268. Melissa Etheridge: Breakdown (1999): Äänen vietävänä

Olen aina pitänyt hyvistä lauluäänistä, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän nimenomaan hyvistä naispuolisista laulajista. Melissa Etheridge on tehnyt levytysuraa jo liki 30 vuoden ajan, ja vaikka joskus olenkin hypistellyt jotakin hänen albumiaan, olen vasta viime vuosina hoksannut miten hyvää musiikkia hän tekeekään, lähtökohtana upea lauluääni mutta sen lisäksi myös sekä sävelkynä että biisin mittaisten tarinoiden kertomisen taito.

Esimerkeistä parhain on tämä albumi, joka upean laulun lisäksi on täynnä maukasta soittoa hyvin tuotettuna, samalla kun Melissan biisitkin ovat hyviä ja välillä loistavia. Pidän myös siitä, että tämä on periaatteessa kitaravetoista musiikkia, mutta dynamiikka ja sävyt ovat etualalla - tätä voi sekä huudattaa että kuunnella yön hiljaisuudessa; sovittajalle täytyy antaa täydet pisteet. Menevämmät vedot niinkuin "Into The Dark" ja "Mama I'm Strange" toimivat hyvin, samoin midtempokappaleet kuten nimibiisi, mutta tunnelma tiivistyy entisestään bluesimmilla/hitaammilla esityksillä kuten "My Lover".

Jotenkin tämä levy - niinkuin muutkin kuulemani Melissa Etheridgen teokset - onnistuu yhdistämään aivan perustavaa laatua olevat perusrockin ainesosat kokonaisuudeksi, joka on huomattavasti enemmän kuin osiensa summa, tärkeimpänä osasyynä juuri hänen upea äänensä. Ja kun tähän mennessä olen kuullut lähinnä hänen uransa ääripäitä - tämän, uran puolivälistä olevan levyn lisäksi kaksi ensimmäistä ja sitten uusimman, ja olen pitänyt kaikista, on johtopäätös että minun ilmeisesti pitää hankkia kaikki muutkin.

267. Peter Gabriel: Peter Gabriel (1) (1977): Pop-velho vapaalla jalalla

Peter Gabrielia ei taida voida käsitellä mainitsematta Genesistä - sitä kautta minäkin aikanani tutustuin tähän "popvelhoon", joskin hieman takaperoisesti. Ensimmäiset Genesisplattani olivat "And Then There Wrer Three" ja "Duke", jotka taas olivat jo bändin Collinskautta - mutta koska tykkäsin niistä, etsin myös käsiini joitain vanhempia levyjä. Ne taas eivät kolahtaneet, joskin ensimmäinen laulaja oli parempi. Muutamia vuosia myöhemmin törmäsin sitten Gabrielin soololevyihin, joita siinä vaiheessa oli neljä, ja totesin niiden olevan mielenkiintoisempia kuin minkään Genesisversion levytykset. Niissä oli kaikissa hetkensä, mutta vuosien myötä nimenomaan tämä ensimmäinen, ehkä tavallaan perinteisin albumi on noussut minun skaalallani parhaaksi.

Tämä on ensinnäkin sellainen levy, joka parhaiden Beatlesalbumien ja muutamien muiden artistien tavoin on monipuolinen mutta pysyy kasassa. Melkein hevistä doo-woplaulelmien kautta suuriin balladeihin, äänikuva on monipuolinen mutta silti jollakin tavalla yhtenäinen. Toiseksikin biisit ovat hyviä - raivoisa "Down The Dolce Vita", folkahtavasti kulkeva "Solsbury Hill", loistava päätöshymni "Here Comes The Flood" päällimmäisinä suosikkeinani - ja kaiken kukkuraksi tämä kuuluu niihin levyihin, jotka paljastavat sulonsa vähän kerrallaan; olen kuulevinani uusia pikku jippoja aina kun soitan tätä.

Kolmanneksi Peter Gabriel vain on loistava laulaja; hänellä on ilmeikäs ääni joka venyy kuiskauksista huutoihin menettämättä otettaan. Ehkä tämä viimeinen syy on minulle tärkein kun mietin miksi tämä iskee mutta vanha Genesis ei; minulle laulu on se tärkein elementti, ja monien progesuuruuksien kunnianhimoisimmat teokset tahtovat mennä liikasoitannaksi. Vielä voisi pikku yksityiskohtana todeta, että sekä Gabriel että Genesis sittemmin lähestyivät samaa soundia eri suunnilta - vuonna 1986 julkaistut "So" ja "Invisible Touch" olivat molemmat aika poppia kamaa ollakseen progesta lähteneiden artistien tekosia - mutta se on toinen juttu.