Maailman paras levy 1983

Vaikka varsinkin nuorempana arvostin musiikillista selkeyttä ja linjakkuutta, olen kyllä aina pitänyt myös sellaisista artisteista jotka onnistuvat välttää selvää lokerointia. Mike Oldfield oli hieman hämmentävä tapaus minun piireissäni - jotkut tykkäsivät hänen kieltämättä varsin monipuolisista ja mahtipontisista sävelteoksistaan, toiset taas arvostivat enemmän hänen eri laulusolistien avulla tekemiään sietämättömän tarttuvia hittibiisejä. Itse kuuluin ja kuulun lähinnä jälkimmäiseen osastoon - kerran popnörtti, aina popnörtti.

Niinpä vuoden 1983 tapaus oli raspikurkku Roger Chapmanin tulkitsema "Shadow On The Wall", revitys joka sopisi vaikkapa hevibändin hittisinkuksi. Laulutulkinta on pysähdyttävä, mutta yhtä tärkeä osa kokonaisuutta on toimiva sävellys. Vielä tärkeämpi on kuitenkin äänimaailma - niinkuin Oldfieldin levyillä tähän aikaan yleensäkin, sointi on kuulas, täyteläinen olematta tukkoinen. Riffikin on oman aikansa klassikko - tämä on kestänyt aikaa huomattavan hyvin ottaen huomioon sen, että julkaisuvuoden yleinen popsoundi oli aika siihen hetkeen sidottua.

Mutta jos omintakeisesta soundista puhutaan, tuona vuonna ensimmäisen palkinnon vei kyllä Skotlannin ylpeys Big Country. Bändin yhdistelmä uuden aallon vimmaa ja kelttiläisen kansanperinteen uljasta taisteluhenkeä teki debyyttialbumista "The Crossing" todellisen kokemuksen. Yhdistelmä ylväitä sävellyksiä, Stuart Adamsonin "ahdettua" laulua ja soitinarsenaalia (kärjessä ominyakeinen "e-bow", joka käsittääkseni on jonkinlainen kitaraefektijuttu?) teki tästä albumista eräänlaisen "etkosuosikin", jonka tahtiin oli hienoa juoda olutta ja tuntea suuria tunteita. Kaiken lisäksi yhtyeen soundi, vaikka aika tiivis ja paikoin jopa "ahdettu" olikin, ei langennut 80-luvun pahimpiin äänikuvallisiin ansoihin.

Myös pari seuraavaa levyä, "Steeltown" ja "The Seer" olivat hyviä- ja bändin vuoden 1986 Provinssikeikka kuuluu niihin, joiden missaaminen vieläkin harmittaa, varsinkin kun se oli ihan omaa syytäni; pari kaveriani lähti keikalle, mutta itse päätin sinä iltana mieluummin mennä ysiluokkamme viisivuotis-reuniontapaamiseen, joka muistaakseni oli lähinnä tyhjänpäivästä kaljoittelua. No, sellaista sattuu.

Big Countryn suosio kääntyi sittemmin laskuun, vaikka musiikillinen taso ei käsittääkseni juurikaan laskenut - mutta en itsekään ole kuullut heidän 90-luvun tuotantoaan kuin satunnaisesti. Voisin kuvitella ensimmäisten levyjen intensiteetin ylläpitämisen olleen vaativaa, mutta toisaalta jo 80-luvun tunkkaisen äänimaailman muuttuminen ilmavammaksi olisi voinut elävöittää ilmaisua. Bändin myöhäisempiin levytyksiin pitäisikin joskus tutustua - joskin voi olla, että kansallisromanttinen meinkinki on saanut hiemna toisenlaisen sivumaun tänä päivänä, koska se usein liitetään kaikenlaiseen kansallisuushörhöilyyn. Big Country ei tosin juuri sitä tainnut harrastaa.