Jos olette joskus ihmetelleet, kuka keksi kolmoispisteen käytön ja koska, voin nyt paljastaa sen tapahtuneen Malmön liepeillä ruotsalaisen poliittisen laululiikkeen voiman loppuvuosina 70-luvun lopulla, kun muuan Dan Hylander aloitteli lauluntekijän uraansa. Ennenkuin hän 90-luvun puolivälissä siirtyi kirjoittamaan lauluja muille ja tuottamaan heidän levyjään, hän ehti saada aikaan kymmenkunta albumillista kantaaottavaa ja/tai ihmissuhteista kertovaa ruotsalaista west coast rockia, vähän niin kuin jonkinlainen Pohjoismaiden Jackson Browne. Ja se ura huipentui tähän lättyyn, joka oli siihen mennessä ensimmäinen joka ilmestyi pelkästään hänen omalla nimellään, ilman mitään bändiliitettä.
Tekstit ovat tämän herran forte, ja tällä levyllä hän laulaa mm. lamaan heräävistä jupeista (”Fågelfri”), turhista julkkiksista (”Hå hå ja” – joka varmaankin on sama suomeksi :-), luonnonvarojen tuhlaamisesta (”Blå blå jord”), taiteilijaelämästä (”Din blåögde vän”, ”Italienska skor”) ja tietysti rakkaudesta (”Nästan förälskade”). Perspektiivi on tiukasti ns. pienen ihmisen puolella, systeemiä, valtaa ja mammonaa vastaan – mutta onneksi ironian keinoin pikemminkin kuin suorastaan saarnaten. Ehkäpä tässä onkin syy siihen, miksi hänen uransa pääsi vauhtiin vasta 80-luvulla, kun vasemmisto aikuistui ja lähti pankkiin töihin; minäminäsukupolven edustajat (joihin minäkin kuulun...) eivät välttämättä hoksanneet pukinsorkkia hänen purjehduskengissään...
Melkein jokainen laulu on omalla tavallaan helmi, sovitukset monipuolisia, sointi ajan ja maan tapaan laskeutumassa 80-luvun syntikkarallista vähän orgaanisempaan sointiin – kokonaisuuden heikoin lenkki on luultavasti miehen ohuehko lauluääni, joka välillä lähentelee puhelaulua.
Sinänsä on mielenkiintoista verrata ruotsalaista ”keskitien rockia” suomalaiseen vastaavaan – en tosin tähän hätään keksi ketään, johon herra Hylanderia suoraan voisi verrata. Tai no, ehkä joku Mikko Kuustonen tavallaan olisi hyvä vertailukohde – mutta pointti on oikeastaan se, että minusta yleensä kotimaiset äänitteet kuulostavat hieman slaavilaisemmilta, kun taas ruotsalaisissa on enemmän anglosaksista traditiota. Tai pikemminkin, siinä kun suomalainen musiikki on rock, niin ruotsalainen on enemmän pop ja lähempänä popmaailman pintatrendejä. Esimerkiksi 80-luvun ruotsipopin kuuntelu voi olla todellista tuskaa, jos ei välitä syntikoista. Toinen vastakkainasettelu löytyy ehkä siitä, että ruotsalaiset osaavat paketoinnin paremmin - vaikka suomalaisten paketeissa onkin ehkä enemmän tavaraa?
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti