En tiedä paljonko tämä, yhden Suomirockin legendaarisimman yhtyeen tähän mennessä viimeisin levy aikanaan myi, mutta minulla on sellainen tunne että 80-luvun lopun ja 90-luvun alun lähes megasuosiosta jäätiin aika kauas. Ja se on harmi, koska tämä lätty ei laadultaan ollenkaan jää bändin myydyimpien levyjen varjoon – mutta tämä on mielestäni hieman erityyppinen kuin aikaisemmat levyt.
Miljoonasade oli kunniansa kukkuloilla vähän kuin Beatles aikoinaan – koskaan ei tiennyt milltä seuraava biisi kuulostaa, ja levyt olivat aika iloisia sekoituksia. Siinä mielessä tämä on erilainen – tämä on tietyllä tavalla enemmän rocklevy kuin aikaisemmat, teemat ovat ehkä vakavampia ja yhtyeen soundi piirua rujompi ja yhtenäisempi.
Minua ovat aina viehättäneet eniten Heikki Salon vähän vakavammat biisit, joista tämän levyn ”Pato” on yksi kaikkein hienoimmista; padotun virran käyttäminen täyttymättömän rakkauden ja kaipuun metaforana on loistoveto, sävel ylevän kaihoisa ja esitys hallittu. Nimibiisi on toinen onnistunut balladiviritelmä – jotenkin Eaglesmainen jo tematiikaltaankin. Rockimmassa päässä ”Psykopaimen” ja ”Kylmä johto” ovat oivia esityksiä, ja sitä tavallisempaa puolta edustava ”Tuulen viemää” on jälleen yksi esimerkki Salon kyvystä tehdä ”arjen klassikoita”.
Jos nuo vakavat vedot ovat suosikkejani, niin minusta Miljoonasateen Akilleen kantapää on kupletteihin sortuminen – mutta kas, tämän levyn hellän karheat ”Kukaan ei saa Kaisaa” ja ”Sikspäk-cowboy ja ruususuu” jäävät mieleen jo siksi, että päähenkilöille on luvassa onnellinen loppu – tosin ensinmainitussa jopa konkreettinen sellainen. Ja kun koko levyn sointi on juuri tuo ”hellän karhea”, saattaa itse asiassa olla että tämä onkin bändin paras levy. Ainakin sitä uutta odotellessa – sitä on käsittääkseni tehty jo useamman vuoden ajan?
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti