Jos joku joskus tosiaan olisi pystynyt laulamaan puhelinluetteloa niin, että yleisö itkee, mina olisin veikannut sen olleen New Orleansin “Tan Canary”, Johnny Adams. Hän ei sentään ole niin tyypillinen tapaus blueslaulajana, että olisi ehtinyt kuolla tuntemattomana, vaan ehti ennen poismenoaan 1998 nauttia toistakymmentä vuotta säännöllisen levyttämisen ja bluesin paluun suomaa suosiota. Eikä hän ollut mikään pelkkä blueslaulaja – enemmänkin soulsellainen, jazzkin sujui sujuvasti, ja ennen kaikkea hän ylitti raja-aitoja yhtä vaivattomasti kuin lauloi asteikkoa.
Tämä levy taisi olla hänen kolmantensa Rounder-yhtiölle, ja toinen jonka minä hankin. Eikä hyvää siis ole pelkästään hänen äänensä, vaan myöskin kokonaissoundi – jämäkkä mutta hengittävä, terävä mutta rento – ja materiaali; kokoelma tulkintoja (mm. Percy Mayfieldiä) ja muutama uusi biisi. Enimmäkseen balladiosastoa, mutta pari napakan funkyä numeroa. En kyllästy ihmettelemään tätä levyä – miten esim. piano ja urut vetävät kappaleita, miten rytmiryhmä toimii, kuinka tyylitajuista on kitaransoitto, ja ne torvet...
Etenkin ”B-puolen” balladiosasto toimii hienosti – nimikappale on jo hyvä esitys, mutta klassisen sininen ”I Owe You” räjäyttää pankin. Hauska ei lopu siihen – vielä on edessä surumielinen ”Wish I Never Loved You At All” ja levyn päättävä ”illan viimeinen hidas” ”A World I Never Made”, jonka melkein kävelevä tempo ja loistelias piano luovat pohjan sellaiselle tulkinnalle, jossa Johnnyn ääni ikäänkuin lähtee lentoon, ja kiitää yli maisen murheen tavalla, joka jättää jälkeensä vain kylmät väreet kuulijan selkäpiissä.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti