2017 oli hyvä musiikkivuosi. Se saattaa osittain johtua siitä, että tulin hankkineeksi aika paljon enemmän uusia levyjä kuin muutamaan vuoteen ennen sitä, mutta määrähän ei aina ole laadun tae.
Vuoden levytapausten purkamisen aloitin jo syksyn puolella - Rodney Crowellin "Close Ties" saattaa olla jopa vuoden albumi, ja sen jälkeen olen käsitellyt myös Deep Purplen, Neil Finnin, Van Morrisonin, Shelby Lynnen ja Allison Moorerin, Lilly Hiattin, Whitehorsen, Gov´t Mulen ja Lizz Wrightin uudet levyt - ja muitakin on tulossa.
Sitä hyvää oli kuitenkin tarjolla muutenkin kuin levyllä. Vietin syksyn Indianassa, USA:n sydänmailla, ja näin minulla oli periaatteessa mahdollisuus kuulla ja nähdä livenä melkein kenet tahansa suosikeistani. Käytännössä aika, raha ja logistiikka karsivat menemisiä, mutta "kotikaupungissani" Bloomingtonissa bongasin sentään vanhan suosikkini Robert Crayn bändeineen elämänsä kunnossa, ja toisen polven taiturin Lilly Hiattin.
Crayn konsertti oli loppuunmyydyssä teatterissa, Hiatt taas esiintyi lämppärinä paikallisessa kaljapaikassa muutamalle kymmenelle hengelle, mutta minä olin molemmilla kerroilla myyty mies. Uskaltauduin jopa ostamaan puuttuvan levyn ja vaihtamaan muutaman sanan Hiattin kanssa, ja totesin nousevan indierocktähen elämän olevan kovaa työtä. Hän on muuten tulossa toukokuussa Ruotsiin - ainakin Tukholmaan ja Uumajaan - mutta tietenkään ei Suomeen asti. Muutama nimi jäi kuulematta muun ohjelman takia - Rhiannon Giddens ja Mavis Staples kävivät myös meillä päin, mutta itse olin muualla. Tunnin ajomatkan päässä Indianapoliksessa taas kävivät suurin piirtein kaikki mahdolliset.
Koska en kuitenkaan ole niinkään live- kuin levyfriikki, niin vielä suuremman vaikutuksen minuun tekivät paikkakunnan levykaupat. Varsinkin Landlocked Music oli hieno, jos uusia levyjä kaipasi, mutta suurimmat lastit kannoin kotiin Half Price Books Outlet Storesta, jonka CD-hyllyn normaalihinta oli kaksi taalaa ja alelaarin 50 senttiä/lätty. Pari kertaa sattui kohdalle vielä alennusmyynti, jolloin kaikki myytiin puoleen hintaan... Matkatavaraa oli kotimatkalla yksi ylimääräinen laukku, mutta minulla on nyt aika paljon sellaista täydennystä hyllyssäni, josta olen vain haaveillut. Shelby Lynne, Allison Moorer, Indigo Girls, Natalie Merchant ja 10.000 Maniacs, Aimee Mann, Rodney Crowell, Lyle Lovett... lista on pitkä; monia näistä artisteista löytää täältä kotoa vain satunnaisesti, ja vaikka netin kautta tilaamalla saakin melkein mitä vaan, kustannukset ovat moninkertaiset.
Ja sen lisäksi, vaikka levyjen löytäminen on mukavaa myös netin kautta, on levyhyllyn plaraaminen vielä hauskempaa. Niinkuin yltä kävi ilmi, hyllyyn tuli mukavasti täydennystä, ja vaikka olen siitä maininnut jo parina edellisenä vuotenakin, CD-levyjen tarjonta ja hintataso on ollut yksi musiikkivuoden avainilmiöistä. Ostajan markkinat ovat vieläkin valloillaan - jos kohta uusien levyjen myyntipaikat vähenevät silmissä. Uusia levykauppoja taas ilmestyy eri puolille maatamme - itse vain en ole juurikaan niitä ehtinyt tutkia. Aika monelta kirpparilta sentään tarttui levyjä mukaan. Itse asiassa vuosi 2018 käynnistynee sattuneesta syystä hieman seesteisemmin levynhankintarintamalla...
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lizz Wright. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lizz Wright. Näytä kaikki tekstit
lauantai 13. tammikuuta 2018
maanantai 8. tammikuuta 2018
348. Lizz Wright: Grace (2017): Eteerinen ja maanläheinen armo
Näin vanhetessa on joskus tullut mieleen, että suurin osa omista suosikkiartisteista taitaa jo koputella vanhuuden portteja, jos ovat hengissä ensinkään - viime vuosina rivit ovat jo ruvenneet harvenemaankin. Se on tavallaan luonnollista, varsinkin jos diggailu on jatkunut jo vuosikymmeniä, mutta samalla hiukan harmillista, koska uutta musiikkia tekevät ensi kädessä uudet, nuoremmat nimet. Pari oikein hyvää esimerkkiä löytyy Amerikan maalta; vaikkapa Rhiannon Giddens, jonka kaksi albumia ovat aivan loistavia tapauksia, ja sitten Lizz Wright.
Hän on sikäli minun kirjoissani todella nuori musiikintekijä, että hän on syntynyt 1980-luvulla - mutta hänen soundinsa, sekä laulu että sitä ympäröivä soitinmaailma, on iätöntä. Hänen aikaisemmista töistään mm. "Dreaming Wide Awake" (2005) on todella loistavaa työtä, ja tämä uusi levy (kuudes sitten vuoden 2003, joten tahti ei ole päätähuimaava) jatkaa samaan malliin. Joe Henryn tuotanto hivelee korvia, ja materiaali on valittu uusista ja vanhemmista lähteistä, joskin yksi originaalikin on mahtunut mukaan.
"Barley" avaa levyn kiehtovasti - äänikuva on ehkä täyteläisempi ja aavistuksen modernimpi kuin joillain muilla raidoilla, mutta yhteys juuriin ja perinteeseen on ilmeinen. Lizz kietoo äänensä sävelmän ympärille ja ikäänkuin kantaa sitä mukanaan äänimaton yllä. Sama kuvio toistuu mm. kauniin arvokkaassa nimikappaleessa, joka onnistuu olemaan yhdistelmä eteeristä ja maanläheistä, ja samoin esim. Dylanilta lainatussa "Every Grain Of Sand"issä. Rytmiryhmä kuljettaa musiikkia hienovaraisesti mutta määrätietoisesti; eteerisyys ei tarkoita päämäärätöntä leijuntaa, vaan kevyttä kättä.
Muutamassa biisissä - esim tuossa nimikappaleessa - gospelkuoro vie esityksen vielä syvemmälle Etelään, täyteläisesti mutta hellävaraisesti; tulta löytyy mutta ilman tulikiveä. Tämä levy on kuin tehty aamuyön hiljaisiin hetkiin, mutta samalla tämän laulajan ja bändin voi hyvin kuvitella vaikka mukavan jazzravintolan lavalle - svengi ja imu saattaisi livetilanteessa iskeä vähemmän hienovaraisesti.
Hän on sikäli minun kirjoissani todella nuori musiikintekijä, että hän on syntynyt 1980-luvulla - mutta hänen soundinsa, sekä laulu että sitä ympäröivä soitinmaailma, on iätöntä. Hänen aikaisemmista töistään mm. "Dreaming Wide Awake" (2005) on todella loistavaa työtä, ja tämä uusi levy (kuudes sitten vuoden 2003, joten tahti ei ole päätähuimaava) jatkaa samaan malliin. Joe Henryn tuotanto hivelee korvia, ja materiaali on valittu uusista ja vanhemmista lähteistä, joskin yksi originaalikin on mahtunut mukaan.
"Barley" avaa levyn kiehtovasti - äänikuva on ehkä täyteläisempi ja aavistuksen modernimpi kuin joillain muilla raidoilla, mutta yhteys juuriin ja perinteeseen on ilmeinen. Lizz kietoo äänensä sävelmän ympärille ja ikäänkuin kantaa sitä mukanaan äänimaton yllä. Sama kuvio toistuu mm. kauniin arvokkaassa nimikappaleessa, joka onnistuu olemaan yhdistelmä eteeristä ja maanläheistä, ja samoin esim. Dylanilta lainatussa "Every Grain Of Sand"issä. Rytmiryhmä kuljettaa musiikkia hienovaraisesti mutta määrätietoisesti; eteerisyys ei tarkoita päämäärätöntä leijuntaa, vaan kevyttä kättä.
Muutamassa biisissä - esim tuossa nimikappaleessa - gospelkuoro vie esityksen vielä syvemmälle Etelään, täyteläisesti mutta hellävaraisesti; tulta löytyy mutta ilman tulikiveä. Tämä levy on kuin tehty aamuyön hiljaisiin hetkiin, mutta samalla tämän laulajan ja bändin voi hyvin kuvitella vaikka mukavan jazzravintolan lavalle - svengi ja imu saattaisi livetilanteessa iskeä vähemmän hienovaraisesti.
perjantai 7. marraskuuta 2014
269. Lizz Wright: Dreaming Wide Awake (2005): Hiljaa hyvä tulee
Löysin Lizz Wrightin ihan sattumalta joitakin vuosia sitten, kun selasin kirjaston levyhyllyä - ja vielä sen jazzosastoa - ja hänen debyyttialbuminsa "Salt" sattui silmiini. Lainasin sen kotiin, koska sillä oli muutama tuttu biisi, ja tykästyin siihen - mutta tämä kakkosalbumi vasta tyrmäsi minut. Se on loistava sekoitus vanhoja klassikkoja ja uusia, osittain omia kappaleita, joka jotenkin onnistuu olemaan samalla aikaa juureva ja eteerinen. Tekisi mieli sanoa ajaton, mutta olen ryöstöviljellyt kyseistä termiä niin etten oikein kehtaa - pitää palata asiaan muutaman kymmenen vuoden päästä.
Miksi tämä on niin hyvä? No, ensinnäkin Lizz Wright on loistava laulaja. Hänen tietyllä tapaa viileän etäinen, mutta samalla läsnäoleva äänensä ottaa kuulijan haltuunsa tavalla, johon harvat pystyvät. Vertailut ovat turhia, mutta tietyllä tavalla mieleen tulee esim. Sade - sillä erotuksella, että Lizz iskee minun tajuntaani lujemmin. Hänen äänestään löytyy voimaa, mutta hän taitaa myös vivahteet ja hiljaa laulamisen, mikä erottaa hänet kaikista niistä kailottajista, joiden taidot eivät riitä riisutumpaan ilmaisuun.
Toiseksi tämä on loistavasti sovitettu ja soitettu levy. Akustisvoittoinen soundi on kuin tehty yön hiljaisia tunteja varten, ja pelkäksi taustamusiikiksi tästä ei ole, koska se saattaa hukkua hälyyn. Sen sijaan sen kuunteleminen palkitsee yhä uusilla pikku yksityiskohdilla - kitaroinnilla, pianolla, hienovaraisella kuorolla. On vaikeaa poimia tältä levyltä varsinaisia huippuja, koska se on niin hieno kokonaisuus, mutta jo aloitus on kova; vanha "A Taste Of Honey" saa uudenlaisen, surumielisen tulkinnan, ja kakkosraita "Stop" on tosiaan pysäyttävä esitys. Soundimaailma on jossakin laulelmajazzin ja soulin välimaastossa, välillä folkin puolelle koukaten - esim. Neil Youngin "Old Man" soi miltei brittiläisenä.
Listaa voisi jatkaa, mutta mieluummin yritän vetää yhteen vahvuudet - hiljaisen jäntevyyden, ja miellyttävän orgaanisen soundin, joka kantaa Lizz Wrightin tyylikästä ääntä. Tämä on itse asiassa musiikkia, jonka voisi kuvitella kirkkoon tai konserttisaliin, mutta myös kapakkaan - ja veikkaan jopa, että se siellä hiljentäisi taustahälinänkin. Hiljaa hyvä tulee.
Miksi tämä on niin hyvä? No, ensinnäkin Lizz Wright on loistava laulaja. Hänen tietyllä tapaa viileän etäinen, mutta samalla läsnäoleva äänensä ottaa kuulijan haltuunsa tavalla, johon harvat pystyvät. Vertailut ovat turhia, mutta tietyllä tavalla mieleen tulee esim. Sade - sillä erotuksella, että Lizz iskee minun tajuntaani lujemmin. Hänen äänestään löytyy voimaa, mutta hän taitaa myös vivahteet ja hiljaa laulamisen, mikä erottaa hänet kaikista niistä kailottajista, joiden taidot eivät riitä riisutumpaan ilmaisuun.
Toiseksi tämä on loistavasti sovitettu ja soitettu levy. Akustisvoittoinen soundi on kuin tehty yön hiljaisia tunteja varten, ja pelkäksi taustamusiikiksi tästä ei ole, koska se saattaa hukkua hälyyn. Sen sijaan sen kuunteleminen palkitsee yhä uusilla pikku yksityiskohdilla - kitaroinnilla, pianolla, hienovaraisella kuorolla. On vaikeaa poimia tältä levyltä varsinaisia huippuja, koska se on niin hieno kokonaisuus, mutta jo aloitus on kova; vanha "A Taste Of Honey" saa uudenlaisen, surumielisen tulkinnan, ja kakkosraita "Stop" on tosiaan pysäyttävä esitys. Soundimaailma on jossakin laulelmajazzin ja soulin välimaastossa, välillä folkin puolelle koukaten - esim. Neil Youngin "Old Man" soi miltei brittiläisenä.
Listaa voisi jatkaa, mutta mieluummin yritän vetää yhteen vahvuudet - hiljaisen jäntevyyden, ja miellyttävän orgaanisen soundin, joka kantaa Lizz Wrightin tyylikästä ääntä. Tämä on itse asiassa musiikkia, jonka voisi kuvitella kirkkoon tai konserttisaliin, mutta myös kapakkaan - ja veikkaan jopa, että se siellä hiljentäisi taustahälinänkin. Hiljaa hyvä tulee.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
