328. John Hiatt: Master Of Disaster (2005): Mestarin merkkejä

Kaikki taitavat tietää mikä on ns. aution saaren levy? Se on se levy, jonka valitsisi jos joutuisi autiolle saarelle ja saisi mukaansa vain yhden levyn. Itse en pysty sellaista levyä nimeämään, mutta jos kysymystä laajennetaan niin, että mukaansa saisi yhden artistin koko tuotannon, olisi John Hiatt yksi mahdollinen ehdokas. Hän on periaatteessa kulkenut koko matkan vihaisesta nuoresta miehestä juurimusiikin vanhemmaksi valtiohenkilöksi, tehden koko ajan hyvää musiikkia joka on sekä ilmeisen tunnistettavaa että ajan mukana kehittyvää - ja kaiken lisäksi hän on tehnyt vinon pinon hyviä biisejä muille alan osaajille.

"Master Of Disaster" on tavallaan albumi, jossa Hiatt lopullisesti astuu ulos rockin kaavasta laajempaan americanailmaisuun - vaikka esimerkiksi loistava "Crossing Muddy Waters" muutamia vuosia aiemmin on akustisempi kokonaisuus, tämä kattaa koko skaalan folkista ja countrystä bluesiin, sekoittaen sähköistä ja akustisempaa ilmaisua ilmavasti ja kekseliäästi mutta jäntevästi. Minun suosikkejani ovat mm. levyn tavallaan raskain raita "Find You At Last", maantielle tehty teema "Thunderbird", eeppinen "Cold River", stadionsuosikkipotentiaalia omaava "Love´s Not Where We Thought We Left It"... no, itse asiassa useimmat raidat.

Soitto kulkee kuin ajatus, ja äänimaailma on siis mukavan orgaaninen - tätä levyä ei liene vaikea toistaa elävänä, jos haluaa; itse asiassa kuunnellessa tuntuu melkein kuin istuisi studion nurkassa seuraamassa bändin soittoa. Hiattin lauluääni on hieman käheämpi ja kuluneempi kuin nuorempana, mutta silti soinnukas ja sielukas - se kertoo eletystä elämästä, hyvistä ja huonoista hetkistä, se puhuttelee. Ja sävel ja sana ovat hallussa; teemat kertovat paljolti vanhenemisesta, sukupolvien ja sukupuolien välisistä suhteista, mutta eivät synkistellen vaan jotenkin armeliaasti - ja nimikappaleen riimit ovat esimerkki siitä, miten asioita ja ihmisiä voi tarkastella vinosti hymyillen, vaan ei piruillen.

Tämäntyyppinen levy voisi olla jopa taiteellinen testamentti - mutta näin toistakymmentä vuotta sen ilmestymisen jälkeen voi todeta, että mieheltä on tullut uutta, paikoin loistavaa musiikkia tasaisin väliajoin tähän päivään asti. Mestarin merkkejä on se, että taso pysyy samalla kun linja kehittyy. Ja vaikka uutta ei enää tulisikaan, näihin vanhoihin on helppo palata.

327. Aimee Mann: Lost In Space (2002): Lisää hillittyä charmia

Muistan kuulleeni Aimee Mannia ensimmäisen kerran joskus vuosituhannen vaihteessa, kun eräs ystäväni kehui "Magnolia"-elokuvan soundtrackia ja pisti minut kuuntelemaan sitä. Se oli ihan mukavaa musiikkia, mutta ei silti vielä päässyt jatkokuunteluun. Ostin sentään joltain kirpparilta yhden hänen 90-luvun alun levyistään, mutta sitäkään en hirveästi soittanut. Pari vuotta sitten satuin - jollain kirpparilla taas - törmäämään hieman uudempaan tuotantoon, eli tähän levyyn, ja nyt kokemus oli enemmän kolahduksenomainen.

Ensimmäinen asia, joka Mannin musiikista tulee mieleen, on sen tunnelmallisuus. Jotenkin hänen nuhaisen miellyttävä äänensä, hillitty ja lakoninen äänimaailma ja salakavalasti mieleen hiipivät sävellykset muodostavat kokonaisuuden, joka ei välttämättä saa aikaan kolahduksia vaan pikemminkin hiipivän riippuvuuden - siinä on sellainen hillitty charmi, joka ehkä vaatii muutaman vuoden ja albumin totuttelun näinä musiikillisen pikaruoan ja instant-kiksien aikana.

No, nyt kun olen koukussa, paluuta ei ole tiedossa. Melankoliset sävelet upottavat sellaiset esitykset kuten "High On Sunday 51" tai "The Moth" aika syvälle alitajuntaan, mutta homman nimi on selvä heti "Humpty Dumpty"-aloituskappaleesta lähtien. Itse asiassa hänen sävelkielessään on mielestäni selkeä linja - biisit kuulostavat sinänsä persoonallisilta ja "omilta", mutta samalla aika samankaltaisilta. Käänteisesti voisi tietysti sanoa, että vaihtelua voisi olla enemmän, mutta vaikka yleensä pidänkin siitä, että musiikissa on tiettyä variaatiota, tämä sointi ja sovitusten pikku yksityiskohdat ja oivallukset silti jaksaa tuottaa uusia virikkeitä joka kuuntelukerralla. Vaikkapa "Pavlov´s Bellin" kertosäkeen loistava pikku sävelkulku ja sitä kantavat koskettimet - hienoa popmusiikkia, kerta kaikkiaan.

Ja juuri viime viikolla löysin - tällä kertaa alehyllystä - hänen seuraavan albuminsa, "The Forgotten Arm". Sekin kuulostaa vähintään yhtä hyvältä, mutta antaa sen nyt hiipiä vähän syvemmälle ennenkuin palaan siihen. Ja lisää pitänee hankkia - vielä uudempia levyjä ja ehkä myös hänen uransa aloittaneen ´Til Tuesday-yhtyeen aikaansaannoksia.

326. Bonnie Raitt: Fundamental (1998): Perusasioita

Niin, mitä ne musiikilliset perusasiat oikein ovatkaan? Varmaan erilaisia eri ihmisille, eri aikakausista puhumattakaan, mutta veikkaisin, että niihin tällä hetkellä aika yleisesti lasketaan esim. suora yhteys musiikillisiin juuriin, kohtuullisen yksinkertaiset sointukulut ja sovitukset, oikeat soittimet (mitä ne nyt sitten ovatkaan), elämän perusasioista kertovat sanoitukset ja luonnolliset lauluäänet, sekä tuotanto joka ei varasta päähuomiota musiikilta. Näitäkin muuttujia voidaan määritellä eri tavoin, mutta minusta tuo on aika tyhjentävä lista.

Bonnie Raitt on periaatteessa ylläpitänyt näitä arvoja koko uransa ajan, tosin niin että äänimaailma on pysytellyt ajassa. Niinpä tämä "Fundamental" on sekä ajaton että 1990-luvussa kiinni, mutta vaikka tuottajana toiminut Mitchell Froom joissakin töissään on hurahtanut kikkailuun, hän malttaa tällä levyllä kuitenkin asettaa artistin keskiöön, maukkain tuloksin. Rummut ehkä vähän läiskähtelevät, mutta maltillisesti. Bonnie Raitt taas kuuluu siihen harvinaiseen ryhmään, joka osaa sekä laulaa että soittaa kitaraa, vieläpä yhteensopivasti. Hänen käheä äänensä toimisi missä tahansa yhteydessä, mutta yhdistettynä sidekitarointiin se on silkkaa murhaa.

Biisimateriaali on yhdistelmä omaa ja lainoja - jokunen hieman nopeampi esity, mutta pääasiassa keski- ja hidastempoista kamaa. Minun suosikkini ovat Bonnien oma "Spit of Love", joka perustuu perinteisiin sointukulkuihin ja viekottelevaan sävelmään, ja John Hiattilta lainattu "Lovers Will", jonka Bonnie hidastaa balladiksi - vaikka Hiatt kuuluu musiikkitaivaani kiintotähtiin, tällä kerralla tulkinta pesee alkuperäisen 6-0. "I´m On Your Side" flirttailee onnistuneesti reggaen kanssa, kun taas nimibiisi ja pari muuta esitystä ovat ns. autoilumusiikin aatelia; edessä on avoin tie, keli on hyvä ja vauhtia juuri sopivasti.

Ja vaikka tuo slide on Bonnien tavaramerkki, tämä ei ole mikään kitarasankarilevy. Päinvastoin kitaraa voisi kuulla enemmänkin, mutta toisaalta soundi on niin hyvin balanssissa ja esim. koskettimia käytetään niin maukkaasti, että pystyn elämään tälläkin määrällä. Hyvä, ellei peräti loistava levy - yksi niistä, joihin tulee tartuttua myöhään illalla, kun maailman möly väsyttää ja tekee mieli palata perusasioihin.

325. Rhiannon Giddens: Tomorrow Is My Turn (2015): Hiljainen tuli

Vaikka räime on lähellä sydäntäni, ja rockin raivo voi olla vapauttavaa, huomaan vanhemmiten yhä useammin, että kaikken eniten minua lämmittää tai jopa polttaa se hiljainen tuli, joka saadaan aikaan tulkinnan voimalla ja taitavilla sovituksilla pikemminkin kuin tykityksellä. Sitä tulta on viime vuosina ylläpitänyt mm. Lizz Wright, ja taannoin löysin uuden amerikkalaisen nuoren naislaulajan joka sopii samaan kategoriaan. Homman nimi on akustispohjainen - mutta ei välttämättä täysin akustinen - perinnemusiikki, joka ammentaa pitkälti - mutta ei pelkästään - afroamerikkalaiselta pohjalta, ja Rhiannon Giddens on tämä viimeisin löytämäni airut.

"Tomorrow Is My Turn" rakentuu ainakin seuraaville tekijöille; hyvät biisivalinnat (traditionaaleista countryartistien biisien kautta bluesiin); elävät, hengittävät ja monipuoliset sovitukset joissa varsinkin erilaiset kielisoittimet saavat tilaa, ja Rhiannonin ilmeikäs ääni joka jollakin tavalla on ikäänsä vanhempi ja soi tavalla, joka antaa ymmärtää, että vieläkin parempaa voi olla tulossa jos hän vain jatkaa muutamia vuosikymmeniä. Suurimman osan ajasta mennään aika perinteisesti, kuten avausbiisissä "Last Kind Words" tai sitä seuraavassa Dolly Parton-tulkinnassa "Don´t Let It Trouble You Mind", kun taas vanha, käsittääkseni kelttiläinen kansanlaulu "Black Is The Colour" saa selkäytimessä tuntuvan tulkinnan, jossa on jopa rytmiluuppeja taustalla.

Tällä levyllä ei kuitenkaan ole mitään kikkailua, vaan Giddens tuo perinteen tähän päivään, hellävaraisesti maustaen ja höystäen mutta sävelteoksia kunnioittaen. Itse asiassa jokainen biisi on jonkinlainen pieni mestariteos, omankuuloisensa mutta osa jotenkin saumatonta kokonaisuutta. Eri traditiot, Appalakeilta Alabamaan, sulautuvat yhteen maistuvaksi teokseksi, jota on kypsytetty pitkään, hiljaisella tulella. Tätä kelpaa nauttia kun syys hiipii päälle...

Ai niin, sanoinko että Rhiannon Giddens on keikalla "lainakotikaupungissani" kuukauden päästä?

Amerikan herkut

Kun tätä blogia on vääntänyt muutaman vuoden, täytyy aina välillä keksiä uusia metkuja oman ja lukijoiden (molempien :) mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Alkuvuodesta aloittamani vinyylisarja siirtyy nyt hetkeksi tauolle, koska vietän muutaman kuukauden Ameriikan ihmemaassa, kaukana levyhyllystäni mutta rakastamani amerikkalaisen populaarimusiikin lähteillä. Aika Indianassa lähti hyvin liikkeelle, kun kävi ilmi, että Robert Cray oli juuri tulossa keikalle "kotikaupunkiini", mutta yhtä paljon siksi, että löysin parikin hyvää käytettyjen levyjen liikettä, joita onkin tullut jo tuettua.

Eli ainakin syksyn ajan tulen ruotimaan tässä blogissa Ameriikan herkkuja - sekä uusia löytöjä että vanhoja suosikkeja, laidasta laitaan niinkuin musiikkimakuni - kunnes eteen tulee taas joku uusi juoni. Tervetuloa matkaan!

324. Hector: Varjot ja lakanat (1988): Hiano mies hiljaisemmalla

Tämän levy ilmestymisen aikoihin minulla oli jonkinlainen kriisi suhteessani Heikki Harman musiikkiin - hänen 70-luvun levynsä kuuluivat suurimpiin suosikkeihini, mutta 80-luvulla sinänsä hienot biisit hukkuivat välillä tuotannollisten ratkaisujen sekaan. Tämäkin levy on sinänsä hieman "kokeellinen" modernin akustisine äänimaailmoineen, mutta tällä kertaa onnistuneesti.

Hyväkään soundi ei tosin riitä pitkälle, mutta onneksi Hectorin sävelkynäkin oli tällä kertaa terässä - kauniita sävelmiä ja paikoitellen oikein oivaltavia tekstejä. "Mulla ei oo rahaa" on mieleenpainuva tarina köyhän nuoren miehen kärsimyksistä, "Ota yhteyttä apinaan" hurmaa kevyellä laukallaan, mutta parhaimmat esitykset ovat enempi balladipuolta. "Jos sä tahdot niin" on yksi miehen kauneimmista rakkauslauluista, "Olen nielaissut kuun" taas on kuin kaihoisuuden oppikirjan mallikappale.

Hauskoja ovat myös hienovaraiset viittaukset populaarimusiikin ja -kulttuurin historiaan - Peter Panista "Timanttiin ja ruosteeseen" sekä Lady Janen etsimiseen, samoin kuin pikku sävelkulut a sovitukselliset kikat jotka liittävät Hectorin popmusiikin suureen jatkumoon. Itse asiassa voi olla, että tämän levyn biisit ovat hänen koko uransa hienoin kokonaisuus - jopa niin, että välillä huomaan toivovani, että se olisi tehty hieman isommalla yhtyeellä.

Toisaalta nimenomaan hiljaiset hetket kruunaavat tämän kokonaisuuden. Sen loppupuolelle on vielä jätetty helmi, joka itse asiassa on minusta yksi hänen kaikkien aikojen hienoimmista biiseistään - ja mitä hienoihin biiseihin tulee, Hector on minusta maamme ykkönen. "Pianomies" onnistuu pysäyttämään minut koskettavalla ja lohdullisella tarinallaan, jolle on laadittu huomattavan kaunis sävelmä. Jopa kertosäkeen typerä riimi sopii kokonaisuuteen, koska pieni särö tuo siihen elämää ja tasapainottaa pateettisuuden vaaraa.

Hiano levy, ja hiano mies tämä Hector, myös - ja varsinkin - kun vääntää volyymia vähän pienemmälle.

323. Loverboy: Loverboy (1980): Hiusmetallin esiasteella

Joku aika sitten luin netistä kanadalaisen 70-luvun lopulla vaikuttaneen pophevibändin Streetheartin solistin Kenny Chesneyn kuolemasta. Koska 70-luvun lopun pophevi on minua miellyttävä musiikinlaji, piti googlettaa vähän lisää, ja kas, pari ko. bändin jäsentä siirtyi vuosikymmenen vaihteessa toiseen kanadalaiseen pophevibändiin nimeltä Loverboy. Sen nimen jo tunnistinkin, ja piti pitkästä aikaa kaivaa levyhyllystä bändin tuotantoa.

Loverboyn ensimmäisiä levyjä tuli nimittäin kuunneltua jo taannoin lukiossa, silloin aika tiheään ja myöhemmin enemmän satunnaisesti - mutta vielä näin keski-ikäisenä ymmärrän kyllä, mikä teinejä bändissä viehätti, koska samat jutut toimivat vielä tänään. Muistan myös, että oikeat rokkijätkät väheksyivät bändin popahtavaa soundia. Loverboy oli jo debyytillään valmis paketti: Hyviä sävellyksiä, sujuvia sovituksia, sopivasti kitarointia soolot mukaan lukien - välillä jopa thinlizzymäistä tuplausta, jos oikein kuulen, ajanmukaisia koskettimia ja laulaja Mike Renon mukavan taipuisa ääni.

Bändin ehkä tunnetuin biisi on tämän levyn hittiveto "Turn Me Loose", jossa on kaikki yllämainitut mausteet ja vieläpä diskohtava komppi - jotkut kovat jätkätkin taisivat illan hämärissa uskaltautua lattialle tämän soidessa. Toisaalta "Always On My Mind" - originaali, ei Willie Nelsonin ikivihreä - on sellainen haikeansuloinen tarina jonka voisi kuvitella vaikkapa suomalaisen bändin tekeleeksi.
Suorempia menobiisejä ovat vaikkapa "The Kid Is Hot Tonite" ja "Teenage Overdose", joiden nimetkin jo kertovat mistä on kyse.

Loverboyn jätkät - tai tuottaja Bruce Fairbairn - eivät varmaankaan keksineet rock´n´rollia tai edes mitään sen alalajia, mutta kieltämättä tämä vuoden 1980 soundi ja look oli silloin aika tuoretta, mutta vain esimakua siitä, mitä tapahtui kun vaikkapa Bon Jovi ja vastaavat löivät itsensä läpi muutamia vuosia myöhemmin. Oli miten oli, tämä hiusmetallin esiaste maistuu vieläkin, osittain mutta ei pelkästään nostalgian voimalla,