273. John Hiatt: Perfectly Good Guitar (1993): Ihan hyvää kitaraa (ja muutakin soittoa ja laulua)

Jos olen katsonut oikein, olen tähän mennessä kehunut John Hiattin tuotantoa 1980-, 2000- ja 2010-luvuilta, joten tasapuolisuuden nimissä myös 1990-luku pitää tuoda esille. Vuosina 1990-97 häneltä ilmestyi kolme oikein hyvää levyä ja kaksi pikemminkin OK-osastoon kuuluvaa, ja niistä kolmesta hyvästä tämä vuoden 1993 julkaisu on minusta paras.

Hiattin tuotannosta löytyy sekä hieman riisutumpaa kamaa että "enemmän tuotettua", ja tämä levy kuuluu jälkeisempään osastoon. Soundissa on pohjaa ja meno yltyy välillä jopa raivokkaaksi, kuten alunperin käsittääkseni Iggy Popille tehdyssä avausbiisissä "Something Wild", joka kuuluu Johnin äänekkäimpiin levytyksiin. Alue ei ehkä ole hänen omintaan, mutta tulkinta uppoaa allekirjoittaneeseen kuin väärä raha. Särökitara soi muuallakin, hyvänä esimerkkinä "Loving A Hurricane", ja ylipäätänsä tämä on ehkä hänen "rokein" levynsä, jos sillä tarkoitetaan mainstreamrockia pikemmin kuin juurikamaa.

Kaikki ei silti ole pelkkää rämpytystä; levyn suurimman kokokohdan, "When You Hold Me Tight":in funkahtava svengi viittaa jonnekin suistomaille, tappavan tehokkain tuloksin, ja hitaampaakin kamaa löytyy. Nimibiisi on uljas kitaravetoinen hymni - sellaisia löytyy useimmilta hänen levyiltään - "Blue Telescope" taas eteerisempi esitys, ja "Angel" ja "Wreck Of The Barbie Ferrari" tuovat soppaan hieman modernimpia mausteita.

Soundista riippumatta soitto kulkee, ja Johnin ääni on hyvässä terässä - ja kaiken pohjana on tietenkin hyvä biisimateriaali. Niinkuin aina, teksteissä on asiaa, ja sävellykset ovat skaalalla kelvollisesta loistavaan. Olen ollut lukevinani, ettei kriitikkokunta noteeraa tätä levytystä kovinkaan korkealle Hiattin mittavassa tuotannossa, mutta itse rohkenen olla eri mieltä. Ihan hyvää kitaraa, ja muutakin soittoa ja laulua.

272. John Hiatt: Slow Turning (1988): Käsityön ylistys

Kun aikoinaan aloin näitä levyjäni kehumaan, yksi ensimmäisistä oli John Hiattin mestariteos Bring The Family, joka ilmestyessään oli raikas tuulahdus, yksi tärkeä lenkki juurikaman uudessa nousussa syntikoiden ikeen alta. Se levy on kehunsa ansainnut, mutta koska tämän blogin alkuvuosina ajatukseni olla kattaa mahdollisimman suuri ala kevyttä musiikkia jäi tämä, vuotta myöhemmin ilmestynyt seuraaja kehumatta. Nyt, kun olen jo kehunut aika monta muutakin artistia, on aika korjata tämäkin epäkohta.

Slow Turning on toisaalta jatkoa, enemmän sitä kamaa jota jo edeltäjä tarjosi, mutta tavallaan vähän enemmänkin. Juuria unohtamatta on äänipalettia hieman laajennettu, ja jos ote on hieman kevyempi se tavallaan tekee tästä levystä hieman helpommin sulavan kuin edeltäjänsä. Edellisen levyn superyhtyeen sijasta säestyksen hoitaa Johnin senaikainen keikabändi, joka minusta svengaa kuin hirvi- ja vaikka Ry Cooderin saappaat ovat musiikkimaailman suurimpia, Sonny Landreth hoitaa tonttinsa niin, että sen jälkeen on ollut pakko hankkia myös miehen soololevytyksiä.

Kaiken lisäksi biisit ovat loistavia. "Tennessee Plates" kuuluu suosikkiperusrockrevityksiini, kun taas "It´ll Come To You" ja "Paper Thin" tuovat tähän osastoon hieman 70-lukulaisempaa otetta. Nimipiisi, "Ride Along" ja "Georgia Rae" ovat astetta kevyempiä mutta kulkevat samalla otteella. Kaikkein uljaimmin liitää keskitempoinen "Sometime Other Than Now", joka tuo mieleen esim. John Mellencampin tyylikkäimmät vedot. Hitaammalla puolella "Is Anybody There" gospelkuoroineen ja "Feels Like Rain" kuuluvat genrensä valioihin.

Eikä John Hiatt ole pelkästään yksi rockhistorian parhaimmista biisintekijöistä, hän on myös laulajana loistava - hänen miehekäs mutta ilmeikäs äänensä taipuu niin kuiskailuun kuin huutoonkin, joskin mitään korkealta ja kovaa-osastoa ei esitetä. Tämä on albumi, joka kuulostaa alusta loppuun huolella - mutta näpertämättä - tehdyltä käsityöltä, jota tekevät asiansa osaavat ihmiset jotka saavat tehdä sitä, mitä rakastavat. Ei muuta. 

271. A P Sarjanto: Kova maa (1998): Todenmakuinen trubaduuri

En oikein muista miksi tulin tämän levyn aikanaan hankkineeksi - aika pian sen ilmestymisen jälkeen, Anttilan alelaarista - mutta luultavasti tulin tutkineeksi muusikko- ja soitinlistaa sekä tekstejä ja totesin niiden olevan lupaavia, enkä toden totta pettynyt. Homman nimi lienee folkrock - sähköä pelkäämätön mutta perusakustinen poljento, jossa yhdistyvät angloamerikkalainen perinne ja tietyt (suomalais)kansalliset mausteet. Etenkin erilaiset kielisoittimet soivat korvia hivelevästi, viulusta mandoliinin kautta kitaraan, ja soitto kulkee kuin kesäinen ajelu maalaistiellä.

Vielä suurempi ilonaihe on kuitenkin solisti itse. Mukavan miehekkäällä äänellä hän esittää omia, ovelasti mieleen painuvia tekstejään, jotka kaiken lisäksi on sävelletty mukavan velmusti. Näkökulma on visusti oienen ihmisen puolella, ja etenkin miehen sielunelämää luodataan ilman iskelmällistä vollotusta tai itsesääliä. "Luuserin laulu" on todellinen mestariteos, nimikappale taas kuin hevibiisi Kaustiselta. Myös ihmissuhteet saavat osakseen samanlaista hellän karheaa kohtelua.

Ylipäätänsä tekstit ovat täynnä mielenkiintoisia sanankäänteitä ja tuokiokuvia - niinkuin voi kuvitella esimerkiksi sellaisista laulunnimistä kuin "Työläisen haamu ja arka piru". Itse asiassa juuri tuo biisi ja sen tunnelma ovat posiitivisella tavalla jopa "eppumaisia", joskin on todettava ettei sama leima koske koko albumia. "Todenmakuinen" on yksi sellainen määritelmä joka tulee mieleen monestakin biisistä.

Itse asiassa totean, kun tätä kirjoittaessa pitkästä aikaa kuuntelen koko albumin yhteen menoon, että tämä hyvinkin on yksi eheimmistä kokonaisuuksista mitä suomenkielisen juurimusiikin saralla on saatu aikaan. Se ei onneksi myöskään ole miehen ainoa - samantyyppistä herkkua on olemassa ainakin kaksi albumillista lisää, joskin viime vuosina on tainnut olla hiljaisempaa.

270. Kämmärit: Onnentie (1997): Kansansäveliä keskitien tuntumasta

Jos tätä yhtyettä ei olisi, se pitäisi keksiä. Kun 1990-luvun alkupuolella Värttinän ja muiden uuden aallon etnobändien myöta saatoin laajentaa fanitustani kelttiläisestä kansanmusiikista myös oman maamme mansikoihin, jäin oikeastaan kaipaamaan vain sellaista artistia, joka ei olisi joko modernisti tuotettua kansanmusiikkia tai viululla vahvistettua poppia, vaan jotain siltä väliltä - ja Kämmärit taisi olla ensimmäinen bändi, joka todella osui tähän saumaan.

Seuraava ilonaihe oli bändin sointi. Urkuharmooni, huilu, viulu ja haitari istuvat saumattomasti perinteisen rocksetin lomaan - tai päinvastoin. Laulusolisteja on useampia, sekä mies- että naispuolisia, ja näin ollen stemmatkin toimivat. Kokonaisuuden äänikuva on miellyttävä - täyteläinen, mutta ilmava, ja sovitukselliset jipot luovat tälle albumille mukavan vaihtelevan tunnelman. Kun vielä ohjelmistokin on hyvä sekoitus omia originaaleja ja taiten valittuja lainoja, joko kansan- tai muita iskusävelmiä, ei voi kuin olla tyytyväinen.

Huippuhetkiä on useampia; "Onko sinun paperisi kastunnu" on reipas luenta vanhasta pohjalaisesta uhoavasta valituksesta, "Kysyt aina miksi" taas kunnon reissuralli ja "Miehen laulu" hieman poguehtava kelttiläismainen renkutus. Folkin haikeampaa puolta edustavat esim. "Minä sydämestäni rakastan" ja "Jos saapuisi laiva". Toisaalta koko levy on kovasti kuunneltava, eikä heikkoja hetkiä löydy.

Kämmärit (nyttemmin Kammarit) on julkaissut ainakin kaksi muutakin albumia, ja on vieläkin aktiivinen - ilmeisesti uusi albumikin on tekeillä. Onnistuin kaiken lisäksi kuulemaan bändiä livenä Kaustisilla joskus vuosituhannen vaihteessa, ja tarjonta oli maittavaa myös elävänä. Mieleen tulee, että olisi kyllä mukava hieman aktivoida tätä folkskenen seurantaakin...

269. Lizz Wright: Dreaming Wide Awake (2005): Hiljaa hyvä tulee

Löysin Lizz Wrightin ihan sattumalta joitakin vuosia sitten, kun selasin kirjaston levyhyllyä - ja vielä sen jazzosastoa - ja hänen debyyttialbuminsa "Salt" sattui silmiini. Lainasin sen kotiin, koska sillä oli muutama tuttu biisi, ja tykästyin siihen - mutta tämä kakkosalbumi vasta tyrmäsi minut. Se on loistava sekoitus vanhoja klassikkoja ja uusia, osittain omia kappaleita, joka jotenkin onnistuu olemaan samalla aikaa juureva ja eteerinen. Tekisi mieli sanoa ajaton, mutta olen ryöstöviljellyt kyseistä termiä niin etten oikein kehtaa - pitää palata asiaan muutaman kymmenen vuoden päästä.

Miksi tämä on niin hyvä? No, ensinnäkin Lizz Wright on loistava laulaja. Hänen tietyllä tapaa viileän etäinen, mutta samalla läsnäoleva äänensä ottaa kuulijan haltuunsa tavalla, johon harvat pystyvät. Vertailut ovat turhia, mutta tietyllä tavalla mieleen tulee esim. Sade - sillä erotuksella, että Lizz iskee minun tajuntaani lujemmin. Hänen äänestään löytyy voimaa, mutta hän taitaa myös vivahteet ja hiljaa laulamisen, mikä erottaa hänet kaikista niistä kailottajista, joiden taidot eivät riitä riisutumpaan ilmaisuun.

Toiseksi tämä on loistavasti sovitettu ja soitettu levy. Akustisvoittoinen soundi on kuin tehty yön hiljaisia tunteja varten, ja pelkäksi taustamusiikiksi tästä ei ole, koska se saattaa hukkua hälyyn. Sen sijaan sen kuunteleminen palkitsee yhä uusilla pikku yksityiskohdilla - kitaroinnilla, pianolla, hienovaraisella kuorolla. On vaikeaa poimia tältä levyltä varsinaisia huippuja, koska se on niin hieno kokonaisuus, mutta jo aloitus on kova; vanha "A Taste Of Honey" saa uudenlaisen, surumielisen tulkinnan, ja kakkosraita "Stop" on tosiaan pysäyttävä esitys. Soundimaailma on jossakin laulelmajazzin ja soulin välimaastossa, välillä folkin puolelle koukaten - esim. Neil Youngin "Old Man" soi miltei brittiläisenä.

Listaa voisi jatkaa, mutta mieluummin yritän vetää yhteen vahvuudet - hiljaisen jäntevyyden, ja miellyttävän orgaanisen soundin, joka kantaa Lizz Wrightin tyylikästä ääntä. Tämä on itse asiassa musiikkia, jonka voisi kuvitella kirkkoon tai konserttisaliin, mutta myös kapakkaan - ja veikkaan jopa, että se siellä hiljentäisi taustahälinänkin. Hiljaa hyvä tulee.

268. Melissa Etheridge: Breakdown (1999): Äänen vietävänä

Olen aina pitänyt hyvistä lauluäänistä, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän nimenomaan hyvistä naispuolisista laulajista. Melissa Etheridge on tehnyt levytysuraa jo liki 30 vuoden ajan, ja vaikka joskus olenkin hypistellyt jotakin hänen albumiaan, olen vasta viime vuosina hoksannut miten hyvää musiikkia hän tekeekään, lähtökohtana upea lauluääni mutta sen lisäksi myös sekä sävelkynä että biisin mittaisten tarinoiden kertomisen taito.

Esimerkeistä parhain on tämä albumi, joka upean laulun lisäksi on täynnä maukasta soittoa hyvin tuotettuna, samalla kun Melissan biisitkin ovat hyviä ja välillä loistavia. Pidän myös siitä, että tämä on periaatteessa kitaravetoista musiikkia, mutta dynamiikka ja sävyt ovat etualalla - tätä voi sekä huudattaa että kuunnella yön hiljaisuudessa; sovittajalle täytyy antaa täydet pisteet. Menevämmät vedot niinkuin "Into The Dark" ja "Mama I'm Strange" toimivat hyvin, samoin midtempokappaleet kuten nimibiisi, mutta tunnelma tiivistyy entisestään bluesimmilla/hitaammilla esityksillä kuten "My Lover".

Jotenkin tämä levy - niinkuin muutkin kuulemani Melissa Etheridgen teokset - onnistuu yhdistämään aivan perustavaa laatua olevat perusrockin ainesosat kokonaisuudeksi, joka on huomattavasti enemmän kuin osiensa summa, tärkeimpänä osasyynä juuri hänen upea äänensä. Ja kun tähän mennessä olen kuullut lähinnä hänen uransa ääripäitä - tämän, uran puolivälistä olevan levyn lisäksi kaksi ensimmäistä ja sitten uusimman, ja olen pitänyt kaikista, on johtopäätös että minun ilmeisesti pitää hankkia kaikki muutkin.

267. Peter Gabriel: Peter Gabriel (1) (1977): Pop-velho vapaalla jalalla

Peter Gabrielia ei taida voida käsitellä mainitsematta Genesistä - sitä kautta minäkin aikanani tutustuin tähän "popvelhoon", joskin hieman takaperoisesti. Ensimmäiset Genesisplattani olivat "And Then There Wrer Three" ja "Duke", jotka taas olivat jo bändin Collinskautta - mutta koska tykkäsin niistä, etsin myös käsiini joitain vanhempia levyjä. Ne taas eivät kolahtaneet, joskin ensimmäinen laulaja oli parempi. Muutamia vuosia myöhemmin törmäsin sitten Gabrielin soololevyihin, joita siinä vaiheessa oli neljä, ja totesin niiden olevan mielenkiintoisempia kuin minkään Genesisversion levytykset. Niissä oli kaikissa hetkensä, mutta vuosien myötä nimenomaan tämä ensimmäinen, ehkä tavallaan perinteisin albumi on noussut minun skaalallani parhaaksi.

Tämä on ensinnäkin sellainen levy, joka parhaiden Beatlesalbumien ja muutamien muiden artistien tavoin on monipuolinen mutta pysyy kasassa. Melkein hevistä doo-woplaulelmien kautta suuriin balladeihin, äänikuva on monipuolinen mutta silti jollakin tavalla yhtenäinen. Toiseksikin biisit ovat hyviä - raivoisa "Down The Dolce Vita", folkahtavasti kulkeva "Solsbury Hill", loistava päätöshymni "Here Comes The Flood" päällimmäisinä suosikkeinani - ja kaiken kukkuraksi tämä kuuluu niihin levyihin, jotka paljastavat sulonsa vähän kerrallaan; olen kuulevinani uusia pikku jippoja aina kun soitan tätä.

Kolmanneksi Peter Gabriel vain on loistava laulaja; hänellä on ilmeikäs ääni joka venyy kuiskauksista huutoihin menettämättä otettaan. Ehkä tämä viimeinen syy on minulle tärkein kun mietin miksi tämä iskee mutta vanha Genesis ei; minulle laulu on se tärkein elementti, ja monien progesuuruuksien kunnianhimoisimmat teokset tahtovat mennä liikasoitannaksi. Vielä voisi pikku yksityiskohtana todeta, että sekä Gabriel että Genesis sittemmin lähestyivät samaa soundia eri suunnilta - vuonna 1986 julkaistut "So" ja "Invisible Touch" olivat molemmat aika poppia kamaa ollakseen progesta lähteneiden artistien tekosia - mutta se on toinen juttu.