John Mellencamp, Cougarinakin aikanaan tunnettu, on jostain syystä saanut koko uransa ajan kärsiä siitä, että vähän samantyyppistä musiikkia, amerikkalaista perusrockia höystettynä sosiaalisilla kannanotoilla ja katuromantiikalla, on esittänyt muuan Springsteenkin. Kun Bruce vielä aloitti hiukan aikaisemmin, ja Keskilännen sijaan tulikin urbaanimmasta ympäristöstä, on nokkimisjärjestys ollut selvä.
Se ei tarkoita sitä, että Mellencampin tuotanto millään tavalla häpeäisi Springsteenin tai kenenkään muun pitkän linjan rocktähden rinnalla. Päinvastoin miehemme on 80-luvun puolivälistä lähtien tehnyt kymmenkunta keskimäärin hyvää albumia, joista pari kolme on jopa loistavaa, ja tämä niistä minun suosikkini. Jos esim haluaisi tehdä itselleen pitkän matkan autoilun soundtrackin yhden ainoan artistin musiikista, olisi John Mellencamp hyvä valinta – tämä lienee jonkinlainen musiikin ”amerikkalaisuuden” mittari?
Yksi asia joka minua hänen musiikissaan miellyttää, on napakka mutta samalla ilmava sointi – hänen rockinsa ei tarvo maan mudassa vaan liitää sen yllä, bändi soi napakasti ja sopivan vaihtelevasti, käyttäen mm. viulua mausteena. Mukana on häivähdys countrya tai folkia, joskus soi blues tai soul. Sävellykset ovat useimmiten hyviä – mollisoinnut soivat suomalaisen korvaan miellyttävästi, ja vaikka kyseessä ei ole mikään Nobelrunoilija, saa hän aikaan tuokiokuvia jotka jäävät mieleen. Ja hänen käheä, hillitty mutta jäntevä äänensä kruunaa esitykset.
Tämän levyn kohokohtia ovat ehkä kaikkein kaihoisimmin soiva nimikappale, samaan muottiin tehty ”Suzanne And The Jewels” sekä Janis Ianilta lainattu ”To The River”, jonka sävellys tosin sekin voisi yhtä hyvin olla Mellencampin kynästä. Kaikkein paras biisi on silti ”Sweet Evening Breeze”, joka dynaamisesti, välillä melkein kuiskaten mutta välillä säröisemmin, piirtää kuvan sattumalta uudelleen toisensa kohtaavista entisistä teinirakastavaisista tavalla, joka jättää kuulijan odottamaan jatko-osaa.
perjantai 27. maaliskuuta 2009
lauantai 21. maaliskuuta 2009
22. Del Amitri: Can You Do Me Good (2002): Harvojen herkun joutsenlaulu
Del Amitri ehti vajaan parinkymmenen vuoden taipaleellaan julkaista kuusi levyä, joista ainakin pari kolme nousi ihan listoillekin, ja yhtyeellä oli pari hittiäkin, joten täysin tuntemattomaksi tämä Skotlannin lahja maailmalle ei jäänyt – mutta ilmeisesti bändin erinomaisuus avautui valitettavan harvalle joukolle. Niinpä tämäkin , viimeiseksi jäänyt levy käsittääkseni myöhästyi ainakin vuoden siksi, että sen julkaiseminen ei ollut levy-yhtiölle mikään itsestäänselvyys.
Keväällä 2002 se kuitenkin pukattiin ilmoille, ja kyseessä onkin IMHO yksi 2000-luvun merkittävimmistä popsävelteoksista. Bändin aikaisemmat teokset olivat ihan hyviä, mutta kärsivät tietystä tuotannon kovakouraisuudesta. ”Can You Do Me Good” on toista maata; avauskappale ”Just Before You Leave” on vetoavasti sykkivä retrosoulklassikko, ja jatkossa kuullaan esim. rumpulooppeja, syntikoita ja käyrätorvea.
Del Amitrin tuotannon kulmakiviä ovat useimmiten rakkauden tummempia puolia kuvaavat sanoitukset, mieleenpainuvat sävellykset ja ja Justin Currien jäntevän tunteikas ääni. Juuri tuo äskenmainittu avauskappale on kaikkien kolmen riemukulkua, ja sitä seuraava ”Cash And Prizes” taas rikkauden kiroja mietiskelevä moderni popkappale. Muita kohokohtia ovat tanakka rockrevistys ”Drunk In A Band”, jossa kitaratkin pääsevät taas etualalle,klassisia popsäveliä tavoitteleva ”Buttons On My Clothes” ja beatlemainen ”Out Falls The Past”; itse asiassa ainoa heikompi lenkki on ”Jesus Saves”, ja sekin lähinnä hieman kornin sarkastisen tekstinsä vuoksi.
Vielä pitää mainita levyn päättävä pianoballadi ”Just Getting By”, joka samalla osoittaa eteenpäin kohti Justin Currien soolouraa. Joka taas sai alkunsa siitä, että tämä mestariteos jäi Del Amitrin viimeiseksi – sen jälkeen levy-yhtiö ei enää kaivannut bändin palveluksia. Se ei toisaalta vähennä julkaistujen levyjen ja varsinkaan tämän lätyn hohtoa – ja popnörttinä sitä tietysti arvostaa sitäkin, että omat suosikit ovat harvojen herkkua.
Keväällä 2002 se kuitenkin pukattiin ilmoille, ja kyseessä onkin IMHO yksi 2000-luvun merkittävimmistä popsävelteoksista. Bändin aikaisemmat teokset olivat ihan hyviä, mutta kärsivät tietystä tuotannon kovakouraisuudesta. ”Can You Do Me Good” on toista maata; avauskappale ”Just Before You Leave” on vetoavasti sykkivä retrosoulklassikko, ja jatkossa kuullaan esim. rumpulooppeja, syntikoita ja käyrätorvea.
Del Amitrin tuotannon kulmakiviä ovat useimmiten rakkauden tummempia puolia kuvaavat sanoitukset, mieleenpainuvat sävellykset ja ja Justin Currien jäntevän tunteikas ääni. Juuri tuo äskenmainittu avauskappale on kaikkien kolmen riemukulkua, ja sitä seuraava ”Cash And Prizes” taas rikkauden kiroja mietiskelevä moderni popkappale. Muita kohokohtia ovat tanakka rockrevistys ”Drunk In A Band”, jossa kitaratkin pääsevät taas etualalle,klassisia popsäveliä tavoitteleva ”Buttons On My Clothes” ja beatlemainen ”Out Falls The Past”; itse asiassa ainoa heikompi lenkki on ”Jesus Saves”, ja sekin lähinnä hieman kornin sarkastisen tekstinsä vuoksi.
Vielä pitää mainita levyn päättävä pianoballadi ”Just Getting By”, joka samalla osoittaa eteenpäin kohti Justin Currien soolouraa. Joka taas sai alkunsa siitä, että tämä mestariteos jäi Del Amitrin viimeiseksi – sen jälkeen levy-yhtiö ei enää kaivannut bändin palveluksia. Se ei toisaalta vähennä julkaistujen levyjen ja varsinkaan tämän lätyn hohtoa – ja popnörttinä sitä tietysti arvostaa sitäkin, että omat suosikit ovat harvojen herkkua.
lauantai 14. maaliskuuta 2009
21. Nick Lowe: Party Of One (1990): Popmusiikin kummisetä
Tämän miehen kynästä on yli neljänkymmenen vuoden ajan syntynyt popklassikoita sekä omaan että muiden käyttöön, minkä lisäksi hän on tuottajana häärinyt varsinkin brittiläisten uuden aallon muusoikoiden karriäärien kimpussa siinä määrin, etä häntä voidaan pitää eräänä modernin popmusiikin kummisedistä. Kun tähän vielä lisätään hänen hyvä lauluäänensä ja ilmiselvä sovittamisen tajunsa, on pieni ihme ettei hän ole sen rikkaampi tai kuuluisampi kuin mitä on.
Ja toisaalta se antaa meille musiikkifriikeille mahdollisuuden tuntea tiettyä ylemmyyttä, kun voimme hyväksyvästi nyökkäillä toisillemme kun tavallinen popula on ihan banaaneina musiikin vuoksi. Eikä se musiikki juuri tästä parane – tämä platta on aika lähellä täydellisen poplevyn määritelmää. Hyviä menopaloja, jokunen tunteisiin vetoava balladi, hölmöä sanahelinää ja aina välillä teräviä huomioita esim. naisen kanssa olemisen vaikeudesta... ehkä tämä soi paremmin juhlissa kuin keskiyön jälkeen elämää summatessa, mutta jopa viimemainitunkin taustalle se käy.
Minun suosikkikappaleeni on ”Shting-Shtang”, joka... niin no, miettikää sen nimeä ja arvatkaa, onko se esim. raivostuttavan svengaava menopala, ja muita sen tyylisiä ovat esim. ”Refrigerator White” tai sinänsä vakavasta aiheesta kertova ”Who Was That Man?” , mutta toisaalta hengen salpaa myöskin ”What´s Shakin´ On The Hill”, joka kertoo piirien ulkopuolelle joutumisesta.
Kokonaisuus on hyvä, soittimet ja soittajat ovat oikeita, sovitukset ilmavan svengaavia... nytkään, tätä kirjoittaessa ihmettelen, miksi en itse asiassa kuuntele Nick Lowea. Ja niinkuin kunnon popmestariteokset yleensä, tämäkin on siinä klassisessa LP:n mittaisessa muodossa; sen jaksaa kuunnella läpi ilman ähkyä.
Ja toisaalta se antaa meille musiikkifriikeille mahdollisuuden tuntea tiettyä ylemmyyttä, kun voimme hyväksyvästi nyökkäillä toisillemme kun tavallinen popula on ihan banaaneina musiikin vuoksi. Eikä se musiikki juuri tästä parane – tämä platta on aika lähellä täydellisen poplevyn määritelmää. Hyviä menopaloja, jokunen tunteisiin vetoava balladi, hölmöä sanahelinää ja aina välillä teräviä huomioita esim. naisen kanssa olemisen vaikeudesta... ehkä tämä soi paremmin juhlissa kuin keskiyön jälkeen elämää summatessa, mutta jopa viimemainitunkin taustalle se käy.
Minun suosikkikappaleeni on ”Shting-Shtang”, joka... niin no, miettikää sen nimeä ja arvatkaa, onko se esim. raivostuttavan svengaava menopala, ja muita sen tyylisiä ovat esim. ”Refrigerator White” tai sinänsä vakavasta aiheesta kertova ”Who Was That Man?” , mutta toisaalta hengen salpaa myöskin ”What´s Shakin´ On The Hill”, joka kertoo piirien ulkopuolelle joutumisesta.
Kokonaisuus on hyvä, soittimet ja soittajat ovat oikeita, sovitukset ilmavan svengaavia... nytkään, tätä kirjoittaessa ihmettelen, miksi en itse asiassa kuuntele Nick Lowea. Ja niinkuin kunnon popmestariteokset yleensä, tämäkin on siinä klassisessa LP:n mittaisessa muodossa; sen jaksaa kuunnella läpi ilman ähkyä.
tiistai 10. maaliskuuta 2009
20. Miljoonasade: Hevonen ja madonna (1993): Tuokiokuvien mestarit
Aika suuri osa suomalaisen rockin elämää suuremmista lauluista on syntyisin Heikki Salon kynästä, useimmat niistä on esittänyt nimenomaan Miljoonasade, eikä millään kyseisen orkesterin levyistä taida olla yhtä monta helmeä kuin juuri tällä – ja vaikka niitä helmiä löytyy, on ”Hevonen ja madonna” ennen kaikkea tasainen kokonaisuus.
Heikki Salon lauluissa on sellainen kielikuvien ja ilmaisujen kultakaivos, jota ei suomeksi ole ylittänyt edes itse Juice. Melkein joka biisistä löytyy joku riemastuttava oivallus, usein istutettuna hienoon tuokiokuvaan elämästä tai tarinaan. Hyvä esimerkki on esimerkiksi ”Uni vie” ja sen mielenkiintoiset visiot – tai ”Alastonmallin” käsinkosketeltava tunnelma.
Yhtyeen sävellykset ovat jotenkin suomalaisia nekin – kaiho on usein läsnä joko suoraan tai viitteellisesti – tämän levyn ”Tuntematon” on yksi sellainen suoraan suoneen iskevä helmi, minun mielestäni itse asiassa kuolematon suomipopin klassikko, jota ei pilaa edes tyhmähkö väliosa. Tosin sovitukset ovat tässä bändissä ihan omaa luokkaansa; Miljoonasade on Suomen beatlesmaisin bändi sikäli, ettei pelkää heittää sekaan vaikka minkälaisia kokonaisuuksia.
Tarkemmin mietittynä juuri tuo tunnelmien ja kuvien luominen on tämän poppoon forte – melkein jokaisesta kappaleesta voi päänsä sisällä kehittää pikku elokuvan. Muiden jo kehumieni kappaleiden lisäksi esim ”Stumpit ja sirpaleet” on aika täydellinen tyhjän tanssilavan ja särkyneiden toiveiden esittely – minäkin olen joskus tainnut laahustaa kotiin mieli mustana tuollaisen illan jälkeen.
Itse asiassa ainoa vakavampi varaus, jonka haluan esittää tätä levyä ja Miljoonasateen tuotantoa koskien, on nimenomaan tietty mieltymys tehdä enemmän tai vähemmän keskikaljahuuruisia/ halpahintaisia renkutuksia, jotka usein ovat muodostuneet jopa jonkinlaisiksi hiteiksi. Tosin juuri tällä levyllä ei sitä ihan renkutuksinta renkutusta ole – ”Nopee soppa” menee läpi jonkinlaisena pastissina.
Heikki Salon lauluissa on sellainen kielikuvien ja ilmaisujen kultakaivos, jota ei suomeksi ole ylittänyt edes itse Juice. Melkein joka biisistä löytyy joku riemastuttava oivallus, usein istutettuna hienoon tuokiokuvaan elämästä tai tarinaan. Hyvä esimerkki on esimerkiksi ”Uni vie” ja sen mielenkiintoiset visiot – tai ”Alastonmallin” käsinkosketeltava tunnelma.
Yhtyeen sävellykset ovat jotenkin suomalaisia nekin – kaiho on usein läsnä joko suoraan tai viitteellisesti – tämän levyn ”Tuntematon” on yksi sellainen suoraan suoneen iskevä helmi, minun mielestäni itse asiassa kuolematon suomipopin klassikko, jota ei pilaa edes tyhmähkö väliosa. Tosin sovitukset ovat tässä bändissä ihan omaa luokkaansa; Miljoonasade on Suomen beatlesmaisin bändi sikäli, ettei pelkää heittää sekaan vaikka minkälaisia kokonaisuuksia.
Tarkemmin mietittynä juuri tuo tunnelmien ja kuvien luominen on tämän poppoon forte – melkein jokaisesta kappaleesta voi päänsä sisällä kehittää pikku elokuvan. Muiden jo kehumieni kappaleiden lisäksi esim ”Stumpit ja sirpaleet” on aika täydellinen tyhjän tanssilavan ja särkyneiden toiveiden esittely – minäkin olen joskus tainnut laahustaa kotiin mieli mustana tuollaisen illan jälkeen.
Itse asiassa ainoa vakavampi varaus, jonka haluan esittää tätä levyä ja Miljoonasateen tuotantoa koskien, on nimenomaan tietty mieltymys tehdä enemmän tai vähemmän keskikaljahuuruisia/ halpahintaisia renkutuksia, jotka usein ovat muodostuneet jopa jonkinlaisiksi hiteiksi. Tosin juuri tällä levyllä ei sitä ihan renkutuksinta renkutusta ole – ”Nopee soppa” menee läpi jonkinlaisena pastissina.
keskiviikko 4. maaliskuuta 2009
19. Laura Malmivaara: Myytävänä elämä (2005): Virkistävä välityö
Taiteen maailmassa on käsitepareja, joiden yhteyteen pitäisi liittää varoitusteksti ja –valo niin, että pahaa aavistamaton yleisö osaisi varoa niitä – ja yksi tällainen käsitepari on ”laulava näyttelijä”; levytetyn musiikin historia on täynnä toistaan karmeampia esimerkkejä siitä, miten ihminen joka sinänsä osaa esiintyä yleisesti ottaen jostakin syystä on saanut päähänsä osaavansa myöskin laulaa. Luoja meitä varjelkoon esimerkiksi erään Saijonmaan tekeleiltä... Onneksi on myös esimerkkejä täysin päinvastaisesta, ja tämä laulava näyttelijä ja hänen levynsä kuuluvat niiden parhaimmistoon.
Laura Malmivaaran ääni on ihan OK ja hän käyttää sitä rajoituksistaan tietoisena, laulut – suureksi osaksi hänen itsensä tekemiä - ovat hyviä, ja levyn äänimaailma on miellyttävä. Levyllä on sopiva ”vanhan ajan LP-mitta” – kymmenen laulua, 36 minuuttia – mikä takaa sen, ettei siihen myöskään ehdi kyllästyä. Parhaimmistoa minun korvissani ovat levyn lopettava kaksikko, ensin kansanlaulumainen ”Aallotar”, jonka sävel on kauniimpia viime vuosina levytettyjä, ja sitten levyn nimikappale, joka taas äänimaailmansa puolesta on levyn ainoa selvästi rockiin kallellaan oleva esitys.
Luin jostakin, että taiteilijamme ei ole suunnittelemassa jatkoa tälle levylle, että tämä oli kertaluontoinen projekti joka piti ”tehdä pois kuljeksimasta”. Sellaista integriteettiä on pako arvostaa tällaisena jatko-osien kulta-aikana (Loirin trilogia...), ja samalla on hauska todeta, että minun suosikkilevylistalleni saattaa päästä myös jonkun ainoa hengentuote, vaikka suurin osa suosikeistani onkin pitkän linjan artistien tekeleitä. Jos Laura Malmivaaran levytysura jää tähän, se tulee minun kirjoissani kuulumaan kaikkein korkeatasoisimpien joukkoon ainakin keskimääräisen tason osalta.
Laura Malmivaaran ääni on ihan OK ja hän käyttää sitä rajoituksistaan tietoisena, laulut – suureksi osaksi hänen itsensä tekemiä - ovat hyviä, ja levyn äänimaailma on miellyttävä. Levyllä on sopiva ”vanhan ajan LP-mitta” – kymmenen laulua, 36 minuuttia – mikä takaa sen, ettei siihen myöskään ehdi kyllästyä. Parhaimmistoa minun korvissani ovat levyn lopettava kaksikko, ensin kansanlaulumainen ”Aallotar”, jonka sävel on kauniimpia viime vuosina levytettyjä, ja sitten levyn nimikappale, joka taas äänimaailmansa puolesta on levyn ainoa selvästi rockiin kallellaan oleva esitys.
Luin jostakin, että taiteilijamme ei ole suunnittelemassa jatkoa tälle levylle, että tämä oli kertaluontoinen projekti joka piti ”tehdä pois kuljeksimasta”. Sellaista integriteettiä on pako arvostaa tällaisena jatko-osien kulta-aikana (Loirin trilogia...), ja samalla on hauska todeta, että minun suosikkilevylistalleni saattaa päästä myös jonkun ainoa hengentuote, vaikka suurin osa suosikeistani onkin pitkän linjan artistien tekeleitä. Jos Laura Malmivaaran levytysura jää tähän, se tulee minun kirjoissani kuulumaan kaikkein korkeatasoisimpien joukkoon ainakin keskimääräisen tason osalta.
lauantai 28. helmikuuta 2009
18. Crowded House: Woodface (1991): Hienosti kiertäen napakymppiin
Minun popfriikin urani alkoi aikoinaan Beatlesista, ja vaikka olinkin vuosikymmeniä sitä mieltä, että mailman paras kevyen musiikin säv&san-yhdistelmä on Lennon/McCartney, ja mitä kauniisiin poplauluihin tulee erityisesti se parin toinen osapuoli, niin olen nyttemmin havainnut arvostavani vielä enemmän tiettyä Neil Finniä. Hänen parhaat laulunsa ovat sävellyksinä aivan stellaarista tasoa, ja tekstittäjänä hän löytää usein hieman toisenlaisia näkökulmia kuin 60-lukulaiset ”hold-my-hand-koulukunnan” edustajat. Kaiken lisäksi tämän pumpun sovitukset ja yleinen ”äänikuva” kuuluvat siihen valittuun joukkoon, jota kuunnellessa aina löytää jotakin uutta – jolleivät sävellykset lähde odotetusta hieman takavasempaan, niin se tehdään sovituksellisesti.
Tämän levyn kohokohtia ovat esim. yhtyeen toiseksi suurin hitti ”Weather With You”, joka on varmaan paras koskaan kuulemani kesäbiisi – ja toimii vaikka keskellä talvea, ”She Goes On”, joka (ymmärtääkseni) on kaihoisansuloinen poismenneen rakkaan muistelo, sekä kaunis pikku balladi ”Four Seasons In One Day”, joka myös on erinomainen näyttö Finnin miellyttävästä lauluäänestä, mutta itse asiassa melkein jokainen levyn laulu, ehkä tökeröhkösti jenkkikriittistä aloitusta ”Chocolate Cakea” lukuunottamatta, on omalla tavallaan loistava.
Näin pitkälle pohdittuani totean, että mielessäni käyvät myös CH:n viidestä studioalbumista toinen ja neljäs, ”Temple Of Low Men” ja ”Together Alone” (”Woodface” on kolmas) – jotka kummatkin itse asiassa ovat melkein yhtä hyviä kuin tämä. Ehkä erona on ainoastaan jonkinlainen yleisilme, joka nostaa ”Woodfacen” minun suosikkieni joukkoon. Se yleisilme on juuri tuo ominaisuus jota yritin kuvata; ensikuulemalta miellyttävä ellei peräti vähän tasapaksu, mutta joka kuuntelulta kasvava ja syventyvä, hienovaraisten pikku oivallusten sävyttämä.
Tämän levyn kohokohtia ovat esim. yhtyeen toiseksi suurin hitti ”Weather With You”, joka on varmaan paras koskaan kuulemani kesäbiisi – ja toimii vaikka keskellä talvea, ”She Goes On”, joka (ymmärtääkseni) on kaihoisansuloinen poismenneen rakkaan muistelo, sekä kaunis pikku balladi ”Four Seasons In One Day”, joka myös on erinomainen näyttö Finnin miellyttävästä lauluäänestä, mutta itse asiassa melkein jokainen levyn laulu, ehkä tökeröhkösti jenkkikriittistä aloitusta ”Chocolate Cakea” lukuunottamatta, on omalla tavallaan loistava.
Näin pitkälle pohdittuani totean, että mielessäni käyvät myös CH:n viidestä studioalbumista toinen ja neljäs, ”Temple Of Low Men” ja ”Together Alone” (”Woodface” on kolmas) – jotka kummatkin itse asiassa ovat melkein yhtä hyviä kuin tämä. Ehkä erona on ainoastaan jonkinlainen yleisilme, joka nostaa ”Woodfacen” minun suosikkieni joukkoon. Se yleisilme on juuri tuo ominaisuus jota yritin kuvata; ensikuulemalta miellyttävä ellei peräti vähän tasapaksu, mutta joka kuuntelulta kasvava ja syventyvä, hienovaraisten pikku oivallusten sävyttämä.
maanantai 16. helmikuuta 2009
17. Southside Johnny & Asbury Jukes: Reach Up And Touch The Sky (1981): Sata lasissa ja torvet soi
Mikä se on, se voima joka saa sinut pomppimaan ympäri rakennusta hullun kiilto silmissä, laulaen täyttä kurkkua vaikkakin nuotin vierestä, kaulailemaan ventovieraita ihmisiä, tuhlaamaan viimeiset rahasi kaljaan jonka läikytät vierustoverisi päälle – ja hän vain virnuilee, samanlainen hullun kiilto silmissään? Se on tietysti hyvän musiikin vapauttava voima. Sellainen, jonka voi tuntea vaikkapa silloin, kun yksi maailman parhaista valkoisista R&B-laulajista oikein pääsee vauhtiin, kymmenmiehinen bändi taustallaan. Sellaista musiikkia on Southside Johnnyn ja hänen Asbury Jukesinsa klassinen livelevy, ”Reach Up And Touch The Sky”.
Minä pidän melkein kaikesta mitä Southside Johnny Lyon on levyttänyt, mutta kieltämättä useimmat hänen studioplatoistaan ovat olleet latteita tämän levyn välittämään kiihkoon verrattuna – jotkut jopa ylituotettuja. Kaiken lisäksi tämä ilmestyi vaiheessa, jolloin Jukes oli julkaissut viisi ensimmäistä (ja parasta) albumiaan, ja kun kappalevalikoima vielä on hyvä, tämä on eräänlainen ”maailman parhaan livebändin Best Of”.
Minut potkaisee käyntiin esim. ”nimikappale” ”I Don´t Want To Go Home” – bändin ekan levyn nimikappale – joka jotenkin tiivistää tilanteen, jossa poika on tavannut tytön, ilta on jo muuttumassa aamuksi – mutta virtaa olisi vielä... Tai ”Why Is Love Such A Sacrifice”, joka taas taitaa liittyä suhteen loppuun pikemminkin kuin alkuun, ja joka voisi olla vaikkapa ”torvivetoisen kaahauksen” määritelmä.
Jukesillahan on yhteistä historiaa erään samaisesta Asbury Parkista kotoisin olevan herra Springsteenin kanssa – mm. Johnnyn ja Brucen yhteinen ystävä, ”pikku” Steven Van Zandt, joka soitti molempien bändeissä, ja joka toimitti Jukeseille kaverinsa biisejä. Näistä tämän levyn kohokohta on ”Hearts Of Stone”, jota minä en pysty kuuntelemaan hiljenemättä – sen sijaan bändin ehkä kaikkein suurin saavutus, ”The Fever”, on studioversiona parempi – mutta se versio on niin ylittämättömän loistava, että tämän levyn tulkinta on hyvä vaikkei ihan yhtä ylös pystykään kurottamaan.
Livelevyt ovat usein vähän ongelmallisia – vaikka musiikki olisikin komeaa, artistin ja yleisön välinen vuorovaikutus on jälkeenpäin kuunneltuna ”kuivaharjoitteluna” helposti kornin tuntuista. Tällä levyllä se ei tule mieleenkään – ainoa haitta minusta koko platassa on se, että vanhaa vinyylituplaa saa käydä koko ajan kääntämässä. Nykyisin se on kyllä varmaan saatavana CD:näkin, joten sekin vaiva on vältettävissä.
Minä pidän melkein kaikesta mitä Southside Johnny Lyon on levyttänyt, mutta kieltämättä useimmat hänen studioplatoistaan ovat olleet latteita tämän levyn välittämään kiihkoon verrattuna – jotkut jopa ylituotettuja. Kaiken lisäksi tämä ilmestyi vaiheessa, jolloin Jukes oli julkaissut viisi ensimmäistä (ja parasta) albumiaan, ja kun kappalevalikoima vielä on hyvä, tämä on eräänlainen ”maailman parhaan livebändin Best Of”.
Minut potkaisee käyntiin esim. ”nimikappale” ”I Don´t Want To Go Home” – bändin ekan levyn nimikappale – joka jotenkin tiivistää tilanteen, jossa poika on tavannut tytön, ilta on jo muuttumassa aamuksi – mutta virtaa olisi vielä... Tai ”Why Is Love Such A Sacrifice”, joka taas taitaa liittyä suhteen loppuun pikemminkin kuin alkuun, ja joka voisi olla vaikkapa ”torvivetoisen kaahauksen” määritelmä.
Jukesillahan on yhteistä historiaa erään samaisesta Asbury Parkista kotoisin olevan herra Springsteenin kanssa – mm. Johnnyn ja Brucen yhteinen ystävä, ”pikku” Steven Van Zandt, joka soitti molempien bändeissä, ja joka toimitti Jukeseille kaverinsa biisejä. Näistä tämän levyn kohokohta on ”Hearts Of Stone”, jota minä en pysty kuuntelemaan hiljenemättä – sen sijaan bändin ehkä kaikkein suurin saavutus, ”The Fever”, on studioversiona parempi – mutta se versio on niin ylittämättömän loistava, että tämän levyn tulkinta on hyvä vaikkei ihan yhtä ylös pystykään kurottamaan.
Livelevyt ovat usein vähän ongelmallisia – vaikka musiikki olisikin komeaa, artistin ja yleisön välinen vuorovaikutus on jälkeenpäin kuunneltuna ”kuivaharjoitteluna” helposti kornin tuntuista. Tällä levyllä se ei tule mieleenkään – ainoa haitta minusta koko platassa on se, että vanhaa vinyylituplaa saa käydä koko ajan kääntämässä. Nykyisin se on kyllä varmaan saatavana CD:näkin, joten sekin vaiva on vältettävissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
