375. Snowstorm: Ur natten in i gryningen (1982): Kaikuja nuoruusvuosilta

Vaikka minulla neljänkymmenen vuoden keräilyn jälkeen on kohtuullisen laaja levykokoelma, ja vaikka Spotify ja vastaavat pystyvät tarjoamaan suurimman osan siitä, mitä hyllystä puuttuu, on myös levyjä joita aikanaan ei tullut hankittua, ja jotka sittemmin katosivat näköpiiristä kokonaan. Jotkut niistä ovat ehkä harvinaisuuksia, mutta sitten on niitä joita varmaan löytyy aika monesta paikasta mutta ei vaan minun tieltäni.

Snowstormin kolmoslevy "Ur natten in i gryningen" on yksi niistä. Se myi käsittääkseni ilmestyessään ihan hyviä määriä, ja sitä löytyy varmaan kotipaikkakunnaltani Närpiöstäkin, koska tämä bändi oli aika suosittu esim. keväällä 1982, jolloin tämä albumi ilmestyi. Itse olin silloin 16-vuotias rockpuristi, ja tämä levy avasi silmäni sille, että Ruotsista löytyi muutakin musiikkia kuin teinipoppia. Kaverini kaverilla oli tämä levy, joten pian minullakin oli C-kasettikopio, jota ainakin sen kesän ajan kuunneltiin aika usein.

Kasettini ovat mennyttä, eikä minulla ole vuosiin ollut mitään yhteyttä kaverini kaveriin, ja tätä albumia ei kokonaisuudessaan löydy edes Spotifystä, joten kuulin sen viimeksi joskus 1980-luvun loppupuolella - kunnes se taannoin käveli vastaan kirpputorilla Turussa kohtuullisen kolmen euron hintaan. Nuoruuden musiikilliset muistot ovat usein jälkeenpäin kullattuja - jännitys oli siis suuri, kun tämä viimein taas löysi tiensä levylautaselle.

Ja se toimii. Homman nimi on reipas kitaravetoinen rock, tosin aika iskelmällisin sävyin - ja se iskee viisikymppiseen melkein kuin teiniin, vaikka sanamuodot välillä vähän hymyilyttävät. Äänimaailma on puhtaan analoginen, kaksoiskitarat möyryävät ja soivat kuin Thin Lizzyllä ikään ja komppi kulkee kuin juna - tai jopa kuin vuoristorata, koska ainakin minun korvani ovat kuulevinaan kuinka välillä kiirehditään kohti kertosäettä. Laulajan ääni on nuorekas lievine ässävikoineen, mutta ainakin hänen vetoomuksensa vastakkaiselle sukupuolelle on aidon tunteikasta.

Biiseissä on monta "aikansa klassikkoa" - nimet kuten "Midnattsboogie", "Hon älskar snabbt" ja "Het & Chockande" kertovat menon olevan parhaimmillaan reipasta - vaikkakin tekstejä lukemalla voi huomata sen olevan pohjmiilitaan aika viatonta. Sävelpuoli pojilla on hallussa, ja kun levyn klassinen aloitusraita "Vårstämning" jyrähtää käyntiin, minunkin tekee mieli hypätä avoautoon ja ajella pääkatua edes takas musiikin möyrytessä stereoista - vaikka se tässä iässä olisikin aika pateettista.

Ehkäpä tämä ei ole kaikkein korkealaatuisin levyni musiikillisesti, mutta vielä tänäänkin se saa jalan väpättämään ja suupielet hymyyn - eika nuoruusmuistoilta oikein voi vaatia sen enempää.

374. Bob Seger and the Silver Bullet Band: Against The Wind (1980): Perinteitä kunnioittaen

Jos pitäisi määritellä amerikkalainen rockmusiikki nimeämällä yksi nimi, Bob Seger voisi olla ehdokas. Hän on tehnyt periaatteessa samantyyppistä musiikkia jo yli viidenkymmenen vuoden ajan, mutta hänen kulta-aikansa taisi osua 1970-luvun loppupuolelle, jolloin hän teki sarjan komeita levyjä, sekä studio- että livesellaisia. Ne taisivat myydäkin ihan kohtuullisesti, mutta esim. minun levyhyllyyni eksyivät aikoinaan vain livetuplat "Live Bullet" ja "Nine Tonight".

Sittemmin olen korjannut tilanteen, ja minun korvissani nimenomaan noiden levyjen välissä tulleet kolme studiolevyä, "Hollywood Nights", "Stranger In Town" ja tämä "Against The Wind" ovat sellaista musiikkia, jota jaksan kuunnella kerrasta toiseen. Tosin on myönnettävä, että miehen uran alkupää puuttuu vielä kokemuksistani - ehkäpä luvassa on paljonkin lisää hyvää.

Tämä levy on hyvä alusta loppuun, monestakin syystä. Se on ensinnäkin monipuolinen kattaus rytmimusiikkia Amerikan sydänmailta - kunnon rypistyksiä kuten aloitus "Horizontal Bop" ja riehakas "Betty Lou's Gettin' Out Tonight", kauniita balladeja kuten "Good For Me" tai kaihoisa "Fire Lake" ja rockhymnejä kuten "No Man's Land". Sovitukset toimivat, ja bändi soi kuin unelma, oli soitinten varressa sitten Silver Bullet Band tai Muscle Shoalsin studiobändi - soittovastuu jakaantuu 50:50 - enkä malta olla kehumatta luontevaa, ilmavaa mutta lihaksikasta tuotantoa.

Miehemme itse tekee hyviä lauluja, hänen teksteissään on oivalluksia ja sävellyksissään koukkuja, ja hänen lauluäänensä istuu todella hyvin sekä ripeämpään että rennompaan menoon, hitaista nyt puhumattakaan. Kaiken lisäksi kokonaisuus on mukavan vaihteleva, vaikka soitinarsenaali on kohtuullisen tavanomainen - erikseen pitää mainita puhallinten käyttö, vaikka sitä saksofonia voisi olla enemmänkin. Stemmoissa kuullaan paikoitellen Eaglesmiehiä, ja pianossa vierailee Dr. John, joten taidossa ja tunteessa löytyy.

Kokonaisuus on omankuuloisensa - kunnioittaa hyvän rockmusiikin perinteitä kangistumatta kaavoihin. Ehkä tämä ei ole maailman omaperäisin levy, mutta genrensä muotovalioita kuitenkin.

373. Nicolas Kivilinna: Joka laulun laulaa vaan (2016): Tämäkö on jotain indietä?

En muista miksi satuin pari vuotta sitten tarttumaan tähän levyyn Ylöjärven mainion pääkirjaston uutuuslevyhyllyssä - aina en ole yhtä hanakasti kantamassa kotiin uusia tuotoksia, mutta sillä kertaa päätin tehdä niin. Enkä pettynyt; tämä nuori lauluntekijä tekee vallan erinomaisia lauluja ja esittää ne raikkaasti ja musikaalisesti.

Jo pelkästään laulujen nimet antavat ymmärtää menon olevan monipuolista; "Luuranko-Lasse", "Kapteeni Kirk ja Enterprise", "Paavi kävi Kentuckyssä", "Intialainen kuvitelma" - ja kaiken lisäksi tekstit vielä toimivat musiikin ehdoilla. Ne esitetään varmalla kädellä, aika perinteisin poptehokeinoin. Miehemme soittaa yhtä raitaa lukuunottamatta kaikki soitinosuudet itse, suoriutuen siitä käsittääkseni vähintään kohtuullisesti. Ja biisitkin hän on tietenkin tehnyt itse - tosin tuo "Intialainen kuvitelma" on sävelletty Uuno Kailaan runoon.

Sävellykset toimivat hyvin nekin - niissä on heti mieleen jääviä koukkuja ja samalla kestävyyttä. Esimerkiksi "Joa sä haluut lentää mun kaa" on täysi popklassikko, ja "Luuranko-Lasse" rokkaa hävyttömän vetävästi. Tuo laulu paavin Amerikanmatkasta on taas metka "cover", koska se on säveleltään suora jatke Juicen varhaistuotannon sinkku-B-puolien sarjalle - ja teksti on sellaista iloittelua, että kuvittelisin mestari Leskisen myhäilevän hyväksyvästi pilvenreunallaan.

Itse asiassa tämä on sellainen levy, jonka soisi koristavan tuhansia ja jälleen tuhansia levyhyllyjä, koska se hakkaa suuren osan tämän päivän menestysalbumeista vasemmalla kädellä. Lainasin sen siis itse kirjastosta, ja olen itse asiassa nähnyt yhden kappaleen sitä fyysisesti - muistaakseni antikvariaatissa. Levyosastothan ovat jo kadonneet useimmista marketeista ja yleiskaupoista, eikä levykauppojakaan ole kiusaksi asti, joten tämän hankkiminenkin vaatii ehkä hieman ponnistelua - tosin "indiemusiikki", mitä se sitten loppujen lopuksi onkaan, on aina ollut vaikeampaa hankkia kuin listapop - mutta tämä albumi on ehdottomasti pienen vaivannäön arvoinen.

372. Jim Kerr: Lostboy A.K.A. Jim Kerr (2010): Tutkan vieressä

Simple Minds kuuluu niihin bändeihin, joiden olemassaolon kyllä tiesin, mutta jotka jostain syystä jäivät paitsioon silloin kun priorisoin levyhankintojani - hyllystä löytyy pari 90-luvun tuotosta, ihan pätevää muttei korvaamatonta - joten kun tämä Jim Kerrin "uusi seikkailu" ilmestyi eteen sopuhintaan, oli helppo päätös päivittää kokoelmaa.

Ja tämä levy on minusta jokaisen satsaamani euron arvoinen. Jim Kerr on tunnistettava ja miellyttävä-ääninen laulaja, uuden aallon musikaalisemman puolen kelpo airut, ja hän tekee hyviä biisejä. "Refugee" on vetävä aloitus, jännitystä ylläpitää "She Fell In Love With Silence", ja esim. "Return Of The King" on jännä sekoitus persoonallisempaa sointukulkua ja stadionpauketta, ja vaikkapa "Bulletproof Heart" ilmentää hieman hienovaraisempaa otetta. Soundipolitiikka on ylipäätänsä mukavalla tavalla vanhakantainen - kuin 80-luku uudelleenkeksittynä - ja Kerrin sävellyksissä on mukavia koukkuja.

Jossakin yhteydessä Kerriä ja bändiään pidettiin kuin U2:n ja Roxy Musicin risteytyksenä - ja siinä voi olla perää. Mutta vaikka laulu joskus muistuttaa Bryan Ferryä, Kerr on taitavampi laulaja - ja biisit ovat keskimäärin edellä U2:n kieltämättä taitavasti rakennettuja kokonaisuuksia. Eli vaikka esikuvat ovat alojensa aatelia, Jim Kerr pistää ainakin minun korvissani yhden paremmaksi. Jäntevä esitys, kaiken kaikkiaan.

Pitää vielä todeta, etten osaa sanoa millä tavalla tämä mahdollisesti on Jim Kerrille uuden alku tai irtiotto. Simple Minds on käsittääkseni ollut aika löyhä ryhmittymä viime vuosikymmeninä, ja esim. "Good News From The Next World", joka minulla on hyllyssä, on soundillisesti samaa maata tämän kanssa - ja bändiin kuului silloin Kerrin lisäksi vain ikikitaristi Charlie Burchill, joka tällä levyllä ei ole mukana. Oli miten oli, tämä on hyvä levy esittäjän identiteetistä riippumatta, ja toivottavasti Jim Kerr bändeineen tästedes pysyy tutkani kantamissa.

371. April Wine: The Nature Of The Beast (1981): Mitä on hevi?

Pohdiskeluni siitä, mitä on Hevi, alkoi joskus 1980-luvulla kun kaveripiirissä mietittiin rajanvetoa hard rockin ja heavyn - tai heavy metalin - välillä, siinä sen kummemmin onnistumatta. Tämän vuosituhannen puolella havahduin sitten tosiasiaan, että metallimusiikissa oli tuhat alalajia, jotka yleensä luokiteltiin vähintään kaksiosaisilla termeillä - "X Y Metal" ja niin edelleen. Koska suuri osa niistä on minulle täysin mielenkiinnottomia - vaikkapa siksi, että en vain kestä n s örinälaulua - asia ei sinänsä ole mikään suuri ongelma, mutta aina välillä se palailee mieleen kun vaikkapa somessa keskustellaan josakin bändistä, ja mietitään onko se heviä vai ei?

Yksi niistä yhtyeistä, joiden tiimoilta tätä keskustelua on käyty, on kanadalainen April Wine. 1970-luvun alkupuolelta alkaen vaikuttanut bändi on tehnyt pitkän rivin albumeja, jotka hyvässä ja pahassa kuvaavat hevimmän rockin haasteita; kannet vaihtelevat typeristä tekorajuihin, samoin sanoitukset, ja vaikka kitarat välillä möyryävät vakuuttavasti, on laulusolisti sen verran puhditon ettei varsinaisesti räjäytä pankkia - ja stemmalaulu on vielä lällympää vaikka sitä ahkerasti käytetäänkin.

Tai ainakin ajattelin näin, kunnes taannoin jäin kuuntelemaan tätä albumia kaikessa rauhassa ja vähän lujempaa, ja -yllätys, yllätys - löysin hyllyssä kauan rauhassa viruneesta lätyskästä ihan uusia puolia. Esimerkiksi "Sign Of The Gypsy Queen" on miltei Thin Lizzymäinen menobiisi kitaravalleineen, "Caught In The Crossfire" ja "Big City Girls" rokkaavat nekin reippaasti, kun taas esim. "Tellin' Me Lies" on ilmavampine riffeineen hyvä esitys, ja "Just Between You And Me" on kuin heviballadiohjekirjan ensimmäisestä luvusta. Eikä kukaan, joka levyttää rypistyksen kuten "Wanna Rock" (soittoaika 2:06), voi olla läpeensä paha.

Kokonaisuus kuulostaa kaiken lisäksi, näin vuosikymmeniä myöhemmin, positiivisella tavalla tyypilliseltä aikakautensa edustajalta - vaikka rokataan, niin komppi on välillä ilmavaa, eikä soundikikkailua harrasteta, mitä nyt parissa kohtaa pieniä syntikkaefektejä. Tällä tietoa lähden tsekkaamaan divareiden uumenista lisää huhtikuun viiniä - itse asiassa tätä levyä seurannut "Power Play" on sekin kerännyt pölyä hyllyssäni vuosikausia.

370. Richard Thompson: Electric (2013): Melankolian mestari

Rockmusiikki ei ole vuosikausiin ollut mikään nuorten etuoikeus, mutta viime vuosina olemme päässeet siihen tilanteeseen, jossa eivät vain muusikot vaan myös heidän huippu-uransa täyttävät puoli vuosisataa. Jotkut konkareista ovat hyvästäkin syystä väsähtäneitä, mutta sitten on Näitä tyyppejä joiden tahti vain paranee.

Richard Thompson ei ole minusta tehnyt ensimmäistäkään huonoa levyä - matkaan mahtuu sentään yksittäisiä tuotannollisesti pahoinpideltyjä lättyjä, ja jonkun verran kokeellisempaa kamaa joka ei kaltaiselleni popnörtille uppoa, vaikka sinänsä hyvin tehtyä onkin - mutta hänen 2010-luvun tuotantonsa tähän asti on ehkä hänen uransa hienoin kokonaisuus. Toistaiseksi uusimman levyn, "Still", kehuin jo aikaisemmin - mutta tällä kertaa kolahti sen edeltäjä.

Homman nimi on sähköinen, pienellä bändillä soitettu rytmimusiikki. Thompsonin kitarointi on tietysti esillä - hänellä on ihmeen kevyt ote ja puhutteleva soundi, johon en tahdo kyllästyä vaikka se ei ole suosikkisoittimeni. Hän on hyvä laulaja, ja ikä on vain parantanut otetta - nuorempana hän joskus heittäytyi tuskan vietäväksi, mutta uudemmilla levytyksillään hän on todellinen melankolian mestari. Surumielisyyttä ilman rypemistä; iskee tähän suomalaiseen sieluun kuin 220 voltin kakkosnelonen. Komppi toimii kuin ihmisen mieli - ei mitään ylimääräistä, mutta mitään ei puutukaan.

Ja homman kruunaavat hienot biisit. Ne voisi luetella kaikki, mutta aloituskolmikko lyö jo jalat alta; "Stony Ground" on todella vetävä, "Salford Sunday" hienovaraisen melankolinen ja "Sally B" taas folkrockia sanan todellisessa merkityksessä - eikä jatko paljoa häviä. Nopeammat vedot kuten "Good Things Happen To Bad People" ovat viettelevän svengaavia, kun taas hitaammat tuovat melkein tipan silmään, kuten arvokkuuden rippeitä keräävä "Another Small Thing In Her Favour" - tai akustisempi "Snow Goose", joka liittyy saumattomasti miehen hiljaisten helmien nauhaan.

Hienoa musiikkia, kerta kaikkiaan - ja jos ennakkomaistiaiset ovat edustavia, ensi kuussa tuleva uusi lätty jatkaa tämän ja "Stillin" linjaa.

369. Martin Ilmoni: Kultalankaa (1994): Helmi kirpparilaatikon uumenista

Vaikka olen matkani varrella kerännyt kasaan yhteensä kolmisentuhatta CD- ja LP-levyä, ja C-kasetit ja kotipoltot mukaanlukien varmaan tuhat albumillista lisää musiikkia, aika paljon puuttuu vielä. Matkan aika olen monesti tullut sormeilleeksi levä, joka on herättänyt mielenkiintoni mutta jostakin syystä (luultavimmin rahanpuutteesta) jäänyt hankkimatta. "Kultalankaa" on sellainen levy. Muistan nähneeni sen 1994, tutkineeni sitä mutta jättäneeni sen hankkimatta - ja niin jäi tämäkin kokonaisuus kuulematta yli kahdenkymmenen vuoden ajaksi.

Nyt olen sitä kuunnellut, ja saattanut todeta sen olevan ihan kelpo levytys. Tämä on popmusiikkia - aika mukavia sävellyksiä, jotka esitetään monipuolisin sovituksin ja ihan mukiinmenevällä lauluäänellä. Tämä ei ehkä ole maailman omaperäisin levy, mutta popmusiikkihan onkin nimenomaan soveltavaa luonteeltaan. Hyviä kielikuvia ja kertosäkeitä onelinereineen - "Beibi mä korjaan", tunnelmallisia esityksiä kuten "Kipinää" ja "Viides lause", ja nokkelaa popmusiikkia kuten avaus "Paperikuu", joka voisi olla vaikka Nick Lowen biisi. Äänikuva on tämän päivän korvissa mukavan ysärimäinen sekoitus oikeita instrumentteja ja kosketintaustoja - mitähän se olisi kuulostanut tuoreeltaan?

Minulta saa aina lisäpisteitä Van Morrisonin tulkitsemisesta, mutta Ilmonin "Moondance"-versio "Kuutamotanssi" jää vähän puolittaiseksi hölmöhkön tekstikäännöksen ja hieman väkinäisen sovituksen takia - tosin tuo kertosäe ei tahdo onnistua Van the Maniltakaan.
Ilmoni on muistaakseni toiminut soittajana ja tuottajana ainakin jonkun verran, mutta muita levytyksiä häneltä ei taida löytyä. Se on sikäli harmi, että kun tämäkin levy on tänään lähinnä kirpparien helmi, niin hänen tuotantonsa jää monelta löytämättä - mutta toisaalta hänen tuotantonsa on helppo kerätä kokonaisuudessaan ja keskimäärin korkealaatuista.

Ja itselleni tämä oli hyvä muistutus siitä, että seuraavankin kerran otan talteen sen joskus vähän kiinnostaneen mutta hankkimatta jääneen albumin, kun sen jostakin halvalla löydän.