Vuosi on vasta puolessavälissä, mutta ihmettelisin suuresti jos joku muu teos onnistuu riistämään vuoden albumin arvonimeä tältä levyltä, joka ilmestyi helmikuussa, jota olen siitä lähtien kuunnellut enenmmän kuin mitään muuta levyä, ja joka vieläkin on kerta kerralta parempi. Lähin vertailukohta on hänen aikaisempi mestariteoksensa ”Rules Of Travel”, joka kuuluu 2000-luvun tähän asti parhaimpiin albumeihin, mutta tämä saattaa olla jopa vielä parempi.
Ainekset ovat yksinkertaiset; Rosannen kaihoisa ja hieman
nuhainen ääni, sävellykset joiden etupäässä mollivoittoiset sävelkulut osuvat
johonkin kaihohermoon suomalaisessa sielussani, bändin hienovarainen mutta
elävä soitanta ja – anteeksi – ajattoman ilmavat sovitukset. Hänen aikaisempiin
levyihinsä verrattuna äänipaletti on hieman leveämpi, mutta silti hillitty;
pikku mausteita löytyy joka biisistä, mutta kikkailuun ei sorruta. Periaatteessa
hyvinkin yksinkertaisista aineksista on taas rakennettu kokonaisuus, josta on
vaikea erottaa heikkoja kohtia.
Suurimpia suosikkibiisejäni tähän mennessä ovat
kantripoljentoinen ”Sunken Lands”, unelmoivan hidas ”Night School”, maantielle
kaipaava avaus ”A Feather´s Not A Bird” oveline jousineen ja bluesahtavisti
kävelevä ”Tell Heaven”, mutta kuunnellessani tätä kerrasta toiseen, on esiin
noussut aina uusia suosikkeja. Esimerkiksi juuri nyt soi levyn ”stadionrockbiisi”
”Modern Blue”, jota koristaa muheva slidekitarointi ja tarttuva kuoro-osuus, ja
joka kuulostaa mahtavalta. Ja kokonaisuus on sitä luokkaa, ettei vielä ole
tullut tarvetta hyppiä biislistassa, vaan sen antaa mielellään soida alusta
loppuun tai vaikka shuffletoiminnolla.
Ja vaikka kokonaisuus siis on hyvinkin yhtenäinen, se ei
silti ole tasapaksu. Se on pikemminkin kuin jonkinlainen maisemamaalaus, jota
tarkastellessa löytyy aina uusia sinisävyisiä yksityiskohtia, ilman että
aikaisemmin löydetyt menettäisivät tenhoaan – melankolian koko väripaletti on
muutakin kuin pelkkää sinistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti