesta tuttu "You´re The One That I Want" muuttuu leveäksi balladiksi, Blue Öyster Cult-klassikko "(Don´t Fear) The Reaper" kulkee lempeästi latinalaisittain, ja Ramones-laina "Blitzkrieg Bop" on sekin jotain ihan muuta kuin alkuperäinen.
Musiikillinen toteutus on moitteeton aina ihania lauluääniä myöten, ja ideat hämmästyttävät paitsi erilaisuudellaan myös jonkinlaisella ilmeisyydellään - näiinhän nämä biisit pitikin tehdä. Kaikkia ei ole muutettu perinpohjaisesti - Rufus Vainwrightin kaihoisa "Rebel Prince" kulkee aika lailla samanlaisena myös kauniin etelän kyydissä, mutta se ei haittaa koska versio silti on niin hyvä.
Ja kuten sanottua, koko BS:n - ja sitä edeltäneen Housemartinsin - tuotanto kestää kuuntelua, samoin Paul Heatonin soololevyt bändin lopettamisen jälkeen. Korviahivelevät musiikilliset ramit ja nyrjähtäneet perspetiivit teksteissä ovat niin kiehtova ja toimiva yhdistelmä, etten ainakaan minä pääse sen ohi.
Yksi kaikkein parhaista on maailmanmusiikin helsinkiläinen mekka Digelius, jossa olen pyrkinyt käymään aina kun vain paikalle pääsen, ja josta olen kantanut kotiin monta mieleniintoista teosta varsinkin etnisen musiikin alalta. Yksi kaikkein parhaimmista sieltä hankkimistani levyistä on Maura O´Connellin albumi "Don´t I Know", jolta löytyvä "Love You In The Middle" on yksi kaikkein koskettavimmista ikinä levytetyistä rakkauslauluista. Piste.
Se on ensinnäkin onnellinen - se kertoo elossa olevasta, vaikeudet voittaneesta rakkaudesta. Sen sävelmä on puhutteleva, ajattoman kaunis, ja se on hiemosti sovitettu. Mauran ääni on juuri sellainen vahva mutta vivahteikas naisääni joka valtaa musiikkimaussani yhä enemmän alaa mitä vanhemmaksi tulen, ja hänen kirjoittamansa teksti on kaunis, vahva ja tosi. Jos jonkun laulun olisin toivonut itse kirjoittaneeni, niin se voisi olla tämä. En vain kyllästy siihen, ja vieläkin pala nousee kurkkuun kun yritän laulaa mukana.
Vuoden paras albumi on puolestaan coverlevy, mutta sarjassaan ehkä paras ikinä tehty. Beautiful Southin oma tuotanto on samanaikaisessa kauneudessaan ja räävittömyydessään hyvää jo originaalien kohdalla, mutta "Golddiggas, Headnodders & Pholk Songs" vie koko jutun seuraavalle asteelle koska tunnettujen laulujen epäortodoksiset mutta musiikillisesti täyspainoiset versiot ovat niin loistavia. Avaus, Greasesta tuttu "You´re The One That I Want" muuttuu leveäksi balladiksi, Blue Öyster Cult-klassikko "(Don´t Fear) The Reaper" kulkee lempeästi latinalaisittain, ja Ramones-laina "Blitzkrieg Bop" on sekin jotain ihan muuta kuin alkuperäinen.
Musiikillinen toteutus on moitteeton aina ihania lauluääniä myöten, ja ideat hämmästyttävät paitsi erilaisuudellaan myös jonkinlaisella ilmeisyydellään - näiinhän nämä biisit pitikin tehdä. Kaikkia ei ole muutettu perinpohjaisesti - Rufus Vainwrightin kaihoisa "Rebel Prince" kulkee aika lailla samanlaisena myös kauniin etelän kyydissä, mutta se ei haittaa koska versio silti on niin hyvä.
Ja kuten sanottua, koko BS:n - ja sitä edeltäneen Housemartinsin - tuotanto kestää kuuntelua, samoin Paul Heatonin soololevyt bändin lopettamisen jälkeen. Korviahivelevät musiikilliset ramit ja nyrjähtäneet perspetiivit teksteissä ovat niin kiehtova ja toimiva yhdistelmä, etten ainakaan minä pääse sen ohi.
tiistai 10. marraskuuta 2015
Maailman paras levy 2003
Minähän en ole mikään kitarafriikki - niinkuin olen varmaan monta kertaa jo sanonutkin - mutta aina välillä löydän sellaisia kitaristeja, joita silti jaksan ja jopa haluan kuunnella, Usein he ovat mtös esim. kelvollisia laulajia, ja joskus heillä on muita avuja jotka edesauttavat diggailua. Sonny Landreth on yksi heistä, vahvuuksinaan biisintekotaito, kohtuullinen lauluääni ja slidetaituruus. Tutustuin hänen soittoonsa ensin John Hiattin mainiolla "Slow Turning"-albumilla, ja sittemmin myös miehen omat levyt ovat kuuluneet tsekkauslistalle. Vuonna 2003 hän julkaisi albumin nimeltä "The Road We´re On", jolta löytyy mm. ihana "Fallin´ For You", joka kevyesti on yksi kyseisen vuoden parhaista biiseistä.
Mutta ei paras, koska samalla albumilla on myös kaihoisa, slidevetoinen slovari nimeltä "A World Away", joka todella yhdistää Landrethin vahvuudet. Katkeransuloinen sävelmä tukee tekstin kertomusta miehestä, joka huomaa tyttönsä kaipaavan muualle - tarkemmin ottaen uuden rakkaansa luokse. Tämä on modernia bluesia parhaimmillaan - sininen tunnelma on käsinkosketeltava, mutta esitys ei ryve itsesäälissä vaan on pikemminkin surumielinen. Ja vaikka kitara on näkyvässä - kuuluvassa - osassa, se ei ole itsetarkoituksellista.
Tämän vuoden paras albumi taas kuuluu oldiesosastoon. Procol Harum on tainnut olla kasassa enemmän tai vähemmän koko ajan palattuaan joskus 1991 yhteen runsaan kymmenen vuoden tauon jälkeen, mutta uusia studiolevytyksiä on tippunut harvakseen. "The Well´s On Fire" taitaa olla viimeisin heidän julkaisemansa tekele - joskin sille tasaisen vauhdin taulukon mukaan oikeastaan pitäisi olla tulossa seuraaja.
Minua ei tosin haittaa, vaikka niin ei kävisikään, koska tämä heidän viimeisin levynsä on siinä tapauksessa hyvä testamentti. Siinä yhdistyvät kaikki hyvän PH-levyn tunnusmerkit - ylevät balladit kuten "This World Is Rich", mielenkiintoiset popbiisit kuten "An Old English Dream" ja rehti melkein heavy rock kuten "Shadow Boxed" tai "So Far Behind", hyvin soitettuina, procolisti sävellettyinä ja esitettyinä annoksina. Gary Brookerin ääni ei taida mellyttää kaikkia, mutta minä pidän siitä, ja mukana/elossa olevat muut alkuperäisjäsenet hoitavat hekin tonttinsa hyvin.
Tämä levy kuului kaiken lisäksi ensimmäisiin "vanhojen partojen uusiin tulemisiin", joihin aikoinaan lievästi epäluuloisena tartuin - mutta ilokseni olen huomannut, että monet vanhat bändit ikääntyvät oikein hienosti; se mikä nuoruuden raivossa menetetään, voitetaan kokemuksessa, näkemyksessä ja jonkinlaisessa uskottavuudessa. Kaikki eivät siinä tosin onnistu, mutta Procol Harum tekee sen kirkkaasti.
Mutta ei paras, koska samalla albumilla on myös kaihoisa, slidevetoinen slovari nimeltä "A World Away", joka todella yhdistää Landrethin vahvuudet. Katkeransuloinen sävelmä tukee tekstin kertomusta miehestä, joka huomaa tyttönsä kaipaavan muualle - tarkemmin ottaen uuden rakkaansa luokse. Tämä on modernia bluesia parhaimmillaan - sininen tunnelma on käsinkosketeltava, mutta esitys ei ryve itsesäälissä vaan on pikemminkin surumielinen. Ja vaikka kitara on näkyvässä - kuuluvassa - osassa, se ei ole itsetarkoituksellista.
Tämän vuoden paras albumi taas kuuluu oldiesosastoon. Procol Harum on tainnut olla kasassa enemmän tai vähemmän koko ajan palattuaan joskus 1991 yhteen runsaan kymmenen vuoden tauon jälkeen, mutta uusia studiolevytyksiä on tippunut harvakseen. "The Well´s On Fire" taitaa olla viimeisin heidän julkaisemansa tekele - joskin sille tasaisen vauhdin taulukon mukaan oikeastaan pitäisi olla tulossa seuraaja.
Minua ei tosin haittaa, vaikka niin ei kävisikään, koska tämä heidän viimeisin levynsä on siinä tapauksessa hyvä testamentti. Siinä yhdistyvät kaikki hyvän PH-levyn tunnusmerkit - ylevät balladit kuten "This World Is Rich", mielenkiintoiset popbiisit kuten "An Old English Dream" ja rehti melkein heavy rock kuten "Shadow Boxed" tai "So Far Behind", hyvin soitettuina, procolisti sävellettyinä ja esitettyinä annoksina. Gary Brookerin ääni ei taida mellyttää kaikkia, mutta minä pidän siitä, ja mukana/elossa olevat muut alkuperäisjäsenet hoitavat hekin tonttinsa hyvin.
Tämä levy kuului kaiken lisäksi ensimmäisiin "vanhojen partojen uusiin tulemisiin", joihin aikoinaan lievästi epäluuloisena tartuin - mutta ilokseni olen huomannut, että monet vanhat bändit ikääntyvät oikein hienosti; se mikä nuoruuden raivossa menetetään, voitetaan kokemuksessa, näkemyksessä ja jonkinlaisessa uskottavuudessa. Kaikki eivät siinä tosin onnistu, mutta Procol Harum tekee sen kirkkaasti.
tiistai 3. marraskuuta 2015
Maailman paras levy 2002
Ottaen huomioon sen, miten tärkeää minulle oli 1960-luvun brittipop, ja kuinka paljon hyllystäni löytyy vielä 70- ja 80-lukujenkin brittiläisiä poplevyjä, on aika mielenkiintoista kuinka vähän ko. genraen levyjä tältä vuosituhannelta omista. Syy on varmaan aika pitkälle vanhenemisessani ja musiikkimakuni "kehityksessä" - mutta onneksi sentään välillä löytyy poikkeuksiakin. Tietyt artistit ovat säilyneet vanhoilla meriiteillä, kuten Elvis Costello tai Beautiful South, mutta sen lisäksi hyllyssä on jopa yksittäisiä ihan oikeasti uusia nimiä.
Niinkuin nyt tämä Starsailor, jonka debyyttialbumi vuodelta 2002 sisältää kaikenlaista mielenkiintoista, hyvin soitettua ja persoonallista popmusiikkia, kruununa "Talk Her Down", joka on miltei pophymnin määritelmä - kirpeänkaunis sävelmä, majesteetillinen mutta ei liian ylenpalttinen sovitus joka ikäänkuin laskeutuu joukkoomme, ja laulusuoritus joka tukee kokonaisuutta. Laulusolisti-lauluntekijä James Walshin ääni kuuluu tosin niihin, jotka taitavat jakaa mielipiteitä - mutta minun kohdallani hän sopii jakajan oikealle puolelle.
Starsailorin niinkuin muutaman muunkin kuulemani bändin kohdalla kävi niin, että ensimmäinen annos johti lisänälkään, ja niin hyllystäni nykyisin löytyy jossakin muodossa jokainen bändin neljästä albumista. Juuri näitä levyjä olen jopa kuunnellutkin - myönnettävä on, että uudemmista poplöydöistäni löytyy myös niitä, jotka ovat jääneet levyhyllyn kätköihin.
Peter Wolf taas hiipi kimppuuni miltei salaa - minulla oli kyllä jokunen J. Geils Bandin levy jo 1980-luvulla, mutta bändin loppupään teokset eivät minua täysin vakuuttaneet. Sen sijaan laulaja-harpisti Wolfin sooloista "Long Line" ja varsinkin "Sleepless" kolahtivat yhdistelemällä ajatonta menoa ja soundia hyviin biiseihin, paikoin tähtivieraiden tukemina mutta ihan omillaankin täyspainoisena.
"Growing Pain" on mukavan ilmava hölkkä, "Run Silent, Run Deep" ravisuttava tunnelmapala, "Five O´Clock Angel" samoin, vanha kunnon "Homework" raikas luenta jo J Geils Bandin alkutaipaleellaan levyttämästä Otis Rushin helmestä, ja myös "Never like This Before" ja "Too Close Together" ovat paikkaansa puolustavia tulkintoja - ja toinen puoli tätä albumia on laatukamaa sekin. Vaikka Peter Wolfilla ei ole maailman suurin ääni, hän tietää rajansa ja osaa käyttää saamiaan lahjoja.
Bändi soi hienosti, välillä akustisemmin, varsinkin kieli-instrumentein sointia mukavasti värittäen. Välillä heitetään melkien kantriksi, mutta pohja on silti sinimustassa musiikkimullassa. Kokonaisuutena eräänlaista americanaa tämäkin, ja sen rohkaisemana ryhdyin sitten myös täydentämään Geilsin poppoon osuutta levyhyllystäni - nyt en enää pääse siitä irti. Varsinkin bändin alkutaival on riemastuttavaa kuultavaa, ja "Sleepless" on eräänlainen paluu juurille.
Niinkuin nyt tämä Starsailor, jonka debyyttialbumi vuodelta 2002 sisältää kaikenlaista mielenkiintoista, hyvin soitettua ja persoonallista popmusiikkia, kruununa "Talk Her Down", joka on miltei pophymnin määritelmä - kirpeänkaunis sävelmä, majesteetillinen mutta ei liian ylenpalttinen sovitus joka ikäänkuin laskeutuu joukkoomme, ja laulusuoritus joka tukee kokonaisuutta. Laulusolisti-lauluntekijä James Walshin ääni kuuluu tosin niihin, jotka taitavat jakaa mielipiteitä - mutta minun kohdallani hän sopii jakajan oikealle puolelle.
Starsailorin niinkuin muutaman muunkin kuulemani bändin kohdalla kävi niin, että ensimmäinen annos johti lisänälkään, ja niin hyllystäni nykyisin löytyy jossakin muodossa jokainen bändin neljästä albumista. Juuri näitä levyjä olen jopa kuunnellutkin - myönnettävä on, että uudemmista poplöydöistäni löytyy myös niitä, jotka ovat jääneet levyhyllyn kätköihin.
Peter Wolf taas hiipi kimppuuni miltei salaa - minulla oli kyllä jokunen J. Geils Bandin levy jo 1980-luvulla, mutta bändin loppupään teokset eivät minua täysin vakuuttaneet. Sen sijaan laulaja-harpisti Wolfin sooloista "Long Line" ja varsinkin "Sleepless" kolahtivat yhdistelemällä ajatonta menoa ja soundia hyviin biiseihin, paikoin tähtivieraiden tukemina mutta ihan omillaankin täyspainoisena.
"Growing Pain" on mukavan ilmava hölkkä, "Run Silent, Run Deep" ravisuttava tunnelmapala, "Five O´Clock Angel" samoin, vanha kunnon "Homework" raikas luenta jo J Geils Bandin alkutaipaleellaan levyttämästä Otis Rushin helmestä, ja myös "Never like This Before" ja "Too Close Together" ovat paikkaansa puolustavia tulkintoja - ja toinen puoli tätä albumia on laatukamaa sekin. Vaikka Peter Wolfilla ei ole maailman suurin ääni, hän tietää rajansa ja osaa käyttää saamiaan lahjoja.
Bändi soi hienosti, välillä akustisemmin, varsinkin kieli-instrumentein sointia mukavasti värittäen. Välillä heitetään melkien kantriksi, mutta pohja on silti sinimustassa musiikkimullassa. Kokonaisuutena eräänlaista americanaa tämäkin, ja sen rohkaisemana ryhdyin sitten myös täydentämään Geilsin poppoon osuutta levyhyllystäni - nyt en enää pääse siitä irti. Varsinkin bändin alkutaival on riemastuttavaa kuultavaa, ja "Sleepless" on eräänlainen paluu juurille.
keskiviikko 21. lokakuuta 2015
Maailman paras levy 2001
Jo nuorena miehenä narahdin kelttiläiseen musiikkiin. Luultavasti siihen myötävaikuttivat sellaiset asiat kuten legendojen ympäröimät sumuiset rannat, säkkipillit, tarttuvat kappaleet, tekstien leikkisä runollisuus - mutta kaikkein tärkeä yksittäinen tekijä oli varmaan monien kelttifolkpohjaisten artistien kyky heittäytyä häpeämättömästi tunteidensa vietäväksi ja tehdä sellaisia balladeja, joiden tahtiin kehtasi itsekin heittäytyä tunteelliseksi. Kaikkein parhaiten keitos maittoi silloin, kun artisti kuitenkin toimi rockpohjalta - ja yksi tämän linjan parhaista oli Runrig. Vuonna 2001 bändi julkaisi hienon albumin "The Stamping Ground", jolta löytyy yksi kaikkien aikojen suosikkibiiseistäni, loistavan hieno "One Thing".
Se on oikea powerballadi - ylevä sävelmä, sovitus joka alkaa akustispohjaisesti mutta kasvaa eeppisiin mittoihin, soitto toimii kuin unelma, ja bändin uusi vokalisti Bruce Guthro omaa juuri sellaisen äänen, joka toimii silloin kun tarvitaan sekä voimaa että vivahdetta, ja tarpeeksi mutta ei liikaa tunnetta. Tarina pyörii ihmissuhteen päättymisen tai sen uhan ympärillä, mikä ei ole kovinkaan omaleimainen rakaisu - mutta sen sijaan käsittelytapa om hyvä, koska kappaleen tunnelataus ei ole itsesäälissä vellomista.
En ole kovinkaan aktiivinen keikoilla kävijä, mutta on joitakin sellaisia tapahtumia jotka haluaisin vielä kokea. Runrigin keikka jossakin Ylämailla olisi poikaa - ainakin näkemieni videotallenteiden perusteella tunnelma on yleensä aika tiivis, vaikka tätä biisiä ei esitettäisikään. Ehkä kokemus voisi olla samantyyppinen kuin silloin, kun vahingossa osuin Värttinän keikalle Nurmeksessa?
Kelttiläissävyisestä musiikista makuni tekikin sitten joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla "kehityshyppäyksen" Atlantin yli, ja kaikenlainen americana alkoi täyttää aukkoa, joka tietoisuudessani oli mustan musiikin ja popin välillä. Ja siitäkös varsinainen aarrekammio aukesi, varsinkin kun musiikkia tässä vaiheessa saattoi jo helposti löytää netin kautta, eikä aina tarvinnut mennä "ostos ja pettymys"-mutkan kautta. Olin aiemmin jopa vältellyt tätä aluetta, koska minulla oli aika lailla kaavamainen ja alkukantainen negatiivinen käsitys kantrimusiikin olemuksesta, mutta kun munlle valkeni, ettei kyseessä aina ole stetsonhattuinen jollotus steelkitaran säestämänä, sekin avitti ymmärtämykseni kasvua.
Yksi genren varhaisista suosikeistani - ja ehkä ensimmäinen naispuolinen - oli iki-ihanan äänen omaava Lucinda Williams, jonka 90-luvun lopun albumi "Car Wheels On A Gravel Road" oli yksi niistä teoksista jotka ensin tarttuivat korvaani. Sen seuraaja, "Essence", räjäyttikin sitten jo pankin. Maanläheinen mutta hallitusti tuotettu soitto, hyvät biisit ja ennen kaikkea Lucindan laulu teki mieleeni lähtemättömän jäljen. Jos mies laulaisi kaipuusta samalla tavalla kuin Lucinda albumin nimikappaleessa, se olisi ehkä jopa tökeröä, mutta tämä esitys toimii.
Saman tekevät esim. miltei harras "I Envy The Wind" sekä vastustamattoman haikea "Out Of Touch", jonka voima on sen lakonisen toteavassa esityksessä. Ja ehkä se on paras määre koko albumille - sellainen hallittu, hillitty voima, jonka yksi suuri vahvuus on nimenomaan se, mikä jätetään sanomatta tai soittamatta. Lucindan myöhemmilläkin levyillä on hetkensä, mutta tämä on silti se albumi jonka pariin huomaan palaavani, ehkä juuri tämän hiljaisen voiman vuoksi.
Ajan myöta levyhyllyyn ovat löytäneet tiensä myös mm. Emmylou Harris (joka itse asiassa taisi ehtiä kuvioihin jo ennen Lucindaa), Kathy Mattea, Mary Gauthier, Shelby Lynne, Allison Moorer, Margo Timmins ja ennen kaikkea Rosanne Cash, mutta se onkin jo toinen juttu, tai itse asiassa sarja juttuja, joihin tulen vielä palaamaan.
Se on oikea powerballadi - ylevä sävelmä, sovitus joka alkaa akustispohjaisesti mutta kasvaa eeppisiin mittoihin, soitto toimii kuin unelma, ja bändin uusi vokalisti Bruce Guthro omaa juuri sellaisen äänen, joka toimii silloin kun tarvitaan sekä voimaa että vivahdetta, ja tarpeeksi mutta ei liikaa tunnetta. Tarina pyörii ihmissuhteen päättymisen tai sen uhan ympärillä, mikä ei ole kovinkaan omaleimainen rakaisu - mutta sen sijaan käsittelytapa om hyvä, koska kappaleen tunnelataus ei ole itsesäälissä vellomista.
En ole kovinkaan aktiivinen keikoilla kävijä, mutta on joitakin sellaisia tapahtumia jotka haluaisin vielä kokea. Runrigin keikka jossakin Ylämailla olisi poikaa - ainakin näkemieni videotallenteiden perusteella tunnelma on yleensä aika tiivis, vaikka tätä biisiä ei esitettäisikään. Ehkä kokemus voisi olla samantyyppinen kuin silloin, kun vahingossa osuin Värttinän keikalle Nurmeksessa?
Kelttiläissävyisestä musiikista makuni tekikin sitten joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla "kehityshyppäyksen" Atlantin yli, ja kaikenlainen americana alkoi täyttää aukkoa, joka tietoisuudessani oli mustan musiikin ja popin välillä. Ja siitäkös varsinainen aarrekammio aukesi, varsinkin kun musiikkia tässä vaiheessa saattoi jo helposti löytää netin kautta, eikä aina tarvinnut mennä "ostos ja pettymys"-mutkan kautta. Olin aiemmin jopa vältellyt tätä aluetta, koska minulla oli aika lailla kaavamainen ja alkukantainen negatiivinen käsitys kantrimusiikin olemuksesta, mutta kun munlle valkeni, ettei kyseessä aina ole stetsonhattuinen jollotus steelkitaran säestämänä, sekin avitti ymmärtämykseni kasvua.
Yksi genren varhaisista suosikeistani - ja ehkä ensimmäinen naispuolinen - oli iki-ihanan äänen omaava Lucinda Williams, jonka 90-luvun lopun albumi "Car Wheels On A Gravel Road" oli yksi niistä teoksista jotka ensin tarttuivat korvaani. Sen seuraaja, "Essence", räjäyttikin sitten jo pankin. Maanläheinen mutta hallitusti tuotettu soitto, hyvät biisit ja ennen kaikkea Lucindan laulu teki mieleeni lähtemättömän jäljen. Jos mies laulaisi kaipuusta samalla tavalla kuin Lucinda albumin nimikappaleessa, se olisi ehkä jopa tökeröä, mutta tämä esitys toimii.
Saman tekevät esim. miltei harras "I Envy The Wind" sekä vastustamattoman haikea "Out Of Touch", jonka voima on sen lakonisen toteavassa esityksessä. Ja ehkä se on paras määre koko albumille - sellainen hallittu, hillitty voima, jonka yksi suuri vahvuus on nimenomaan se, mikä jätetään sanomatta tai soittamatta. Lucindan myöhemmilläkin levyillä on hetkensä, mutta tämä on silti se albumi jonka pariin huomaan palaavani, ehkä juuri tämän hiljaisen voiman vuoksi.
Ajan myöta levyhyllyyn ovat löytäneet tiensä myös mm. Emmylou Harris (joka itse asiassa taisi ehtiä kuvioihin jo ennen Lucindaa), Kathy Mattea, Mary Gauthier, Shelby Lynne, Allison Moorer, Margo Timmins ja ennen kaikkea Rosanne Cash, mutta se onkin jo toinen juttu, tai itse asiassa sarja juttuja, joihin tulen vielä palaamaan.
tiistai 13. lokakuuta 2015
Maailman paras levy 2000
Kaikki eivät saa kokea vuosituhannen vaihtumista - niinpä siihen ladattiin kaikenlaisia odotuksia, ja se sai toimia jonkinlaisena vedenjakajana monessakin mielessä. 1900-luku oli vanhaa aikaa, 2000-luku uutta - ja esimerkiksi kaikenlaiset "parhaiden levyjen ja biisien listat" olivat tietysti juuri tähän aikaan esillä. Nyt, kun siitä on kulunut jo jonkin aikaa, voi jopa pienellä perspektiivillä kysyä itseltään ja maailmalta, mikä vuosituhanteen vaihteessa muuttui, vai muuttuiko mikään?
Ja vastaus on minun kohdallani, ettei mikään oikeastaan muuttunut. Oikeastaan ainoa asia, minkä olen huomannut jälkikäteen, on että olen saanut aikaan jonkinlaisen kahtiajaon musiikinkuuntelussani koska esim kokoelmalevyjä autoon tehdessäni olen usein käyttänyt vuosilukuja, vuosikymmeniä ja etenkin vuosituhansia jonkinlaisina vedenjakajina biisejä valitessa - eli minulla on paljonkin "90-luvun sitä"- ja "uuden vuosituhannen tätä"-kokoelmia mutta vain yksittäisiä "95-05"-tyyppisiä.
Ja vanhat suosikit eivät tietenkään menneet vaihtoon, vaikka niiden rinnalle tuli uusia. Vuoden 2000 hittibiisi oli vanhan suosikin uusi tuleminen, Bon Jovin häpeämättömän tarttuva "It´s My Life", joka palautti sekä tämän kasarisuosikkini että jenkkirockin ylipäätänsä kuuntelutottumuksiini muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen. Siinä on hyvä sävel, loistava kertosäe, koukkuja vaikka muille jakaa - eikä sen loistavuutta vähennä se, että Jon Bongiovi joukkoineen on yrittänyt tehdä saman jutun uudelleen melkein jokaisella sen jälkeen ilmestyneellä albumillaan. Bon Jovi kuului jo 15 vuotta sitten niihin bändeihin, joiden levyjä joissakin piireissä kuului inhota, mutta minä olen ollut "melkein fani" jo vuodesta 1985 ja tokasta albumista lähtien, ja varsinkin autoiluun heidän musiikkinsa istuu kuin nenä päähän.
Ja uuden vuosituhannen uusista suosikeista ensimmäisiä oli Anastacia, jonka debyyttialbumi "Not That Kind" iski allekirjoittaneeseen lujaa. Hyviä biisejä, sujuvaa soittoa, ja ennen kaikkea Ääni. Menobiisit kuten nimikappale ja "I´m Outta Love" toimivat kuin väärä raha, kun taas hitaammat palat kuten "Who´s Gonna Stop The Rain" osoittavat hänen tulkinnastaan löytyvän myös sävyjä. Makean lauluäänen takana minua miellyttää myös tuotanto - sekoitus soulia ja sen alalajeja rocksävyillä maustettuna, joka ei välttämättä istu yksittäisiin lokeroihin mutta sen sijaan liikkuu niiden välillä jopa yllättävän sujuvasti ollakseen pohjimmiltaan "hittituote".
Myös hänen myöhempi tuotantonsa on miellyttänyt minua, vaikka hänkään ei ole kriitikkojen suosikki - ja olen jopa saanut kuulla itse kuuntelevani häntä lähinnä hänen ulkoisten avujensa vuoksi. Voi tietysti olla, että hänen ja muidenkin hyvännäköisten artistien fanikaartista löytyy myös niitä, jotka osaavat kuunnella ulkonäköä, mutta itse tarvitsen kuuntelemiseen nimenomaan äänellisiä ärsykkeitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
