Rainbow on mielenkiintoinen bändi. Se oli tietenkin ensinnäkin Ritchie Blackmoren juttu - kaikki muut jäsenet vaihtuivat suurin piirtein parin albumin välein - ja toiseksi, koska laulajat, jotka myös aika pitkälle olivat sanoittajia, olivat aika erityyppisiä, Rainbown tyylikin muuttui. Lisäksi se oli osa Deep Purple-perhettä - varsinkin siinä vaiheessa, kun bassossa oli "the Purple-basisti" Roger Glover. Siinä mielessä jopa DP:n "Slaves And Masters"-albumia voidaan pitää Rainbowlevynä, koska laulusolistina toimi entinen Rainbowlaulaja Joe Lynn Turner.
Minun ensimmäinen Rainbowkokemukseni oli "Difficult To Cure". Se oli ihan OK levy, ja minä tykästyin myös JLT:n ääneen. Sen jälkeen ehdin hankkia "Rising"- ja "Long Live Rock`n`Roll"-albumit, jotka olivat kovaa kamaa, ei vähiten Ronnie James Dion panoksen vuoksi - mutta joku "Stargazer" oli aika erilainen juttu kuin "I Surrender". Ehdin myös tutustua "Down To Earth"-albumiin ja Grahan Bonnetin tulkintoihin, ja vaikuttua niistäkin, ennenkuin keväällä 1982 sain innosta vapiseviin käsiini uutuuttaan kiiltelevän levykäisen epämiellyttävine kansineen.
Ja sehän toimi. Laukkaavasta aloituksesta "Death Alley Driver" majesteetillisesti vyöryvään lopetushymniin "Eyes Of Fire" soitto kulkee - tämä on ehkä astetta aggressiivisemmin soiva levy kuin edellinen. Joe Lynn Turner on elämänsä kunnossa, ja varsinkin hieman surumielisempi sisältö soi hyvin - esimerkkinä "MISS Mistreated". Nopeammat esitykset kuten "Power" tai "Bring On The Night" ovat hyvää popheviä, ja nuorempana hieman lällynä pitämäni hitti "Stone Cold" maistuu varttuneemmalle kuulijalle oikein hyvin. Ja vaikka huomaan suhtautuvani Ritchie Blackmoren sooloihin hieman vaihtelevasti, hänen sävellyskynäänsä en osaa moittia; riffien ympäille on rakennettu hienoja melodioita.
Teinipoikaan tämä levy meni aikanaan kuin häkä - viisikymppisenä saatan olla sitä mieltä, että varsinkin rumpusoundiin oli hiipinyt jonkinlaista ajalle tyypillistä läiskettä, joka kertoo levyn tekoajankohdasta enemmän kuin musiikin muut osat, ja silloinen suosikkibiisini "Tearin´ Out My Heart" tuntuu nykyisin aika kornilta - mutta toisaalta senaikainen saavuttamaton ihastukseni kohde ja oma toivoton rakastumiseni on jo muuttunut nostalgiseksi muistoksi.
Mutta hyvän musiikin merkki on tietysti sekin, että se kantaa nostalgisen arvon yli - kun pyöritän tätä levyä nyt, se kuulostaa hyvältä heviltä, ehkäpä jonkinlaiselta popmetallin prototyypiltä. Jos oikein muistan, vielä 1982 raskasta rockia ei määritelty niin, että se oli "xxx yyy metalia", vaan atikettejä oli vähemmän. Oli miten oli, tämä toimii vieläkin.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti