Kun nyt heittäydyin taas kehumaan vanhoja hevibändejä, niin antaa mennä: Aerosmith on siis aika uusi tulokas suosikkigalleriassani - itse asiassa tulin joskus noin vuonna 1997 hankkineeksi herkullisen "Big Ones"-kokoelman, joka summasi bändin uuden tulemisen vuosina 1987-1994, ja kun olin koukussa siihen ilmestyi tämä albumi, joka myynnissä ja suosiossa mitattuna ei tainnut olla yhtä iso kuin "Get A Grip" tai "Pump" olivat, mutta silti kokonaisuus joka iski minut lattiaan kuin metrinen halko.
Tältä levyltä löytyvät kaikki ne osaset, jotka tekivät ja tekevät Steven Tyleristä ja hänen bändistään suuria viihdyttäjiä: Mehevää menoa, sujuvia sanoituksia, himon hienoja hitaita ja sävykkäitä sovituksia. Kokonaisuus on ehkä CD-ajan tapaan lievästi buliminen - tiivistäminen kahdeksaan tai yhdeksään raitaan ja 37 minuuttiin, niinkuin herroilla oli tapana 70-luvulla, olisi tehnyt tästä toella kovan paketin, mutta näinkin tämä on hyvä.
Hauskaa on nimenomaan se, että levyn hyvät hetket ovat niin monimuotoisia. Ensimmäisenä minut vakuutti "Taste Of India", joka on sopivan etnissävytteinen menopala killerikertosäkeellä, seuraavana folkahtava balladi "Full Circle", joka taas on kuin tehty leirinuotiolle, sitten "The Farm" ja sen itseironinen verbaalileikittely... "Pink" taas on juuri sellainen kieli poskessa heitetty hitti, jonka kaksimielisyydet venyttävät kielitaitoni rajoja, "Something´s Gotta Give" ja "Crash" taas taattua kaahausta jonka takaa silti löytyy sekä sävellys että sanoitus... muutamaa raitaa voi haukkua täytteeksi, mutta kokonaisuuskin kestää soittoa.
Ja jotenkin, viimeistään tässä vaiheessa, tuntui ja tuntuu selvältä, että Aerosmith on kokonaisen alalajin kummisetä - kaikki 80-luvun "puudelirokkarit/hiusmetallibändit" ovat heille velkaa perusideansa. Tämä alkuperäisartisti vain hoitaa hommat useimpia seuraajiaan paremmin... sedät heiluivat vielä tässä vaiheessa vaikka väkisin.
keskiviikko 20. huhtikuuta 2011
maanantai 18. huhtikuuta 2011
127. Deep Purple: Who Do We Think We Are? (1973): Väsyneenäkin voimissaan
Tämä levy on viimeinen, jonka itselleni hankin Deep Purplen kaikkein klassisimman kokoonpanion tuotannosta - ja taisin ostaa sen Euran S-marketista noin kuudella eurolla, kun se sattui silmään sopivana levyhyllyn täydennyksenä. Ennen sitä olin soittanut puoliksi puhki sekä "In Rock"- että "Machine Head"-albumit ja digannut niiden välissä ilmestynyttä "Fireball":ia - ja myös uudistuneen purplen "Burn" ja "Stormbringer" taisivat löytyä kokoelmista. Minusta "Woman From Tokyo" oli Purplen hiteistä huonoin, enkä sillä muodoin odottanut tältä albumilta liikoja...
ja sitten tämä tulee ja pesee koko kokoelman. Tuo hittibiisi ei vieläkään ole suosikkini - mutta loput tään levyn raidoista ovat enemmän tai vähemmän tasavahvoja, vaikka eivät olekaan komeilleet sinkkulistoilla. Esimerkkejä? Ovelan funky "Rat Bat Blue" (jonka teksti on juuri niin älytön kuin nimi antaa ymmärtää), hymni "Our Lady", vauhdikas "Smooth Dancer", pakollinen blues "Place In Line", tarinan ympärille rakennettu "Mary Long" ja mehukas "Super Trouper" (ei, Abba ei tehnyt Purplecoveria vaan samannimisen laulun) muodostavat tyylipuhtaan, funkisti raskaan kokonaisuuden joka silti liitää hevin keveimmän rytmisektion Paice/Gloverin kiihdyttämänä sekä Jon Lordin urkujen maustamana. Kitaristivelho Blackmorekin pysyy jollakin tavalla aisoissa...
Ja koko alkuperäinen paketti alle 35 minuutin, eli siihen ei ehdi kyllästyä - vaikka tuo CD-aikana tuntuukin enemmän EP:n mitalta - koska albumi on (melkein) alusta loppuun saakka tasalaatuista kamaa. Testamentti juuri tuon klassisen Purplekokoonpanon tasolle on se, että tämä väsyneenä (mutta ei väsyneesti) tehty albumi on parempi kuin lähes kaikki sen jälkeen julkaistut levyt.
ja sitten tämä tulee ja pesee koko kokoelman. Tuo hittibiisi ei vieläkään ole suosikkini - mutta loput tään levyn raidoista ovat enemmän tai vähemmän tasavahvoja, vaikka eivät olekaan komeilleet sinkkulistoilla. Esimerkkejä? Ovelan funky "Rat Bat Blue" (jonka teksti on juuri niin älytön kuin nimi antaa ymmärtää), hymni "Our Lady", vauhdikas "Smooth Dancer", pakollinen blues "Place In Line", tarinan ympärille rakennettu "Mary Long" ja mehukas "Super Trouper" (ei, Abba ei tehnyt Purplecoveria vaan samannimisen laulun) muodostavat tyylipuhtaan, funkisti raskaan kokonaisuuden joka silti liitää hevin keveimmän rytmisektion Paice/Gloverin kiihdyttämänä sekä Jon Lordin urkujen maustamana. Kitaristivelho Blackmorekin pysyy jollakin tavalla aisoissa...
Ja koko alkuperäinen paketti alle 35 minuutin, eli siihen ei ehdi kyllästyä - vaikka tuo CD-aikana tuntuukin enemmän EP:n mitalta - koska albumi on (melkein) alusta loppuun saakka tasalaatuista kamaa. Testamentti juuri tuon klassisen Purplekokoonpanon tasolle on se, että tämä väsyneenä (mutta ei väsyneesti) tehty albumi on parempi kuin lähes kaikki sen jälkeen julkaistut levyt.
perjantai 8. huhtikuuta 2011
126. Koinurit: Yllätyspaartit (1990): Pogues suomalaisittain - ja soittotaidolla (Sovellettua kansanmusiikkia 3)
Kun viimeksi kehuin Folkkareita energisyydestä ja innosta, on tätä poppoota ja levyä ilmeisesti sitten luonnehdittava raivokkaaksi, koska tämä saattaa olla itse asiassa kaikista kuulemistani "kansanmusiikkilevyistä" eniten rock. Ei siten, että tämä olisi esimerkiksi sähköisin tai raskain, mutta juuri tuon ns. energiatason osalta. Vertaus Poguesiin tulee oikeastaan tuosta energiatasosta - mutta mikäli minä ymmärrän musiikista mitääm, Koinurit on ko. retkuetta huomattavasti puhdasoppisempi.
Äänitysteknisesti tämäkin on aika "luonnollinen" - mutta tässä tapauksessa se ei haittaa yhtään, vaan päinvastoin lisää läsnäolon tunnetta. Koinurit voitti mm. pelimanniyhtyeiden Suomen mestaruuden 1990 - ja onnistui käsittääkseni herättämään pahennusta kilpailujen yhteydessä, en tosin muista mistä syystä.
Yleensä en hirveästi perusta instrumentaalimusiikista, mutta tään levyn raidat taitavat jakautua n. 50/50, eikä sekään oikeastaan häiritse, koska kokonaisuus jotenkin on niin täyttä asiaa. Materiaali on enimmäkseen "trad arria", mutta mukana on jokunen oma tekele, minkä lisäksi levyn parhaimmistoa ovat Hiski Salomaan ikivihreät "Tiskarin polkka" ja "Lännen lokari", jotka luetaan kiperästi ja tunteella. No, samoja sanoja voi käyttää monista muistakin levyn kappaleista. Instrumentaaleista esim. "Polska 1762" kulkee kuin hirvi, kun taas lauluista parhaimmat, Salomaan biisien lisäksi, ovat hellän karhea "Hyvää iltaa sanon sulle" sekä raivokas (taas!) "Progelaulu" - jonka tekstistä suurin osa on minulle tutumpi nimellä "Onko sinun paperisi kastunnu".
Vähän niinkuin Folkkareillakin, laulu itse asiassa kalpenee soitolle - eikä se oikeastaan haittaa minua (muuta kuin että joskus nuoempana manasin etten sattunut oikeaan aikaan oikeaan paikkaan ja päässyt laulajaksi...). Yhtyeen muusikoista Arto Järvelä, joka kuuluu maineikkaaseen pelimannisukuun, on sittemmin soittanut melkein kaikissa alan yhtyeissä, mutta muiden herrojen myöhemmät vaiheet ovat minulta hukassa. Tämä levy on sinänsä oikein hyvä testamentti, ja ilmestyipä paria vuotta myöhemmin toinenkin - mutta minä olisin kyllä toivonut vielä lisää jatkoa.
Äänitysteknisesti tämäkin on aika "luonnollinen" - mutta tässä tapauksessa se ei haittaa yhtään, vaan päinvastoin lisää läsnäolon tunnetta. Koinurit voitti mm. pelimanniyhtyeiden Suomen mestaruuden 1990 - ja onnistui käsittääkseni herättämään pahennusta kilpailujen yhteydessä, en tosin muista mistä syystä.
Yleensä en hirveästi perusta instrumentaalimusiikista, mutta tään levyn raidat taitavat jakautua n. 50/50, eikä sekään oikeastaan häiritse, koska kokonaisuus jotenkin on niin täyttä asiaa. Materiaali on enimmäkseen "trad arria", mutta mukana on jokunen oma tekele, minkä lisäksi levyn parhaimmistoa ovat Hiski Salomaan ikivihreät "Tiskarin polkka" ja "Lännen lokari", jotka luetaan kiperästi ja tunteella. No, samoja sanoja voi käyttää monista muistakin levyn kappaleista. Instrumentaaleista esim. "Polska 1762" kulkee kuin hirvi, kun taas lauluista parhaimmat, Salomaan biisien lisäksi, ovat hellän karhea "Hyvää iltaa sanon sulle" sekä raivokas (taas!) "Progelaulu" - jonka tekstistä suurin osa on minulle tutumpi nimellä "Onko sinun paperisi kastunnu".
Vähän niinkuin Folkkareillakin, laulu itse asiassa kalpenee soitolle - eikä se oikeastaan haittaa minua (muuta kuin että joskus nuoempana manasin etten sattunut oikeaan aikaan oikeaan paikkaan ja päässyt laulajaksi...). Yhtyeen muusikoista Arto Järvelä, joka kuuluu maineikkaaseen pelimannisukuun, on sittemmin soittanut melkein kaikissa alan yhtyeissä, mutta muiden herrojen myöhemmät vaiheet ovat minulta hukassa. Tämä levy on sinänsä oikein hyvä testamentti, ja ilmestyipä paria vuotta myöhemmin toinenkin - mutta minä olisin kyllä toivonut vielä lisää jatkoa.
keskiviikko 30. maaliskuuta 2011
125. Folkkarit: Pako Pohjanmaalta (1994): Viuluviikarien voittokulku (Sovellettua kansanmusiikkia 2)
Kiinnostukseni kansanmusiikkiin on aina ollut sikäli marginaalista, että olen kasvanut rockmusiikin energian ja sähköisyyden kanssa, ja "liian perinteinen" esitystapa on kuulostanut välillä vieraalta. Sen lisäksi monet ns. autenttiset kansanmusiikin esittäjät ovat kuulostaneet museokapineilta juuri koska ovat pyrkineet toistamaan alkuperäistä äänikuvaa vaikka tämän päivän sointi on toinen. Toisaalta voi pohtia, onko tämän päivän kansanmusiikki oikeastaan sitä, mitä kansa kuuntelee ja laulaa tänään, mutta en nyt lähde siihen keskusteluun, vaan totean, että minua sen sijaan on aina miellyttänyt se kansansävelmistä polveava musiikki, joka yhdistää vanhat laulut tämän päivän energiatasoon ja esitystapaan.
Maailmalla esimerkkejä on paljon, Suomessa vähemmän - ja yksi parhaista on tämä Kaustisen ja lähiseudun lahja maailmalle, eli Folkkarit. Käydessäni 90-luvulla useammankin kerran festareilla, minulla oli tilaisuus kuulla heitä livenä, yleensä keskellä yötä kiehuvalla päälavalla, jossa nuorempi festarikansa oli ihan banaaneina - ja keksi-ikäinen palvelijanne myös. Levyllä esitys ei ehkä pääse aivan yhtä korkeisiin sfääreihin, koska tuotanto on minun rock-korviini aika hillittyä, mutta kyllä tämä maistuu näinkin.
Nopeammat kappaleet ovat järjestään energisiä, täynnä pikku jippoja ja soiton ja laulun riemua. Ehkä nuoruus välillä kuuluu tiettynä epätarkkuutena, ja ehkä laulajan äänessä ei ole kokemuksen syvyyttä, mutta voi pojat sitä latausta. Instrumentaalit, jotka yleensä kiinnostavat minua vähemmän, istuvat kokonaisuuteen kuin voisilmä pullaan. Ja kaiken kruununa on hidas ja kaihoisa "Etelästä lensi", joka taitaa olla kaikista suomalais-ugrilaisista rakkaudesta kertovista mollisävelmistä suosikkini.
Ja loppujen lopuksi tuo ohut soundikin on oikeastaan etu - tämähän on luomua kaikenlaiseen "E621-botoksipoppiin" verrattuna, ja kaikki minkä nämä pojat levyllä esittävät on samalla kombolla siis esitettävissä myös livenä. Harmi vain että yhtyeen ura käsittääkseni jäi kahden pitkäsoiton mittaiseksi - mutta kummatkin albumit pesevät kyllä paitsi suurimman osan tietämistäni ns. tavallisista poplevyistä myös esimerkiksi Lauri Tähkän tuotokset mennen tullen.
Maailmalla esimerkkejä on paljon, Suomessa vähemmän - ja yksi parhaista on tämä Kaustisen ja lähiseudun lahja maailmalle, eli Folkkarit. Käydessäni 90-luvulla useammankin kerran festareilla, minulla oli tilaisuus kuulla heitä livenä, yleensä keskellä yötä kiehuvalla päälavalla, jossa nuorempi festarikansa oli ihan banaaneina - ja keksi-ikäinen palvelijanne myös. Levyllä esitys ei ehkä pääse aivan yhtä korkeisiin sfääreihin, koska tuotanto on minun rock-korviini aika hillittyä, mutta kyllä tämä maistuu näinkin.
Nopeammat kappaleet ovat järjestään energisiä, täynnä pikku jippoja ja soiton ja laulun riemua. Ehkä nuoruus välillä kuuluu tiettynä epätarkkuutena, ja ehkä laulajan äänessä ei ole kokemuksen syvyyttä, mutta voi pojat sitä latausta. Instrumentaalit, jotka yleensä kiinnostavat minua vähemmän, istuvat kokonaisuuteen kuin voisilmä pullaan. Ja kaiken kruununa on hidas ja kaihoisa "Etelästä lensi", joka taitaa olla kaikista suomalais-ugrilaisista rakkaudesta kertovista mollisävelmistä suosikkini.
Ja loppujen lopuksi tuo ohut soundikin on oikeastaan etu - tämähän on luomua kaikenlaiseen "E621-botoksipoppiin" verrattuna, ja kaikki minkä nämä pojat levyllä esittävät on samalla kombolla siis esitettävissä myös livenä. Harmi vain että yhtyeen ura käsittääkseni jäi kahden pitkäsoiton mittaiseksi - mutta kummatkin albumit pesevät kyllä paitsi suurimman osan tietämistäni ns. tavallisista poplevyistä myös esimerkiksi Lauri Tähkän tuotokset mennen tullen.
keskiviikko 23. maaliskuuta 2011
124. Alias Ron Kavana: Coming Days (1991): Moderni kelttiläinen protesti (Sovellettua kansanmusiikkia 1)
Yksi musiikillisista paheistani on ns. "sovellettu kansanmusiikki"; jollakin tavalla perinteisestä kansanmusiikista polveava, mutta modernisti/vapaamielisesti/sähköisesti sovitettu ja esitetty, hyvään lauluun ja soitantoon perustuva musiikki. Niinpä esim. irlantilaisesta musiikkiperinteestä minua innostavat enemmän protestilaulajat ja/tai popyhtyeet kuin puhtaat "pelimannit" - vaikka viimeksimainitutkin voivat olla mukavia, esim. jos soittavat pubissa ja niitä voi kuunnella tarjoilun pelatessa.
Ron Kavana yhtyeineen on nimenomaan tätä soveltavaa puolta - eli esim. tällä levyllä kättä lyövät sulassa sovussa ns. irkkumusiikki, rap, cajun, folk, rock ja vielä jonkinlainen afrikkalainen poljento - ja lauluja ovat tehneet, paitsi Kavana itse, mm. Smokey Robinson, Bruce Cockburn ja tietysti tuo "kansanmusiikin Lennon/McCartney" eli Trad Arr. Ja lopputulos on viehättävän sekametelöivä soppa, jonka kruunaa luonnollinen soitto ja Ron Kavanan pätevä laulu.
Kohokohtia ovat mm. yllämainituilta herroilta lainatut, "folksoulisti" svengaava "Ain´t That Peculiar" ja pureva "If I Had A Rocket Launcher", jotka samalla osoittavat nimenomaan folkin temaattista kirjoa - toinen on rakkauslaulu, toinen taas ilmiselvä protestisellainen (tällä kertaa suunnattu USA:n ja oikeistohallitusten hirmuvaltaan Keski-Amerikan köyhissä valtioissa), ja molemmat sulatetaan irlantilaiseen muottiin ilman mitään ongelmia. "Cajun Ceili" taas taitaa olla riemukkaan perinteisen tanssipoljennon kansallislaulu - niin viuhaan pistävät viulut, ja Kavana kertoo tarinan Paddysta, joka soittopeleineen sattuu syvän Etelän saluunaan. Alun medley yhdistää Christy Mooremaisen folkpopin (jossa mestari nopa mainitaan nimeltä) kahteen tradinstrumentaaliin, joissa soivat säkki- ja tinapillit.
Välillä mennään akustisemmin, kun taas "Pennies For Black Babies" ja "Freedom Crazy" lainaavat crossovermaisesti svenginsä suoraan mustan musiikin alkulähteiltä - ja "Psycho Mary´s Voodoo Blues" on jotain ihan muuta. Vaivaton ja ennakkoluuloton liikkuminen eri tyylilajien välillä, samalla koko ajan tietynlaiseen etno-R&B-peruspoljentoon kytkeytyen, tuo jotenkin mieleen esim. Los Lobosin seikkailut toisella puolen Atlanttia. Ja olkoon vain klisee, mutta jotenkin koko kimarasta kaikuu soiton ilo; näitä olisi pitänyt päästä kuulemaan livenä.
Ron Kavana yhtyeineen on nimenomaan tätä soveltavaa puolta - eli esim. tällä levyllä kättä lyövät sulassa sovussa ns. irkkumusiikki, rap, cajun, folk, rock ja vielä jonkinlainen afrikkalainen poljento - ja lauluja ovat tehneet, paitsi Kavana itse, mm. Smokey Robinson, Bruce Cockburn ja tietysti tuo "kansanmusiikin Lennon/McCartney" eli Trad Arr. Ja lopputulos on viehättävän sekametelöivä soppa, jonka kruunaa luonnollinen soitto ja Ron Kavanan pätevä laulu.
Kohokohtia ovat mm. yllämainituilta herroilta lainatut, "folksoulisti" svengaava "Ain´t That Peculiar" ja pureva "If I Had A Rocket Launcher", jotka samalla osoittavat nimenomaan folkin temaattista kirjoa - toinen on rakkauslaulu, toinen taas ilmiselvä protestisellainen (tällä kertaa suunnattu USA:n ja oikeistohallitusten hirmuvaltaan Keski-Amerikan köyhissä valtioissa), ja molemmat sulatetaan irlantilaiseen muottiin ilman mitään ongelmia. "Cajun Ceili" taas taitaa olla riemukkaan perinteisen tanssipoljennon kansallislaulu - niin viuhaan pistävät viulut, ja Kavana kertoo tarinan Paddysta, joka soittopeleineen sattuu syvän Etelän saluunaan. Alun medley yhdistää Christy Mooremaisen folkpopin (jossa mestari nopa mainitaan nimeltä) kahteen tradinstrumentaaliin, joissa soivat säkki- ja tinapillit.
Välillä mennään akustisemmin, kun taas "Pennies For Black Babies" ja "Freedom Crazy" lainaavat crossovermaisesti svenginsä suoraan mustan musiikin alkulähteiltä - ja "Psycho Mary´s Voodoo Blues" on jotain ihan muuta. Vaivaton ja ennakkoluuloton liikkuminen eri tyylilajien välillä, samalla koko ajan tietynlaiseen etno-R&B-peruspoljentoon kytkeytyen, tuo jotenkin mieleen esim. Los Lobosin seikkailut toisella puolen Atlanttia. Ja olkoon vain klisee, mutta jotenkin koko kimarasta kaikuu soiton ilo; näitä olisi pitänyt päästä kuulemaan livenä.
torstai 17. maaliskuuta 2011
123. Aerosmith: Toys In The Attic (1975): Velikullat voimissaan...
Kyllähän minä tiesin "Dream Onin" ja joitakin muita biisejä jo aikaisemminkin, eikä tätä bändiä voinut välttyä kuulemasta iloisella 80-luvulla, mutta Aerormith kolahti allekirjoittaneelle toden teolla vasta aivan viime vuosituhannen lopulla, kun "Nine Lives" ilmestyi ja Anttila samaan aikaan myi bändin vanhoja klassikoita muistaakseni 29,90/kpl. Minä innostuin, hankin hyllyyni bändin koko 70-luvun tuotannon (ja samalla Aerosmithista tuli ensimmäinen klassinen hardrockbändi, joka löytyi CD- eikä LP-rivistöstäni), ja tässä sitä ollaan.
"Toys In The Attic", joka taisi olla heidän kolmas kokopitkänsä, on minusta koko rvin paras - vaikka marginaali ei ole suuren suuri. Tältä levyltä löytyy nimikappaleen suora kaahaus, "Walk This Wayn" takki-auki-funk, "Sweet Emotionin" psykedelissävyinen paahto, "Adam´s Applen" perusrunttaus, hieman kevennystä - ja ennen kaikkea Steven Tylerin rähjäisen elävät tulkinnat yhdistettynä roheaan ja rullaavaan soittoon (ilmeisesti nämä velikullat eivät vielä tässä ollet ihan niin huuruissaan kuin myöhempinä vuosina).
Ja sitä paitsi tämän yhtyeen erottaa monesta muusta hevipoppoosta herra Tylerin lyriikoiden taso. Vaikka hän on juuri niin hävytön kuin kuka tahansa Coverdale, hänellä on oikeasti pilke silmäkulmassa - itse asiassa hän taitaa olla yksi aikamme suuria bluestulkkeja nimenomaan tuon sanomisen tason osalta. Ja koska kyseessä on 70-luku, osattiin raskaassakin rokissa välillä keventää vähän; vanhan kansan jump bluesille nyökkäävä "Big Ten Inch Record" on kokonaisvaltainen esimerkki, mutta myös raskaammat numeot kevenevät välillä ja hengittävät. Tällaista on klassinen hard rock!
"Toys In The Attic", joka taisi olla heidän kolmas kokopitkänsä, on minusta koko rvin paras - vaikka marginaali ei ole suuren suuri. Tältä levyltä löytyy nimikappaleen suora kaahaus, "Walk This Wayn" takki-auki-funk, "Sweet Emotionin" psykedelissävyinen paahto, "Adam´s Applen" perusrunttaus, hieman kevennystä - ja ennen kaikkea Steven Tylerin rähjäisen elävät tulkinnat yhdistettynä roheaan ja rullaavaan soittoon (ilmeisesti nämä velikullat eivät vielä tässä ollet ihan niin huuruissaan kuin myöhempinä vuosina).
Ja sitä paitsi tämän yhtyeen erottaa monesta muusta hevipoppoosta herra Tylerin lyriikoiden taso. Vaikka hän on juuri niin hävytön kuin kuka tahansa Coverdale, hänellä on oikeasti pilke silmäkulmassa - itse asiassa hän taitaa olla yksi aikamme suuria bluestulkkeja nimenomaan tuon sanomisen tason osalta. Ja koska kyseessä on 70-luku, osattiin raskaassakin rokissa välillä keventää vähän; vanhan kansan jump bluesille nyökkäävä "Big Ten Inch Record" on kokonaisvaltainen esimerkki, mutta myös raskaammat numeot kevenevät välillä ja hengittävät. Tällaista on klassinen hard rock!
keskiviikko 9. maaliskuuta 2011
122. Ebba Forsberg: Ta min vals/Sjunger Leonard Cohen (2009): Tämän levyn edessä hiljenen
Mistähän alkaisin? Tietenkin siitä, että harva kappale on kolahtanut niin lujaa heti ensikuulemalta kuin tämän levyn aloitus "Här är det" kun sen toissa syksynä ensi kertaa kuulin. Vieläkin se nostaa ihokarvani pystyy; laulun, kompin ja sävellyksen yhteinen tenho on niin suuri.
Ja koko tämä levy on hyvä. Leonard Cohen ei ole oikeastaan koskaan merkinnyt minulle kovinkaan paljon - ja tiedän hänen olevan artisti joka monille on suoranainen addiktio - mutta jotkut hänen lauluistaan ovat tietenkin ikuisia klassikoita. Ebba Forsberg on puolestaan tehnyt joko omalla nimellä tai duon osana viisi albumia, jotka kaikki ovat vähintään hyviä - mutta yhdistelmä vasta on maaginen. Seuraavaksi aion kaivaa verta nenästäni ja todeta, että herra Cohenin esitykset eivät aina ole olleet sanojen tai sävelen veroisia, mutta tämän levyn kaksi seuraavaa esitystä, "Dansa mig till kärleken" ja "Ta min vals" ovat juuri Ebban versioina todella hyviä - fiksu lukija onkin jo arvannut, mistä alkuperäisesityksistä on kyse. Orkesteri soi kuin ihmisen mieli, hieman waitsisti mutta toisaalta hellästi, ja kaiken yläpuolella leijuu Ebban ääni.
Ja sitten tyrmäys; neljäs biisi on nimeltään "Halleluja" (tässä vaiheessa ei saa enää pisteitä siitä, jos osaa arvata originaalin), ja se on esitys joka oikeassa kohdassa kuultuna liikuttaa minut kyyneliin - ja tiedän muidenkin sitä ihailleen. Tämä lauluhan voisi suosionsa perusteella periaatteessa olla puhkikulunut, mutta oikean esittäjän äänihuulilla se on kuolematon klassikko. Tuossa sointukulussa on sitä jotakin, ja niinkuin olen tainnut jo vihjaista, pidän todella tästä laulajasta.
En viitsi kehua sen enempää, ettei mene loppukin uskottavuus - loputkin laulut ovat vähintään hyviä, ja minulle tuntemattomampi lopetus "Vem genom eld" taas sellainen kokonaisuus, joka monella levyllä olisi kirkas jalokivi mutta tässä yhteydessä "vain" yksi hyvä laulu muiden jatkeena. Voin vain todeta, että olen säännöllisesti palannut tämän levyn pariin koko sen ajan, jonka se on hyllystäni löytynyt - ja se vain paranee.
Ja koko tämä levy on hyvä. Leonard Cohen ei ole oikeastaan koskaan merkinnyt minulle kovinkaan paljon - ja tiedän hänen olevan artisti joka monille on suoranainen addiktio - mutta jotkut hänen lauluistaan ovat tietenkin ikuisia klassikoita. Ebba Forsberg on puolestaan tehnyt joko omalla nimellä tai duon osana viisi albumia, jotka kaikki ovat vähintään hyviä - mutta yhdistelmä vasta on maaginen. Seuraavaksi aion kaivaa verta nenästäni ja todeta, että herra Cohenin esitykset eivät aina ole olleet sanojen tai sävelen veroisia, mutta tämän levyn kaksi seuraavaa esitystä, "Dansa mig till kärleken" ja "Ta min vals" ovat juuri Ebban versioina todella hyviä - fiksu lukija onkin jo arvannut, mistä alkuperäisesityksistä on kyse. Orkesteri soi kuin ihmisen mieli, hieman waitsisti mutta toisaalta hellästi, ja kaiken yläpuolella leijuu Ebban ääni.
Ja sitten tyrmäys; neljäs biisi on nimeltään "Halleluja" (tässä vaiheessa ei saa enää pisteitä siitä, jos osaa arvata originaalin), ja se on esitys joka oikeassa kohdassa kuultuna liikuttaa minut kyyneliin - ja tiedän muidenkin sitä ihailleen. Tämä lauluhan voisi suosionsa perusteella periaatteessa olla puhkikulunut, mutta oikean esittäjän äänihuulilla se on kuolematon klassikko. Tuossa sointukulussa on sitä jotakin, ja niinkuin olen tainnut jo vihjaista, pidän todella tästä laulajasta.
En viitsi kehua sen enempää, ettei mene loppukin uskottavuus - loputkin laulut ovat vähintään hyviä, ja minulle tuntemattomampi lopetus "Vem genom eld" taas sellainen kokonaisuus, joka monella levyllä olisi kirkas jalokivi mutta tässä yhteydessä "vain" yksi hyvä laulu muiden jatkeena. Voin vain todeta, että olen säännöllisesti palannut tämän levyn pariin koko sen ajan, jonka se on hyllystäni löytynyt - ja se vain paranee.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
