Monet tämän päivän musiikillisista suosikeistani ovat yhtyeitä tai artisteja, joiden suuruuden päivät ovat jo liki esihistoriaa, mutta jotka vielä porskuttavat - ja joissakin tapauksissa vain parantavat juoksuaan. Hauskaa on joissakin tapauksissa se, että nämä comebackit itse asiassa ovat kestäneet kauemmin ja/tai tuoneet enemmän suosiota kuin itse suuruuden päivät aikoinaan. Yksi parhaista esimerkeistä taitaa olla Aerosmith. 1970-luvun klassikkolevyjen ja huuruisten vuosien jälkeen bändi palasi kehiin alkuperäiskokoonpanossaan 1985 tällä levyllä, joka katosi aika lailla jäljettömiin - noustakseen vain takaisin parrasvaloihin ja todelliseen supertähteyteen pari vuotta myöhemmin Run-DMC:n ja "Permanent Vacation"-albumin myötä.
Myöhempi ura, nousuineen ja laskuineen, on kuitenkin toinen juttu - minua viihdyttää enemmän tämä "Done With Mirrors". Mikä tässä on niin hyvää? Itse asiassa ensinnäkin se, että tämä on nimenomaan sitä perus-Aerosmithiä, joka sittemmin välillä hävisi popmusiikin ja pintakiillon alle (joskin Steven Tyler & co hoitavat senkin puolen suvereenisti - mutta se on siis toinen juttu). Tämä on vetävien komppien, antaumuksellisen laulun, terävän sooloilun ja svengaavien riffien juhlaa. Ns. raskaan rockin alalla ei ole montaa orkesteria, joiden soitto vipatuttaa puntteja tämän bändin lailla.
Yhdeksän biisin kokonaisuus on itse asiassa aika tasavahva - juuri nyt hymyilyttää "Shame On Youn" keskitempoinen keinunta, mutta bluesahtava "The Reason A Dog" toimii yhtä lailla. Samaten jäntevä "Shela", joka on oiva esimerkki siitä miten rock voi toimia funkymminkin - sekin yksi nimenomaan Aerosmithin tavaramerkeistä jo alusta alkaen. Raivokkaat "Gypsy Boots" ja "Darkness" heittävät vielä yhden vaihteen silmään - rytmiryhmän ja kitaroinnin yhteispeli antaa musiikille sellaisen läsnäolon ja bändiyden tunnun, joka hiotummilta ja enemmän tuotetuilta levyiltä hiukan jää puuttumaan.
Erityismaininnan ansaitsee itse herra rock-kukko Steven Tyler; hän on ensinnäkin monipuolinen laulaja, jonka fraseeraus hakkaa monta suurikeuhkoisempaa ulisijaa, mutta ennen kaikkea varsinainen rock´n´roll-lyyrikko, jonka kaksi- ja monimielisyysarsenaali ja toisaalta tietynlainen filosofinen ote teksteihin on aika uniikki tässä uhoajien maailmassa.
Ja miten niin comebackien isoäiti? No, jo nuo "Pumpin" ja "Get A Gripin" megasuosion päivät olisivat riittäneet comebackien äidin arvonimeen - mutta se oli jo seuraava sukupolvi Aerosmithin paluuta. Jos tämä bändi nyt koskaan olikaan poissa - pihalla ehkä, mutta sekin kuuluu ns. toisiin juttuihin.
keskiviikko 13. syyskuuta 2017
perjantai 8. syyskuuta 2017
328. John Hiatt: Master Of Disaster (2005): Mestarin merkkejä
Kaikki taitavat tietää mikä on ns. aution saaren levy? Se on se levy, jonka valitsisi jos joutuisi autiolle saarelle ja saisi mukaansa vain yhden levyn. Itse en pysty sellaista levyä nimeämään, mutta jos kysymystä laajennetaan niin, että mukaansa saisi yhden artistin koko tuotannon, olisi John Hiatt yksi mahdollinen ehdokas. Hän on periaatteessa kulkenut koko matkan vihaisesta nuoresta miehestä juurimusiikin vanhemmaksi valtiohenkilöksi, tehden koko ajan hyvää musiikkia joka on sekä ilmeisen tunnistettavaa että ajan mukana kehittyvää - ja kaiken lisäksi hän on tehnyt vinon pinon hyviä biisejä muille alan osaajille.
"Master Of Disaster" on tavallaan albumi, jossa Hiatt lopullisesti astuu ulos rockin kaavasta laajempaan americanailmaisuun - vaikka esimerkiksi loistava "Crossing Muddy Waters" muutamia vuosia aiemmin on akustisempi kokonaisuus, tämä kattaa koko skaalan folkista ja countrystä bluesiin, sekoittaen sähköistä ja akustisempaa ilmaisua ilmavasti ja kekseliäästi mutta jäntevästi. Minun suosikkejani ovat mm. levyn tavallaan raskain raita "Find You At Last", maantielle tehty teema "Thunderbird", eeppinen "Cold River", stadionsuosikkipotentiaalia omaava "Love´s Not Where We Thought We Left It"... no, itse asiassa useimmat raidat.
Soitto kulkee kuin ajatus, ja äänimaailma on siis mukavan orgaaninen - tätä levyä ei liene vaikea toistaa elävänä, jos haluaa; itse asiassa kuunnellessa tuntuu melkein kuin istuisi studion nurkassa seuraamassa bändin soittoa. Hiattin lauluääni on hieman käheämpi ja kuluneempi kuin nuorempana, mutta silti soinnukas ja sielukas - se kertoo eletystä elämästä, hyvistä ja huonoista hetkistä, se puhuttelee. Ja sävel ja sana ovat hallussa; teemat kertovat paljolti vanhenemisesta, sukupolvien ja sukupuolien välisistä suhteista, mutta eivät synkistellen vaan jotenkin armeliaasti - ja nimikappaleen riimit ovat esimerkki siitä, miten asioita ja ihmisiä voi tarkastella vinosti hymyillen, vaan ei piruillen.
Tämäntyyppinen levy voisi olla jopa taiteellinen testamentti - mutta näin toistakymmentä vuotta sen ilmestymisen jälkeen voi todeta, että mieheltä on tullut uutta, paikoin loistavaa musiikkia tasaisin väliajoin tähän päivään asti. Mestarin merkkejä on se, että taso pysyy samalla kun linja kehittyy. Ja vaikka uutta ei enää tulisikaan, näihin vanhoihin on helppo palata.
"Master Of Disaster" on tavallaan albumi, jossa Hiatt lopullisesti astuu ulos rockin kaavasta laajempaan americanailmaisuun - vaikka esimerkiksi loistava "Crossing Muddy Waters" muutamia vuosia aiemmin on akustisempi kokonaisuus, tämä kattaa koko skaalan folkista ja countrystä bluesiin, sekoittaen sähköistä ja akustisempaa ilmaisua ilmavasti ja kekseliäästi mutta jäntevästi. Minun suosikkejani ovat mm. levyn tavallaan raskain raita "Find You At Last", maantielle tehty teema "Thunderbird", eeppinen "Cold River", stadionsuosikkipotentiaalia omaava "Love´s Not Where We Thought We Left It"... no, itse asiassa useimmat raidat.
Soitto kulkee kuin ajatus, ja äänimaailma on siis mukavan orgaaninen - tätä levyä ei liene vaikea toistaa elävänä, jos haluaa; itse asiassa kuunnellessa tuntuu melkein kuin istuisi studion nurkassa seuraamassa bändin soittoa. Hiattin lauluääni on hieman käheämpi ja kuluneempi kuin nuorempana, mutta silti soinnukas ja sielukas - se kertoo eletystä elämästä, hyvistä ja huonoista hetkistä, se puhuttelee. Ja sävel ja sana ovat hallussa; teemat kertovat paljolti vanhenemisesta, sukupolvien ja sukupuolien välisistä suhteista, mutta eivät synkistellen vaan jotenkin armeliaasti - ja nimikappaleen riimit ovat esimerkki siitä, miten asioita ja ihmisiä voi tarkastella vinosti hymyillen, vaan ei piruillen.
Tämäntyyppinen levy voisi olla jopa taiteellinen testamentti - mutta näin toistakymmentä vuotta sen ilmestymisen jälkeen voi todeta, että mieheltä on tullut uutta, paikoin loistavaa musiikkia tasaisin väliajoin tähän päivään asti. Mestarin merkkejä on se, että taso pysyy samalla kun linja kehittyy. Ja vaikka uutta ei enää tulisikaan, näihin vanhoihin on helppo palata.
Tunnisteet:
Amerikan herkut,
John Hiatt,
Master Of Disaster
torstai 31. elokuuta 2017
327. Aimee Mann: Lost In Space (2002): Lisää hillittyä charmia
Muistan kuulleeni Aimee Mannia ensimmäisen kerran joskus vuosituhannen vaihteessa, kun eräs ystäväni kehui "Magnolia"-elokuvan soundtrackia ja pisti minut kuuntelemaan sitä. Se oli ihan mukavaa musiikkia, mutta ei silti vielä päässyt jatkokuunteluun. Ostin sentään joltain kirpparilta yhden hänen 90-luvun alun levyistään, mutta sitäkään en hirveästi soittanut. Pari vuotta sitten satuin - jollain kirpparilla taas - törmäämään hieman uudempaan tuotantoon, eli tähän levyyn, ja nyt kokemus oli enemmän kolahduksenomainen.
Ensimmäinen asia, joka Mannin musiikista tulee mieleen, on sen tunnelmallisuus. Jotenkin hänen nuhaisen miellyttävä äänensä, hillitty ja lakoninen äänimaailma ja salakavalasti mieleen hiipivät sävellykset muodostavat kokonaisuuden, joka ei välttämättä saa aikaan kolahduksia vaan pikemminkin hiipivän riippuvuuden - siinä on sellainen hillitty charmi, joka ehkä vaatii muutaman vuoden ja albumin totuttelun näinä musiikillisen pikaruoan ja instant-kiksien aikana.
No, nyt kun olen koukussa, paluuta ei ole tiedossa. Melankoliset sävelet upottavat sellaiset esitykset kuten "High On Sunday 51" tai "The Moth" aika syvälle alitajuntaan, mutta homman nimi on selvä heti "Humpty Dumpty"-aloituskappaleesta lähtien. Itse asiassa hänen sävelkielessään on mielestäni selkeä linja - biisit kuulostavat sinänsä persoonallisilta ja "omilta", mutta samalla aika samankaltaisilta. Käänteisesti voisi tietysti sanoa, että vaihtelua voisi olla enemmän, mutta vaikka yleensä pidänkin siitä, että musiikissa on tiettyä variaatiota, tämä sointi ja sovitusten pikku yksityiskohdat ja oivallukset silti jaksaa tuottaa uusia virikkeitä joka kuuntelukerralla. Vaikkapa "Pavlov´s Bellin" kertosäkeen loistava pikku sävelkulku ja sitä kantavat koskettimet - hienoa popmusiikkia, kerta kaikkiaan.
Ja juuri viime viikolla löysin - tällä kertaa alehyllystä - hänen seuraavan albuminsa, "The Forgotten Arm". Sekin kuulostaa vähintään yhtä hyvältä, mutta antaa sen nyt hiipiä vähän syvemmälle ennenkuin palaan siihen. Ja lisää pitänee hankkia - vielä uudempia levyjä ja ehkä myös hänen uransa aloittaneen ´Til Tuesday-yhtyeen aikaansaannoksia.
Ensimmäinen asia, joka Mannin musiikista tulee mieleen, on sen tunnelmallisuus. Jotenkin hänen nuhaisen miellyttävä äänensä, hillitty ja lakoninen äänimaailma ja salakavalasti mieleen hiipivät sävellykset muodostavat kokonaisuuden, joka ei välttämättä saa aikaan kolahduksia vaan pikemminkin hiipivän riippuvuuden - siinä on sellainen hillitty charmi, joka ehkä vaatii muutaman vuoden ja albumin totuttelun näinä musiikillisen pikaruoan ja instant-kiksien aikana.
No, nyt kun olen koukussa, paluuta ei ole tiedossa. Melankoliset sävelet upottavat sellaiset esitykset kuten "High On Sunday 51" tai "The Moth" aika syvälle alitajuntaan, mutta homman nimi on selvä heti "Humpty Dumpty"-aloituskappaleesta lähtien. Itse asiassa hänen sävelkielessään on mielestäni selkeä linja - biisit kuulostavat sinänsä persoonallisilta ja "omilta", mutta samalla aika samankaltaisilta. Käänteisesti voisi tietysti sanoa, että vaihtelua voisi olla enemmän, mutta vaikka yleensä pidänkin siitä, että musiikissa on tiettyä variaatiota, tämä sointi ja sovitusten pikku yksityiskohdat ja oivallukset silti jaksaa tuottaa uusia virikkeitä joka kuuntelukerralla. Vaikkapa "Pavlov´s Bellin" kertosäkeen loistava pikku sävelkulku ja sitä kantavat koskettimet - hienoa popmusiikkia, kerta kaikkiaan.
Ja juuri viime viikolla löysin - tällä kertaa alehyllystä - hänen seuraavan albuminsa, "The Forgotten Arm". Sekin kuulostaa vähintään yhtä hyvältä, mutta antaa sen nyt hiipiä vähän syvemmälle ennenkuin palaan siihen. Ja lisää pitänee hankkia - vielä uudempia levyjä ja ehkä myös hänen uransa aloittaneen ´Til Tuesday-yhtyeen aikaansaannoksia.
Tunnisteet:
Aimee Mann,
Amerikan herkut,
Lost In Space
keskiviikko 30. elokuuta 2017
326. Bonnie Raitt: Fundamental (1998): Perusasioita
Niin, mitä ne musiikilliset perusasiat oikein ovatkaan? Varmaan erilaisia eri ihmisille, eri aikakausista puhumattakaan, mutta veikkaisin, että niihin tällä hetkellä aika yleisesti lasketaan esim. suora yhteys musiikillisiin juuriin, kohtuullisen yksinkertaiset sointukulut ja sovitukset, oikeat soittimet (mitä ne nyt sitten ovatkaan), elämän perusasioista kertovat sanoitukset ja luonnolliset lauluäänet, sekä tuotanto joka ei varasta päähuomiota musiikilta. Näitäkin muuttujia voidaan määritellä eri tavoin, mutta minusta tuo on aika tyhjentävä lista.
Bonnie Raitt on periaatteessa ylläpitänyt näitä arvoja koko uransa ajan, tosin niin että äänimaailma on pysytellyt ajassa. Niinpä tämä "Fundamental" on sekä ajaton että 1990-luvussa kiinni, mutta vaikka tuottajana toiminut Mitchell Froom joissakin töissään on hurahtanut kikkailuun, hän malttaa tällä levyllä kuitenkin asettaa artistin keskiöön, maukkain tuloksin. Rummut ehkä vähän läiskähtelevät, mutta maltillisesti. Bonnie Raitt taas kuuluu siihen harvinaiseen ryhmään, joka osaa sekä laulaa että soittaa kitaraa, vieläpä yhteensopivasti. Hänen käheä äänensä toimisi missä tahansa yhteydessä, mutta yhdistettynä sidekitarointiin se on silkkaa murhaa.
Biisimateriaali on yhdistelmä omaa ja lainoja - jokunen hieman nopeampi esity, mutta pääasiassa keski- ja hidastempoista kamaa. Minun suosikkini ovat Bonnien oma "Spit of Love", joka perustuu perinteisiin sointukulkuihin ja viekottelevaan sävelmään, ja John Hiattilta lainattu "Lovers Will", jonka Bonnie hidastaa balladiksi - vaikka Hiatt kuuluu musiikkitaivaani kiintotähtiin, tällä kerralla tulkinta pesee alkuperäisen 6-0. "I´m On Your Side" flirttailee onnistuneesti reggaen kanssa, kun taas nimibiisi ja pari muuta esitystä ovat ns. autoilumusiikin aatelia; edessä on avoin tie, keli on hyvä ja vauhtia juuri sopivasti.
Ja vaikka tuo slide on Bonnien tavaramerkki, tämä ei ole mikään kitarasankarilevy. Päinvastoin kitaraa voisi kuulla enemmänkin, mutta toisaalta soundi on niin hyvin balanssissa ja esim. koskettimia käytetään niin maukkaasti, että pystyn elämään tälläkin määrällä. Hyvä, ellei peräti loistava levy - yksi niistä, joihin tulee tartuttua myöhään illalla, kun maailman möly väsyttää ja tekee mieli palata perusasioihin.
Bonnie Raitt on periaatteessa ylläpitänyt näitä arvoja koko uransa ajan, tosin niin että äänimaailma on pysytellyt ajassa. Niinpä tämä "Fundamental" on sekä ajaton että 1990-luvussa kiinni, mutta vaikka tuottajana toiminut Mitchell Froom joissakin töissään on hurahtanut kikkailuun, hän malttaa tällä levyllä kuitenkin asettaa artistin keskiöön, maukkain tuloksin. Rummut ehkä vähän läiskähtelevät, mutta maltillisesti. Bonnie Raitt taas kuuluu siihen harvinaiseen ryhmään, joka osaa sekä laulaa että soittaa kitaraa, vieläpä yhteensopivasti. Hänen käheä äänensä toimisi missä tahansa yhteydessä, mutta yhdistettynä sidekitarointiin se on silkkaa murhaa.
Biisimateriaali on yhdistelmä omaa ja lainoja - jokunen hieman nopeampi esity, mutta pääasiassa keski- ja hidastempoista kamaa. Minun suosikkini ovat Bonnien oma "Spit of Love", joka perustuu perinteisiin sointukulkuihin ja viekottelevaan sävelmään, ja John Hiattilta lainattu "Lovers Will", jonka Bonnie hidastaa balladiksi - vaikka Hiatt kuuluu musiikkitaivaani kiintotähtiin, tällä kerralla tulkinta pesee alkuperäisen 6-0. "I´m On Your Side" flirttailee onnistuneesti reggaen kanssa, kun taas nimibiisi ja pari muuta esitystä ovat ns. autoilumusiikin aatelia; edessä on avoin tie, keli on hyvä ja vauhtia juuri sopivasti.
Ja vaikka tuo slide on Bonnien tavaramerkki, tämä ei ole mikään kitarasankarilevy. Päinvastoin kitaraa voisi kuulla enemmänkin, mutta toisaalta soundi on niin hyvin balanssissa ja esim. koskettimia käytetään niin maukkaasti, että pystyn elämään tälläkin määrällä. Hyvä, ellei peräti loistava levy - yksi niistä, joihin tulee tartuttua myöhään illalla, kun maailman möly väsyttää ja tekee mieli palata perusasioihin.
Tunnisteet:
Amerikan herkut,
Bonnie Raitt,
Fundamental
perjantai 25. elokuuta 2017
325. Rhiannon Giddens: Tomorrow Is My Turn (2015): Hiljainen tuli
Vaikka räime on lähellä sydäntäni, ja rockin raivo voi olla vapauttavaa, huomaan vanhemmiten yhä useammin, että kaikken eniten minua lämmittää tai jopa polttaa se hiljainen tuli, joka saadaan aikaan tulkinnan voimalla ja taitavilla sovituksilla pikemminkin kuin tykityksellä. Sitä tulta on viime vuosina ylläpitänyt mm. Lizz Wright, ja taannoin löysin uuden amerikkalaisen nuoren naislaulajan joka sopii samaan kategoriaan. Homman nimi on akustispohjainen - mutta ei välttämättä täysin akustinen - perinnemusiikki, joka ammentaa pitkälti - mutta ei pelkästään - afroamerikkalaiselta pohjalta, ja Rhiannon Giddens on tämä viimeisin löytämäni airut.
"Tomorrow Is My Turn" rakentuu ainakin seuraaville tekijöille; hyvät biisivalinnat (traditionaaleista countryartistien biisien kautta bluesiin); elävät, hengittävät ja monipuoliset sovitukset joissa varsinkin erilaiset kielisoittimet saavat tilaa, ja Rhiannonin ilmeikäs ääni joka jollakin tavalla on ikäänsä vanhempi ja soi tavalla, joka antaa ymmärtää, että vieläkin parempaa voi olla tulossa jos hän vain jatkaa muutamia vuosikymmeniä. Suurimman osan ajasta mennään aika perinteisesti, kuten avausbiisissä "Last Kind Words" tai sitä seuraavassa Dolly Parton-tulkinnassa "Don´t Let It Trouble You Mind", kun taas vanha, käsittääkseni kelttiläinen kansanlaulu "Black Is The Colour" saa selkäytimessä tuntuvan tulkinnan, jossa on jopa rytmiluuppeja taustalla.
Tällä levyllä ei kuitenkaan ole mitään kikkailua, vaan Giddens tuo perinteen tähän päivään, hellävaraisesti maustaen ja höystäen mutta sävelteoksia kunnioittaen. Itse asiassa jokainen biisi on jonkinlainen pieni mestariteos, omankuuloisensa mutta osa jotenkin saumatonta kokonaisuutta. Eri traditiot, Appalakeilta Alabamaan, sulautuvat yhteen maistuvaksi teokseksi, jota on kypsytetty pitkään, hiljaisella tulella. Tätä kelpaa nauttia kun syys hiipii päälle...
Ai niin, sanoinko että Rhiannon Giddens on keikalla "lainakotikaupungissani" kuukauden päästä?
"Tomorrow Is My Turn" rakentuu ainakin seuraaville tekijöille; hyvät biisivalinnat (traditionaaleista countryartistien biisien kautta bluesiin); elävät, hengittävät ja monipuoliset sovitukset joissa varsinkin erilaiset kielisoittimet saavat tilaa, ja Rhiannonin ilmeikäs ääni joka jollakin tavalla on ikäänsä vanhempi ja soi tavalla, joka antaa ymmärtää, että vieläkin parempaa voi olla tulossa jos hän vain jatkaa muutamia vuosikymmeniä. Suurimman osan ajasta mennään aika perinteisesti, kuten avausbiisissä "Last Kind Words" tai sitä seuraavassa Dolly Parton-tulkinnassa "Don´t Let It Trouble You Mind", kun taas vanha, käsittääkseni kelttiläinen kansanlaulu "Black Is The Colour" saa selkäytimessä tuntuvan tulkinnan, jossa on jopa rytmiluuppeja taustalla.
Tällä levyllä ei kuitenkaan ole mitään kikkailua, vaan Giddens tuo perinteen tähän päivään, hellävaraisesti maustaen ja höystäen mutta sävelteoksia kunnioittaen. Itse asiassa jokainen biisi on jonkinlainen pieni mestariteos, omankuuloisensa mutta osa jotenkin saumatonta kokonaisuutta. Eri traditiot, Appalakeilta Alabamaan, sulautuvat yhteen maistuvaksi teokseksi, jota on kypsytetty pitkään, hiljaisella tulella. Tätä kelpaa nauttia kun syys hiipii päälle...
Ai niin, sanoinko että Rhiannon Giddens on keikalla "lainakotikaupungissani" kuukauden päästä?
Tunnisteet:
Amerikan herkut,
Rhiannon Giddens,
Tomorrow Is My Turn
Amerikan herkut
Kun tätä blogia on vääntänyt muutaman vuoden, täytyy aina välillä keksiä uusia metkuja oman ja lukijoiden (molempien :) mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Alkuvuodesta aloittamani vinyylisarja siirtyy nyt hetkeksi tauolle, koska vietän muutaman kuukauden Ameriikan ihmemaassa, kaukana levyhyllystäni mutta rakastamani amerikkalaisen populaarimusiikin lähteillä. Aika Indianassa lähti hyvin liikkeelle, kun kävi ilmi, että Robert Cray oli juuri tulossa keikalle "kotikaupunkiini", mutta yhtä paljon siksi, että löysin parikin hyvää käytettyjen levyjen liikettä, joita onkin tullut jo tuettua.
Eli ainakin syksyn ajan tulen ruotimaan tässä blogissa Ameriikan herkkuja - sekä uusia löytöjä että vanhoja suosikkeja, laidasta laitaan niinkuin musiikkimakuni - kunnes eteen tulee taas joku uusi juoni. Tervetuloa matkaan!
Eli ainakin syksyn ajan tulen ruotimaan tässä blogissa Ameriikan herkkuja - sekä uusia löytöjä että vanhoja suosikkeja, laidasta laitaan niinkuin musiikkimakuni - kunnes eteen tulee taas joku uusi juoni. Tervetuloa matkaan!
Tunnisteet:
americana,
Amerikan herkut,
Blues,
country,
rock,
rytmimusiikki,
Soul,
USA
sunnuntai 20. elokuuta 2017
324. Hector: Varjot ja lakanat (1988): Hiano mies hiljaisemmalla
Tämän levy ilmestymisen aikoihin minulla oli jonkinlainen kriisi suhteessani Heikki Harman musiikkiin - hänen 70-luvun levynsä kuuluivat suurimpiin suosikkeihini, mutta 80-luvulla sinänsä hienot biisit hukkuivat välillä tuotannollisten ratkaisujen sekaan. Tämäkin levy on sinänsä hieman "kokeellinen" modernin akustisine äänimaailmoineen, mutta tällä kertaa onnistuneesti.
Hyväkään soundi ei tosin riitä pitkälle, mutta onneksi Hectorin sävelkynäkin oli tällä kertaa terässä - kauniita sävelmiä ja paikoitellen oikein oivaltavia tekstejä. "Mulla ei oo rahaa" on mieleenpainuva tarina köyhän nuoren miehen kärsimyksistä, "Ota yhteyttä apinaan" hurmaa kevyellä laukallaan, mutta parhaimmat esitykset ovat enempi balladipuolta. "Jos sä tahdot niin" on yksi miehen kauneimmista rakkauslauluista, "Olen nielaissut kuun" taas on kuin kaihoisuuden oppikirjan mallikappale.
Hauskoja ovat myös hienovaraiset viittaukset populaarimusiikin ja -kulttuurin historiaan - Peter Panista "Timanttiin ja ruosteeseen" sekä Lady Janen etsimiseen, samoin kuin pikku sävelkulut a sovitukselliset kikat jotka liittävät Hectorin popmusiikin suureen jatkumoon. Itse asiassa voi olla, että tämän levyn biisit ovat hänen koko uransa hienoin kokonaisuus - jopa niin, että välillä huomaan toivovani, että se olisi tehty hieman isommalla yhtyeellä.
Toisaalta nimenomaan hiljaiset hetket kruunaavat tämän kokonaisuuden. Sen loppupuolelle on vielä jätetty helmi, joka itse asiassa on minusta yksi hänen kaikkien aikojen hienoimmista biiseistään - ja mitä hienoihin biiseihin tulee, Hector on minusta maamme ykkönen. "Pianomies" onnistuu pysäyttämään minut koskettavalla ja lohdullisella tarinallaan, jolle on laadittu huomattavan kaunis sävelmä. Jopa kertosäkeen typerä riimi sopii kokonaisuuteen, koska pieni särö tuo siihen elämää ja tasapainottaa pateettisuuden vaaraa.
Hiano levy, ja hiano mies tämä Hector, myös - ja varsinkin - kun vääntää volyymia vähän pienemmälle.
Hyväkään soundi ei tosin riitä pitkälle, mutta onneksi Hectorin sävelkynäkin oli tällä kertaa terässä - kauniita sävelmiä ja paikoitellen oikein oivaltavia tekstejä. "Mulla ei oo rahaa" on mieleenpainuva tarina köyhän nuoren miehen kärsimyksistä, "Ota yhteyttä apinaan" hurmaa kevyellä laukallaan, mutta parhaimmat esitykset ovat enempi balladipuolta. "Jos sä tahdot niin" on yksi miehen kauneimmista rakkauslauluista, "Olen nielaissut kuun" taas on kuin kaihoisuuden oppikirjan mallikappale.
Hauskoja ovat myös hienovaraiset viittaukset populaarimusiikin ja -kulttuurin historiaan - Peter Panista "Timanttiin ja ruosteeseen" sekä Lady Janen etsimiseen, samoin kuin pikku sävelkulut a sovitukselliset kikat jotka liittävät Hectorin popmusiikin suureen jatkumoon. Itse asiassa voi olla, että tämän levyn biisit ovat hänen koko uransa hienoin kokonaisuus - jopa niin, että välillä huomaan toivovani, että se olisi tehty hieman isommalla yhtyeellä.
Toisaalta nimenomaan hiljaiset hetket kruunaavat tämän kokonaisuuden. Sen loppupuolelle on vielä jätetty helmi, joka itse asiassa on minusta yksi hänen kaikkien aikojen hienoimmista biiseistään - ja mitä hienoihin biiseihin tulee, Hector on minusta maamme ykkönen. "Pianomies" onnistuu pysäyttämään minut koskettavalla ja lohdullisella tarinallaan, jolle on laadittu huomattavan kaunis sävelmä. Jopa kertosäkeen typerä riimi sopii kokonaisuuteen, koska pieni särö tuo siihen elämää ja tasapainottaa pateettisuuden vaaraa.
Hiano levy, ja hiano mies tämä Hector, myös - ja varsinkin - kun vääntää volyymia vähän pienemmälle.
Tunnisteet:
Hector,
LP,
Varjot ja lakanat,
vinyylin lumot
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
