sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

194-195. Manfred Mann: The Five Faces Of Manfred Mann (1964) & Mann Made (1965): Ajattelevan miehen rytmiä ja räminää

Vaikka esimerkiksi Beatles ja Kinks tekivät loistavaa omaa popmusiikkia jo näinä vuosina, ja vaikkapa Animals taisi bluespohjaisen vääntämisen, taitaa minun kirjoissani kaikkein paras brittibändi kuusikymmenluvun toiselta neljännekseltä olla Manfred Mann - joka osasi yhdistää uskottavat bluestulkinnat, omat biisit, listapopin, jatsahtavat sävyt ja jopa viihteen luontevalla tavalla, ja esittää lopputulokset svengaavasti ja käsittääkseni kohtuullisen taidokkaasti. Nämä albumit, ainoat jotka tehtiin klassisella ensimmäisellä kokoonpanolla jossa laulajana loisti Paul Jones, ovatkin niin tasahyviä että minun on pakko kehua molemmat kun kerran aloitan - varsinkin kun olen ne aikoinani hankkinut jonkinlaisena uusintapainostuplana, enkä niin muodoin osaa erottaa niitä toisistaan.

Ne eivät oikeastaan edusta Manfred Mannin koko hienoutta, koska niiltä puuttuvat popeimmat hitit, eikä niillä myöskään ole myöhemmin tavaksi tulleita Dylantulkintoja - mutta muut osat ovat mukana. Ensimmäinen huomio on bändin bluesuskottavuus - ykköslevyn "Smokestack Lightning" ei tietenkään ole yhtä väkevä kuin Howlin´ Wolfin versio, mutta Paul Jones on hyvä laulaja ja pianovetoinen bändi soi kuin ihme. Vauhdikkaammat "I´ve Got My Mojo Working" ja "Down The Road Apiece" kulkevat kuin karannut juna, ja myös bändin omat bluesahtavat esitykset ovat oikein hyviä - esimerkkinä vaikkapa "I´m Your Kingpin". Koko "Five Faces"-levy soi aika yhtenäisesti, perinteitä kunnioittaen mutta hieman leveämmin sovittaen - itsensä Manfredin pianon ja koskettimien lisäksi myös esim. saksofonia hyödyntäen. Balladipuoli on vähemmällä huomiolla, mutta "Untie Me" on kaunis esitys joka erityisesti valaisee lauluja-Paulin dynamiikan tajua.

Jos "The Five Faces Of Manfred Mann" on aika lailla blueslevy, niin "Mann Made" on paljon muutakin - siinä on soulia, viihdettä, jatsia, mutta silti kokonaissoundi jonka tunnistaa heti. Bluespuolta edustaa komeasti "Stormy Monday", versiona joka hakkaa useimmat muut kuulemani - ja tämä on aika monen versioima biisi. Aloituskappale "Since I Don´t Have You" ja lopetus "I´ll Make It Up To You" kuvaavat ehkä parhaiten kehitystä; kappalemateriaali on valittu laajemmalla haarukalla, Paul Jonesin laulu on enemmän etualalla ja sovitukset viihteellisempiä vaikka eivät unohdakaan juuriaan.
 
Nopeatempoiset "Watch Your Step" ja "I Really Do Believe" sekä Smokey Robinsonilta versioitu "souljuna" "The Way You Do The Things You Do" ovat levyn parhaimmistoa nekin, mutta varsinainen helmi on "You Don´t Know Me"; alunperin countrytähti Eddy Arnoldin ohjelmistoa mutta tässä nimenomaan Paul Jonesin mestarinnäyte - ja taas kerran säestys on muutaman asteen sävykäämpää kuin "60-luvun brittipopbändiltä" voisi odottaa. 

Vaikka Paul Jones tämän jälkeen lähti lätkimään, on herra Mann eri bändikokoonpanoineen jatkanut mielenkiintoisen ja jopa nerokkaan popmusiikin tekemistä näihin päiviin asti, teemana ehkä jonkinlainen "ajattelevan miehen rytmi ja räminä" - ja vaikka myöhemmät kokeilut ovat olleet huomattavasti laaja-alaisempia, klassisesta musiikista Afrikkaan ja takaisin, on mielestäni tematiikka - impulssien yhdistely ja keitoksen hyvä maustaminen - läsnä jo näissä varhaisissa mestariteoksissa, joihin tämän tästä huomaan palaavani.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti