93. Hassisen Kone: Täältä tullaan Venäjä (1980): Suoraan huipulle eikä kulu kuuntelussa

Keväällä 1980 teloin polveni koulun voimistelutunnilla, ja niin tulin seuranneeksi upouuden Rockradion ensimmäisiä lähetyksiä petistäni Selkämeren aluesairaalassa - ja kirkkain muistoni on uuden aallon uusi kyky Hassisen Kone ja samanniminen ensisingle. Niinpä hankin kolmantena suomenkielisenä levynäni Koneen debyytin heti kun se ilmestyi, vaikka punastelinkin sen kantta, ja se oli niin hyvä. Sittemmin Ismo Alangon tuotanto jäi vähemmälle huomiolle - Hassisen Koneen levyt hankin kyllä, mutta jo "Harsoisen terään" aikoihin hänen visionsa oli minusta ajoittain niin rankka, että se ajoi kuunneltavuuden yli, ja Sielun Veljien kohdalla asia oli useimmiten juuri niin. Nyttemmin hän ja minä olemme kasvaneet, ja kuluvan vuosituhannen tuotanto on oikein miellyttävää kuunneltavaa.

No, vaikka "Rappiolla" kuuluu niihin biiseihin, joitä yleensä kuulee silloin tällöin vaikka ei yrittäisikään, ja vaikka se on aina yhtä hyvä, en ollut ollenkaan yhtä varma kokonaisuuden tenhosta kun taannoin lainasin boksin jota löytyy bändin koko tuotanto, ja laitoin debyytin soimaan; vaikka se kuuluu 80-luvun alkupuolen suosikkeihini, olin silloin vasta teini, eikä tuo vinyyli ole moneen vuoteen eksynyt soittimeeni.

Mutta huoli oli turha. Aloitus - "Rappiolla" - on kuolematon suomalainen rock-klassikko, ei yhtään vähempää; siinä yhdistyy uuden aallon energia, Ismo Alangon sanallinen visio, hyvä sävel ja taidokas soitto - se svengaa kuin hirviö - mutta kaikkein parasta on, että meno ei juurikaan laannu edes B-puolella. Monen vuoden tauon jälkeen oli myös hauska huomata, että musiikista löytyi sekä soitollisia että sanallisia koukkuja, jotka menivät teini-Kimmolta ohitse; vaikka (post)punkkia ehkä edustikin. tämä bändi osasi soittaa. "Jumalat jalassa" on loistava iskusävelmä, "Reippaina käymme rekkain alle" kuin tuomiopäivän marssilaulu, "Syöksylaskijoita kaikki tyynni" paitsi hauska myös ajatuksia herättävä... muutkin vanhat suosikit pitävät kutinsa, mutta erityisen hauskaa on, että ennen hieman vierastamani esitykset, kuten "Viimeinen rock ennen aivokuolemaa", avautuvat toisella tavalla kuin silloin.

Itse asiassa tältäkin levyltä voisi kehua melkein koko biisilistan, ja kaiken lisäksi se on kunnon 40-minuuttinen kokonaisuus, jonka jaksaa kuunnella uudestaan vaikka heti. Ei vähiten siksi, että kokonaisuus nyt tuntuu huomattavan monipuoliselta ja sävykkäältä, hyvin sovitetulta ja hämmästyttävän valmiilta, olematta kuitenkaan yhtään pakotetun tuntuinen, laskelmoiva tai siloiteltu. Ilmankos näitä ei joka vuosi ilmesty...