189-190. Nick Lowe: Labour Of Lust & Dave Edmunds: Repeat When Necessary (1979): Kolmen soinnun kuninkaat

Kun aikoinani hankin Rockpilen ainoan oman nimen alla julkaistun albumin, se johti pian lisähankintojen tarpeeseen, ja niin levyhyllyssäni on nykyisin aikamoinen rivi herrojen Lowe, Edmunds (ja Bremner) tekeleitä. Niitä yhdistää se, että ne ovat järjestään vähintäänkin hyviä ja parhaimmillaan loistavia, niinkuin hiljan kehumani "Nick The Knife" ja "Bash!". Tähän loistavien kategoriaan kuuluu myös tämä vuonna 1979 ilmestynyt "tupla" - nämä kaksi albumia on äänitetty samanaikaisesti ja samalla miehistöllä, eli ne ovat käytännössä Rockpilen levyjä, mutta ne julkaistiin käsittääkseni sopimusteknisistä syistä erillisinä (eri levy-yhtiöiden kautta).

"Labour Of Lust" on täynnä herkullisia lauluja - ilmeinen hitti "Cruel To Be Kind" stemmoineen, painokas menopala "Without Love", alakuloinen maantielaulu "Endless Grey Ribbon", herkkä akustinen "You Make Me", ja klassinen wacka-wacka-esitys "Love So Fine", muutamia mainitakseni. Niitä yhdistävät kautta linjan soiton riemu, kekseliäät - rullaavat, ilmavat, rokkaavat sovitukset, hyvät sävellykset ja nokkelat sanoitukset. Laulut ovat sopivan lyhyitä, tempot vaihtelevat mutta svengi pysyy.

Tämä kokonaisuus on tietyllä tavalla kuin Nick Lowen käyntikortti; albumillinen simppeleistä osasista kekseliäästi kasattua popmusiikkia, josta lähemmin tarkasteltuna löytyy kaikenlaisia mukavia yksityiskohtia. Kaiken yllä leijuu maestromme lauluääni, joka siis kuuluu suosikkeihini tällä saralla; hän pystyy vetämään rokimpaa kamaa uskottavasti, mutta osaa myös herkistellä olematta imelä.

"Repeat When Necessary" on tietyllä tapaa yksioikoisempi kokonaisuus - ehkä siten, että Lowen tietyn eksentrisyyden tässä korvaa Edmundsin jonkinlainen puhdasoppisuus. Tämä on tunnelmaltaan enemmän rock´n´rollia, vaikka ei sinänsä ole sen raskaampi kuin "Labour Of Lust". Toinen selvä ero on se, että tämä on "coverlevy" - yhtä Billy Bremnerin laulua lukuunottamatta biisit ovat lainoja. Näin ollen tuo yhtenäisyys tulee enimmäkseen soundin kautta - soiton riemu, kekseliäät - rullaavat, ilmavat, rokkaavat sovitukset... ja vielä enemmän tuota Rockpilejätkien tavaramerkkiä, wackawacka-komppia.

Tältä levyltä löytyy kokonaisuuden komein biisi, Elvis Costellon kynäilemä "Girls Talk", joka tietyllä tavalla määrittelee koko genren - kulkee kuin juna, sävellys on mieleenpainuva, Edmundsin ääni istuu tähän kuin väärä raha. Klassikkokamaa ovat myös Graham Parkerin raivokas "Crawling From The Wreckage" sekä Gregg Allmanin countryrockbiisi "Queen Of Hearts" - joka oivalla tavalla esittelee Edmundsin hieman kevyempää puolta. Kokonaisuutena tämän levyn biisit häviävät hieman Lowen puoliskolle, mutta soitto soi kautta linjan mallikkaasti.

Jos levyjen (levypuoliskojen?) eroja haluaisi määritellä, voisi ehkä sanoa Lowen olevan hieman brittiläisempi - eksentrisempi, popimpi - kun taas Edmunds on enemmän jenkkilää, kantriin kallellaan, ja kiinni rock´n´rollin perinteessä, mutta toisaalta yhtymäkohtia on enemmän kuin eroja. Näistä albumeista saa hienon kokonaisuuden kun niitä soittaa limittäin - vinyylin aikakaudella hankalampaa, mutta näin soittolistojen maailmassa helppoa. Ainoa mitä näiden kolmen soinnun kuninkaiden kokonaisuudesta jää puuttumaan on Billy Bremnerin ääni...