Z Z Hillin levytysura kesti hyvinkin parikymmentä vuotta, ja hän teki hyvää soulia sekä 60- että 70-luvuilla, räjäyttämätta kuitenkaan pankkia. 1980 hän meni Malacolle, ja ehti tämän loistavan levymerkkidebyyttinsä lisäksi tehdä vielä kolme lättyä lisää ennenkuin meni pois ennenaikaisesti 1984. Nämä hänen levytyksensä aloittivat kuitenkin jonkinlaisen soulbluesbuumin, jonka mukana mm. Little Milton, Bobby Blue Bland ja Johnnie Taylor tekivät pitkän rivin levytyksiä juuri tälle merkille.
Jälkikäteen - 80-luvun loppupuolella - hänen musiikkiinsa tutustuneena en sinänsä tullut pohtineeksi näiden levyjen mahdollista laajempaa merkitystä. Totesinpahan vain niiden olevan oikein vanhaa kunnon mustaa musiikkia - hyviä lauluja juurevasti soitettuina ja sielukkaasti laulettuina - toisin kuin monien muiden vanhojen tekijöiden samanaikaiset levytykset. Oikeat soittimet tukevat Z Z:n hienoa ääntä, jossa on syvyyttä ja tunnetta samalla kun myös dynamiikka ja ajoitus pelaavat.
Levyltä löytyy klassikkotulkintoja - "Bring It On Home To Me" toimii ihan täysillä, samaten vielä sinisempi "Blue Monday" - sekä Malacon omien lauluntekijöiden biisejä, skaalalla soulista syvään siniseen. Kaksi edellämainittua kuuluvat levyn parhaimmistoon, mutta kaikkein suurin kohokohta on minusta "Bump And Grind", joka tekee tilit selviksi modernin tanssimusiikin kanssa, sellaisen jonka tahtiin ei saa pitää tytöstä kiinni. Laulutulkinnasta käy ilmi, etteivät solistin ajatukset törmäilystä ja mylläämisestä välttämättä rajoitu tanssimiseen.
Jokainen sävellys ei ole klassikko, mutta soitto toimii kautta linjan kuin unelma, ja tuotanto kunnioittaa genren perusasioita joskin siitä ehkä kuultaa levytysbudjetin suhteellinen rajallisuus. Mutta ihan kuin monet muutkin maukkaat seokset, hyvä resepti ja huolellinen kypsytys korvaavat yllä sen, ettei kokilla ollut pohjattomia taskuja.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti