Jossakin vaiheessa musiikkifriikin elämääni minua rupesi ahdistamaan pelko, että olisin jo kuullut kaiken merkittävän uuden musiikin, mitä on tehty, eikä pian olisi mahdollista löytää mitään uusia suosikkeja joiden levyistä innostua. Onneksi olin totaalisen väärässä, enkä varmaan koskaan tule ehtimään kuulla kaikkea hauskaa mitä maailmalla tehdään. Yksi syy siihen, että pääsin pelostani, oli se, että löysin americanan – eli bluesin ja soulin harrastukseni johti siihen, että opin ymmärtämään paremmin folkia ja hyväksymään countryn – ja sen jälkeen näiden kaikkien hybridit ovat ilahduttaneet minua suuresti.
Calexico on hyvä esimerkki. Bändihän on vanha, mutta minä pääsin mukaan vasta viime vuonna, kuns atuin kuulemaan tätä lättyä edeltäneen ”Garden Ruin”-levyn, ja juuri kun olin seonnut siihen tuli tämä seuraaja ja räjäytti pankin. Tämä on täysin vastustamaton sekoitus countrya, rock´n´rollia, folkia, meksikolaista jota en osaa edes luokitella, ja jopa bluesiakin.
En oikeastaan edes osaa nostaa esiin yksittäisiä lauluja; leijuva ”Two Silver Trees”, melankolinen ”The News About William”, ”Man Made Lake”…etenkin levyn ensimmäiset puolisen tusinaa raitaa ovat kaikki erinomaisia – sisältäen kaikkien tyylilajien kirjon, mutta sikäli yhtenäisenä että kappaleita yhdistää ilmava poljento ja sellainen soiton lento ja riemu, jota on vaikea kuunnella virnistämättä. Laulusolisti ei ole ehkä maailman voimakkain, mutta ääni istuu kokonaisuuteen ja lievästi surumieliseen sävyyn oikein hyvin.
Calexico kävi jopa Ruisrockissakin kesällä, mutta en saanut raahattua itseäni paikalle vaikka se on suosikkifestarini. Omapa on syyni – jos livemusiikki iskee yhtä hyvin kuin yleensäkin, ja studioversio on näin riemastuttava, olisi konsertti varmaan ollut aika mukava kokemus.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti