Olen joskus ajatellut, että minusta voisi isona tulla renessanssi-ihminen - monitoiminero, joka onnistuu kaikessa mihin ryhtyy. Nyt, kun ikää on mittarissa puoli vuosisataa, on pakko myöntää tavoitteen karkaavan yhä kauemmaksi. Onneksi on muita, jotka onnistuvat tässä paremmin, Leonardo da Vincistä lähtien - ja heitä löytyy mtös nykypäivänä, vaikka ajan henki on pikemminkin erikoistumiseen kallellaan.
Yksi tämän päivän monitoimineroista on Hugh Laurie, joka kuuluu suosikkinäyttelijöihini - lähinnä lukuisten koomisten rooliensa vuoksi, mutta myös esim. tohtori Housena - mutta joka todistettavasti on myös musiikkimiehiä, tarkemmin ottaen pätevä pianisti sen lisäksi että hänellä on ihan asiallinen lauluääni. Vuonna 2011 häneltä ilmestyi esikoisalbumi "Let Them Talk", hyvin soitettu ja laulettu kokoelma jazzpitoista bluesia tai bluesahtavaa jazzia lähinnä New Orleansin tapaan.
Sen kohokohta on vanha gospelbiisi "Battle Of Jericho", jonka Laurie esittää akustispohjaisesti, viululla ja naiskuorolla koristeltuna. En tiedä, auttaako näyttelijän työ häntä dramatisoimaan myös lauluesityksiä, mutta jotenkin hän osaa rakentaa vanhasta laulusta miltei tarinallisen kokonaisuuden, tekemättä silti laulustaan teatraalista. En osaa paremmin sanoa, kuin että hän kuulostaa uskottavalta.
Vuoden albumitapaus on sekin bluesia, mutta tavallaan perinteisempää sellaista. Joe Bonamassa on nuoresta iästään huolimatta pukannut markkinoille hämmästyttävän määrän enimmäkseen hyviä levyjä eri kokoonpanoissa, ja minun korvissani hänen uransa kohokohta on "Dust Bowl". Se on albumillinen loistavia biisejä, omia ja lainattuja, jotka esitetään painokkaasti rockbluesin vaatteissa, mutta vivahteikkaasti ja tunteella.
Melkein kaikki biisit ovat hyviä. Balladipuolella "The Last Matador Of Bayonne" on loistava, ilmava esitys, mutta sitäkin parempi on "Ain´t No Love In The Street", jossa dramaattinen sovitus, hieno soitto ja ansiokas lauluesitys naiskuoroineen toimivat todella hyvin yhteen. Nimibiisi on ovelasti liitävä esitys, "Slow Train" kunnon junablues, ja "Tennessee Plates" villisti rokkaava menopala, duettopartnerina sen tekijä John Hiatt.
Läpi kaiken soi tietysti Joen kitara. Välillä hän soittaa enemmän kuin minä olisin tilannut, mutta taito ja tunne ovat paikallaan. Laulajana hän on "kitaristiksi yllättävän hyvä" - hänen äänensä ei ole maailman persoonallisin, mutta nuotti löytyy, tarvittaessa jopa kohtuullisen korkealta, ja voimaakin tarpeeksi ainakin minun vakuuttamisekseni. Ja vaikka tämä on vingustusta, paketti on monipuolinen ja tuotanto asiallista.
Monet muutkin hänen levynsä ovat tutustumisen arvoisia, samoin ne duettoalbumit jossa laulun hoitaa Beth Hart. Joe soitti myös "Black Country Communion"-yhtyeessä joka oli jonkinlainen bluespohjaisen heavyn superbändiyhdistelmä - mutta siinä meno menee minusta vähän yli, ja päävokalisti Glenn Hughes on muutenkin minun korvissani epämiellyttävä. Se ei kuitenkaa, "Dust Bowlin" tenhoa vähennä.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti