Nuorena miehenä minulla oli asenneongelma ns. kevyemmän musiikin suhteen – eihän vakavamielinen rockfriikki voinut pitää iskelmästä – ja myöhemminkin olen monta kertaa todennut, että musiikissa pitää olla jonkinlaista särmää, jotta se oikein iskisi minuun, mikä on pitänyt aika suuren osan esim. kotimaisesta kevyestä musiikista mielenkiintoni marginaalissa, varsinkin kun se usein on myös huomattavan halvankuuloisesti tuotettua, eli kuulostaa kuunneltuna aika hirveältä. Sittemmin linjani on vähän pehmentynyt, sitä mukaa kuin esim eri tyylilajien väliset rajatkin ovat hälventyneet, ja niinpä uskon, että myös ehdottomampi nuori Kimmo voisi tykätä Anna Erikssonin musiikista – ja keski-ikäinen versio on myyty mies.
Toisaalta tämän levyn äänimaailma ei ole pelkästään pop, vaan ajoittain jopa rock. Annan ääni on kuin tehty tällaiseen hieman rankempaan ympäristöön, ja tuotantopuoli pelaa mallikkaasti – kitarat soivat, jousia käytetään epäröimättä, ja koko kompista huokuu sellainen läsnäolon tunne, joka ei aina ole itsestään selvää popissa. Yksi syy voi olla sanoitusten tematiikka – tämä on käsittääkseni ainakin jossakin määrin ns. ”erolevy”.
Kaikkein parhaiten tämä kuuluu kahdesta parhaasta kappaleesta, joista ”Toisesta huoneesta” on erinomainen, mutta ”Kuka saa sut nyt” sellainen klassikko, jonka pitäisi soida jokaisessa tulevaisuuden toivekonsertissa, jossa muistellaan vuosituhannen alkupuolen iskusävelmiä. Samaa teemaa edustavat myös ”Huojuva talo” ja ”Anno domini”; varsinkin jälkimmäisen tarina on hyvinkin filmaattinen kaikessa arvoituksellisuudessaan. Levyllä on kevyempiäkin hetkiä; diskofiilistä tavoitteleva ”Pamela” ja eteerinen ”Ne kutsuvat sua” soivat ilmavammin, mutta niidenkin kertomukset ovat tummansävyisiä. Parissa kappaleessa tavoitellaan jopa akustisia sävyjä, mutta jostakin syystä ne eivät istu yleisilmeeseen samalla tavalla kuin täyteläisemmin sovitetut laulut.
En tunne Annan koko tuotantoa, mutta kuulemani pari tätä edeltävää levyä muodostavat yhdessä tämän albumin kanssa minun korvissani loogisen jatkumon, jonka seuraava osa olisi ollut täysiverinen rocklätty. Tätä kirjoittaessa hänen uusi levynsä on juuri ilmestynyt, mutta en ole vielä kuullut sitä. Se on englanninkielinen, mikä on suomalaiselta ”iskelmäartistilta” aika ennenkuulumaton veto; ehkä sekin osaltaan kertoo siitä, että ”Ihode” on jonkinlainen kulminaatiopiste.
torstai 25. maaliskuuta 2010
lauantai 20. maaliskuuta 2010
89. Van Morrison: Down The Road (2002): Tie vain jatkuu jatkumistaan
Joku voisi sanoa, että Van Morrison ei periaatteessa ole uudistunut pätkääkään sitten 90-luvun alun, joku toinen taas, että hänen omia laulujaan sisältävät julkaisunsa muodostavat hämmentävän pitkäjaksoisen ja korkealaatuisen ketjun – ja minusta molemmissä mielipteissä on vinha perä. Miehemme on keskimäärin joka toinen vuosi pukannut pihalle äänitteen, joka sisältää hyvin soitettua ja sovitettua, ainutlaatuisella tavalla laulettua mustaan rytmimusiikkiin pohjautuvaa ilmaisua, ylensä parilla coverilla höystettyä mutta enimmäkseen itse sävellettyä ja sanoitettua.
Ja niin on tämäkin levy; Van the Man pohdiskelee vanhentumista, menneitä idoleja, musiikkibisneksen mädännäisyyttä ja hengen hakemiseta, torvet soivat ja komppi kulkee. Tämä vain jotenkin pakettina on piirua muita parempi. Laulujen pituudet pysyvät hanskassa, sävellysmaailma on ehkä hieman monipuolisempi kuin joillain muilla levyllä (joskin se tarkoittaa mm. sitä, että joutuu kuuntelemaan kantria) ja äänikuva on jotenkin miellyttävä.
Esityksistä jäävät heti mieleen mm. jatsahtava ”Whatever Happened To P J Proby”, bluesimpi ”Man Has To Struggle” ja viiskytlukulaisesti doowoppaileva ”Choppin´ Wood”, mutta myös kelttiläinen svengi ja mietiskelevämpi profeettakama ovat edustettuina. Itse asiassa ei vain sävellysmaailma, vaan koko levy ylipäätänsä on astetta muita Vanin lättyjä monipuolisempi, sortumatta linjattomuuteen. Linjan pysymisen takaa tietysti jo miehemme ääni, jota ei kyllä voi muihin sekoittaa.
Tie vain jatkuu jatkumistaan – tämän levyn jälkeen on tullut kolme lähes samankuuloista pitkäsoittoa. Kaikki oikein hyviä, mutta tämä on astetta parempi; jos haluaa omistaa vain yhden levyn Van the Manin viimeisipien 20 vuoden tuotannosta, minun ehdotukseni on tämä.
Ja niin on tämäkin levy; Van the Man pohdiskelee vanhentumista, menneitä idoleja, musiikkibisneksen mädännäisyyttä ja hengen hakemiseta, torvet soivat ja komppi kulkee. Tämä vain jotenkin pakettina on piirua muita parempi. Laulujen pituudet pysyvät hanskassa, sävellysmaailma on ehkä hieman monipuolisempi kuin joillain muilla levyllä (joskin se tarkoittaa mm. sitä, että joutuu kuuntelemaan kantria) ja äänikuva on jotenkin miellyttävä.
Esityksistä jäävät heti mieleen mm. jatsahtava ”Whatever Happened To P J Proby”, bluesimpi ”Man Has To Struggle” ja viiskytlukulaisesti doowoppaileva ”Choppin´ Wood”, mutta myös kelttiläinen svengi ja mietiskelevämpi profeettakama ovat edustettuina. Itse asiassa ei vain sävellysmaailma, vaan koko levy ylipäätänsä on astetta muita Vanin lättyjä monipuolisempi, sortumatta linjattomuuteen. Linjan pysymisen takaa tietysti jo miehemme ääni, jota ei kyllä voi muihin sekoittaa.
Tie vain jatkuu jatkumistaan – tämän levyn jälkeen on tullut kolme lähes samankuuloista pitkäsoittoa. Kaikki oikein hyviä, mutta tämä on astetta parempi; jos haluaa omistaa vain yhden levyn Van the Manin viimeisipien 20 vuoden tuotannosta, minun ehdotukseni on tämä.
maanantai 15. maaliskuuta 2010
88. Juice Leskinen Slam: Ajan henki (1981): Sanan säilää ja soiton riemua
Juice Leskinen on yksi niistä nimistä, joita ei voi sivuuttaa jos haluaa luodata kevyttä musiikkia esim. sadan erinomaisen levyn muodossa – joskin hänkin kuuluu niihin, jotka iloisesti sotkivat levyilleen kaikenlaista monipuolisuuden ja huumorin kukkiessa, ja niin hänen studioalbuminsa ovat usein kohtuullisen sekavia kokonaisuuksia, parin poikkeuksin.Nämä poikkeukset ovat minun mielestäni vuoden 1980 ”Tauko III” ja sitten sen seuraaja, tämä Slam-yhtyeen jäähyväislevy, joka kolahti minuun heti ilmestyessään ja on kolissut sen jälkeen.
Tämän levyn hyvät puolet ovat mm. Juicen laulu eli tässä jo kypsynyt, mutta ei vielä ryypätty ääni, soiton ja sovitusten sekä tuotannon toimivuus – mikä ei ole ollut mikään itsestäänselvyys hänen koko tuotantoaan kuunnellessa ja ruotiessa – ja ennen kaikkea ensiluokkaiset laulut. Tällä levyllä sekä rock että rallit, sekä vakavat että hauskat esitykset toimivat ja sanan säilä sivaltaa.
Ehkä kovin osasto ovat rockit; A-puolen ”Taivaan tuuliin”, ”Manserock” ja ”Myrkytyksen oireet” ja B-puolen ”Kone” ja ”Svengaa kuin hirviö” saattavat olla kovin koskaan yhdelle ja samalle suomalaiselle rocklevylle levytetty kvintetti, jossa on potkua ja särmää mutta samalla tunnetta. Toisaalta avausbiisi ”Mussolini perusdiini” on yksi Juicen korkeatasoisimmista tekstisuorituksista, ja kestää huumoriesitykseksi harvinaisen hyvin kulutusta, ja B-puolen ”Ekumeeninen jenkka” varmaan paras suomeksi ikinä levytetty jenkka, jonka riimit ovat täysin vastustamattomia.
Nimikappaleen tarina kuoliaaksinuijinnasta käänteisenä lottoarvontana on yksi huimimmista visioista Juicen katalogissa – joskin teatraalinen esitys on hieman ontuva – mutta levyn päättävä hymni ”Kuumaa tuhkaa” taas Juicen vakavanpuoleisemman tuotannon unohdettu helmi, kuusiminuuttinen balladi joka kasvaa varsin vakuuttaviin mittoihin. Itse asiassa tämän levyn kaikkein vaikuttavin osa ovat tekstit, jotka osuvat kohteisiinsa tyylilajista huolimatta; aina ei edes Juice siihen pystynyt.
Tämän levyn hyvät puolet ovat mm. Juicen laulu eli tässä jo kypsynyt, mutta ei vielä ryypätty ääni, soiton ja sovitusten sekä tuotannon toimivuus – mikä ei ole ollut mikään itsestäänselvyys hänen koko tuotantoaan kuunnellessa ja ruotiessa – ja ennen kaikkea ensiluokkaiset laulut. Tällä levyllä sekä rock että rallit, sekä vakavat että hauskat esitykset toimivat ja sanan säilä sivaltaa.
Ehkä kovin osasto ovat rockit; A-puolen ”Taivaan tuuliin”, ”Manserock” ja ”Myrkytyksen oireet” ja B-puolen ”Kone” ja ”Svengaa kuin hirviö” saattavat olla kovin koskaan yhdelle ja samalle suomalaiselle rocklevylle levytetty kvintetti, jossa on potkua ja särmää mutta samalla tunnetta. Toisaalta avausbiisi ”Mussolini perusdiini” on yksi Juicen korkeatasoisimmista tekstisuorituksista, ja kestää huumoriesitykseksi harvinaisen hyvin kulutusta, ja B-puolen ”Ekumeeninen jenkka” varmaan paras suomeksi ikinä levytetty jenkka, jonka riimit ovat täysin vastustamattomia.
Nimikappaleen tarina kuoliaaksinuijinnasta käänteisenä lottoarvontana on yksi huimimmista visioista Juicen katalogissa – joskin teatraalinen esitys on hieman ontuva – mutta levyn päättävä hymni ”Kuumaa tuhkaa” taas Juicen vakavanpuoleisemman tuotannon unohdettu helmi, kuusiminuuttinen balladi joka kasvaa varsin vakuuttaviin mittoihin. Itse asiassa tämän levyn kaikkein vaikuttavin osa ovat tekstit, jotka osuvat kohteisiinsa tyylilajista huolimatta; aina ei edes Juice siihen pystynyt.
sunnuntai 7. maaliskuuta 2010
87. Van Morrison & Chieftains: Irish Heartbeat (1988): Kelttiläisen soulin alkulähteillä
Vaikka Van the Man keikoillaan ja joskus myös levyillään oli aikaisemminkin esittänyt kelttiläisiä kansanlauluja, ja joissakin hänen omissakin lauluissansa oli kaikuja kotisaaren musiikkiperinteestä, hän ei ennen vuotta 1988 ollut kuitenkaan mikään ”irkkulaulaja”, jonka ohjelmistoon kuuluu perinteisiä juoma- ja rakkauslauluja. Sitten tuli tämä levy, jonka hän teki yhdessä toisen elävän legendan, kansanmusiikkiyhtye Chieftainsin kanssa, joka minun korvissani on yksi parhaiten onnistuneista kansanmusiikin ja rockmaisemman ilmaisun yhdistelmistä – eli levy, joka soi akustisen rikkaasti, mutta joka on tuotettu huolella ja kohtuullisen suurella rahalla siten, että se sopii myös nykypopkuluttajan korvaan.
Jo levyn avaus on klassikko – ”Star Of The County Down” on laulu, jota on tullut hoilattua siellä sun täällä, Dublinista Turkuun tämän esityksen innoittamana – jotenkin yhdistelmä Chieftainsien tarkkaa, mutta eloisaa soitantaa, ja Vanin tunnuksenomaista mokellusta ja murinaa loksahtaa paikalleen heti ensi tahdeista lähtien. Tässä liikutaan selvästi kansanmusiikin alueella, mutta muista esityksistä esim. ”Raglan Road” on selvästi toteutukseltaan Vania, vaikka kappale onkin lainakamaa.
Hauskaa on myös, miten laulujen tematiikka monesti sopii siihen kuvaan vanhenevasta artistista, jota Van omassa tuotannossaan on rakentanut – esimerkkinä monien muidenkin tulkitsema ”Carrickfergus”. Ja toisaalta mukaan kelputetut kaksi Vanin omaa biisiä –”Irish Heartbeat” ja ”Celtic Ray”, 80-luvun ehkä vähemmän legendaarista tuotantoa – nousevat tavallaan esiin paremmin tässä yhteydessä ja tällä kokoonpanolla. Kun vielä totean, että ”I´ll Tell Me Ma” ja ”Marie´s Wedding” ovat samaa puuta kuin avaus, eli nopeita ja iloisia, ja että yksi levyn kohokohdista on ”She Moved Through The Fair”, yksi kelttiläisen tradition kauneimmista rakkauslauluista, jonka miehemme tekee omakseen jäljittelemättömällä tavallaan, on melkein koko levy kehuttu.
Jo levyn avaus on klassikko – ”Star Of The County Down” on laulu, jota on tullut hoilattua siellä sun täällä, Dublinista Turkuun tämän esityksen innoittamana – jotenkin yhdistelmä Chieftainsien tarkkaa, mutta eloisaa soitantaa, ja Vanin tunnuksenomaista mokellusta ja murinaa loksahtaa paikalleen heti ensi tahdeista lähtien. Tässä liikutaan selvästi kansanmusiikin alueella, mutta muista esityksistä esim. ”Raglan Road” on selvästi toteutukseltaan Vania, vaikka kappale onkin lainakamaa.
Hauskaa on myös, miten laulujen tematiikka monesti sopii siihen kuvaan vanhenevasta artistista, jota Van omassa tuotannossaan on rakentanut – esimerkkinä monien muidenkin tulkitsema ”Carrickfergus”. Ja toisaalta mukaan kelputetut kaksi Vanin omaa biisiä –”Irish Heartbeat” ja ”Celtic Ray”, 80-luvun ehkä vähemmän legendaarista tuotantoa – nousevat tavallaan esiin paremmin tässä yhteydessä ja tällä kokoonpanolla. Kun vielä totean, että ”I´ll Tell Me Ma” ja ”Marie´s Wedding” ovat samaa puuta kuin avaus, eli nopeita ja iloisia, ja että yksi levyn kohokohdista on ”She Moved Through The Fair”, yksi kelttiläisen tradition kauneimmista rakkauslauluista, jonka miehemme tekee omakseen jäljittelemättömällä tavallaan, on melkein koko levy kehuttu.
keskiviikko 3. maaliskuuta 2010
86. Hector: Kadonneet lapset (1978): Suomen ensimmäinen popklassikko
Niinkuin olen jo aikaisemmin todennut, Hector on hämmentävä tapaus. Hänen kynästään on lähtenyt suuri määrä suomalaisen kevyen musiikin klassikoita, mutta samalla (ja etenkin 1970-luvulla) hänen ilmaisutavan etsimisensä ja tasapainottelunsa eri tyylilajien välillä tuotti myös aika paljon hämmästyttävää skeidaa – mutta on tietenkin myönnettävä, että hän ei ainakaan suostunut kangistumaan minkäänlaiseen kaavaan.
Tällä levyllä hän kuitenkin pitäytyi huumorista sekä erilaisista tyylilajikokeiluista, ja sai aikaan levyllisen klassista singer-songwriterkamaa – hyviä sävellyksiä, omia ja muutama cover, hyviä sanoituksia jotka pureutuivat lama-Suomen elämään sortumatta uuden aallon saarnaamistaipumuksiin, ja hyviä sovituksia joissa varsinkin jousityö oli suomalaiselle poplevylle ennenkuulumattoman hyvin tehtyä.
Laulut voisi kehua läpi: Minun suosikkini on ”Tuntematon sotilas”, pianoballadi joka kertoo varsin surullisen sotaveteraanikohtalon – ja se oli vielä 70-luvulla aika harvinainen kannanotto Suomessa, varsinkin ottaen huomioon herra Harman vasemmistosympatiat. Nimikappale, ”Tuulisina öinä” ja ”Insinöörin unet” ovat teräviä huomioita väliinputoamisesta nekin, kun taas ”Kissojen yö” on ”vain” ihmissuhteita luotaava vastaavanlainen pophelmi. Jotkut näistä lauluista tuovat soiton ja sovitusten osalta mieleen samaan aikaan pinnalle ponnahtaneen Dire Straitsin, kun taas toiset ovat enemmän italopoppia. ”Ei mittään” on renkutus josta tuli jopa hitti – ehkä vähän populistinen mutta uppoaa hyvin jakeluun.
Ja levyn useimmat muutkin laulut ovat vähintäänkin kelvollisia. Vanhempani ostivat tämän C-kasettina sen ilmestyessä, ja kun kasetti oli soitettu puhki, hankin joskus vuoden 90 paikkeilla CD-version, jonka olen kaivanut esille tämän tästä vuosien saatossa – tämä on levy, joka on kulkenut mukanani jo yli 30 vuotta, ilman että sen tenho olisi kaikonnut. Ja yksi syy siihen voi olla nimenomaan että tämä kuulostaa niin hyvältä ollakseen sen aikainen suomalainen poplevy.
Tällä levyllä hän kuitenkin pitäytyi huumorista sekä erilaisista tyylilajikokeiluista, ja sai aikaan levyllisen klassista singer-songwriterkamaa – hyviä sävellyksiä, omia ja muutama cover, hyviä sanoituksia jotka pureutuivat lama-Suomen elämään sortumatta uuden aallon saarnaamistaipumuksiin, ja hyviä sovituksia joissa varsinkin jousityö oli suomalaiselle poplevylle ennenkuulumattoman hyvin tehtyä.
Laulut voisi kehua läpi: Minun suosikkini on ”Tuntematon sotilas”, pianoballadi joka kertoo varsin surullisen sotaveteraanikohtalon – ja se oli vielä 70-luvulla aika harvinainen kannanotto Suomessa, varsinkin ottaen huomioon herra Harman vasemmistosympatiat. Nimikappale, ”Tuulisina öinä” ja ”Insinöörin unet” ovat teräviä huomioita väliinputoamisesta nekin, kun taas ”Kissojen yö” on ”vain” ihmissuhteita luotaava vastaavanlainen pophelmi. Jotkut näistä lauluista tuovat soiton ja sovitusten osalta mieleen samaan aikaan pinnalle ponnahtaneen Dire Straitsin, kun taas toiset ovat enemmän italopoppia. ”Ei mittään” on renkutus josta tuli jopa hitti – ehkä vähän populistinen mutta uppoaa hyvin jakeluun.
Ja levyn useimmat muutkin laulut ovat vähintäänkin kelvollisia. Vanhempani ostivat tämän C-kasettina sen ilmestyessä, ja kun kasetti oli soitettu puhki, hankin joskus vuoden 90 paikkeilla CD-version, jonka olen kaivanut esille tämän tästä vuosien saatossa – tämä on levy, joka on kulkenut mukanani jo yli 30 vuotta, ilman että sen tenho olisi kaikonnut. Ja yksi syy siihen voi olla nimenomaan että tämä kuulostaa niin hyvältä ollakseen sen aikainen suomalainen poplevy.
sunnuntai 28. helmikuuta 2010
85. Van Morrison: A Period Of Transition (1977): Harjoitelmia tyylilajin sydämessä
Van Morrisonin laajassa tuotannossa on levyjä, joiden on sanottu olevan uusiin sfääreihin kurkottavia mestariteoksia, jotka luotaavat tekijänsä avointa, etsivää ja kauas kaipaavaa mieltä – jne jne – ja sitten on ”vain” hyvää musiikkia sisältäviä levyjä, jotka ilmantävät tekijänsä musikaalista visiota – koko mustan musiikin kirjoa kelttiläisillä mausteilla höystettynä. Tämä levy kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, ja ehkäpä koska se oli ensimmäisiä ko. ryhmän levyjä Vanin tuotannossa, se on yleensä koko lailla lytätty tai sivuutettu lyhyesti hänen tuotantoaan kuvailtaessa.
Ja totta on, että tämä on ”vain” levyllinen Dr. Johnin tuottamaa, verevää R&B:tä. Levyllä on seitsemän raitaa, yhteensä kai 34 minuuttia musiikkia, eikä yksikään niistä tunnu turhalta. Tempot ovat enimmäkseen keski- tai täyshitaita, vain ”Joyous Sound” on vähän ripeämpi, mutta tämä ei silti ole mikään mollissarypeämislevy. Itse asiassa laulujen teemat ja tekstit kulkevat pitkälti samoja polkuja kuin hänen tuotannossaan yleensäkin – tämän levyn ”erikoisuus” on nimenomaan nimekkään ulkopuolisen tuottajan mukanaan tuoma äänimaailman kuosi.
Joka käytännössä tarkoittaa tietynlaista yhteyttä Van the Manin filosofisempaan tuotantoon – koska tähän levyyn voi uppoutua runsaaksi puoleksi tunniksi, sen belfastilais-neworleansi¬laiseen svengiin, joka imaisee syliinsä ja vie mukaansa. Hittisinkkuja ei ehkä löydä, mutta tässä tapauksessa tasalaatuisuus ei ole tasapaksuutta.
Ja totta on, että tämä on ”vain” levyllinen Dr. Johnin tuottamaa, verevää R&B:tä. Levyllä on seitsemän raitaa, yhteensä kai 34 minuuttia musiikkia, eikä yksikään niistä tunnu turhalta. Tempot ovat enimmäkseen keski- tai täyshitaita, vain ”Joyous Sound” on vähän ripeämpi, mutta tämä ei silti ole mikään mollissarypeämislevy. Itse asiassa laulujen teemat ja tekstit kulkevat pitkälti samoja polkuja kuin hänen tuotannossaan yleensäkin – tämän levyn ”erikoisuus” on nimenomaan nimekkään ulkopuolisen tuottajan mukanaan tuoma äänimaailman kuosi.
Joka käytännössä tarkoittaa tietynlaista yhteyttä Van the Manin filosofisempaan tuotantoon – koska tähän levyyn voi uppoutua runsaaksi puoleksi tunniksi, sen belfastilais-neworleansi¬laiseen svengiin, joka imaisee syliinsä ja vie mukaansa. Hittisinkkuja ei ehkä löydä, mutta tässä tapauksessa tasalaatuisuus ei ole tasapaksuutta.
lauantai 20. helmikuuta 2010
84. Anastacia: Anastacia (2004): Toinen Suuri Ääni
Ennenkuin snobit ja puristit hirttävät minut, haluan sanoa kaksi asiaa. Ensinnäkin, Anastacia ei kilpaile samassa sarjassa Mavis Staplesin kanssa. Ja toiseksi, Anastacia on oikeasti hyvä laulaja – sarjassaan ja ajassaan niitä kaikkein parhaimpia. Minulta meni puristin elkeideni vuoksi vuosia, ellei vuosikymmeniä hukkaan hyvää viihdettä väheksyessä, mutta kun nyt olen päässyt senkin kynnyksen yli, on elämäni rikkaampaa. Anastacian kohdalla on vielä ylitettävä sekin kynnys, että häntä syytetään ulkoisten avujen avulla menestymisestä – mutta nätti tai ei, hän osaa laulaa, ja ainakin tämän levyn perusteella myös säveltää ja/tai sanoittaa, koska on ollut mukana tekemässä kaikkia biisejä.
Tämä on musiikillisesti hieman toista maata kuin hänen läpimurtolättynsä olivat; kitarat soivat lujemmin ja monet biitit ovat rockia enemmän kuin tanssimusiikkia – svengiä sinänsä unohtamatta. Tekstit ovat osittain rankkaakin tilitystä, genren huomioon ottaen – aihepiirejä tai motiiveja sen enempää ruotimatta voi kuitenkin sanoa, että henkilökohtaisuuden tuntu nostaa myös taiteellista vaikutelmaa.
Hitit ”Sick and Tired” ja ”Left Outside Alone” kuuluvat parhaimpiin esityksiin, tämän tyylilajin kirkaimman helmen ollessa kuitenkin ”Welcome To My World”. Kevyempää, ”perinteisempää” Anastaciaa, joskin sanomallista sellaista, on ”Pretty Little Dum Dum”. Mitään ensihittien tyylisiä biletyspläjäyksiä ei löydy, mutta kokonaisuus on hallittu. Ja laulaisipa tämä myöhempien aikojen valkoinen Suuri Pop-altto mitä tähansa, se erottuisi kaiken maailman hönkäilijöiden ja piipittäjien joukosta.
Tämä on musiikillisesti hieman toista maata kuin hänen läpimurtolättynsä olivat; kitarat soivat lujemmin ja monet biitit ovat rockia enemmän kuin tanssimusiikkia – svengiä sinänsä unohtamatta. Tekstit ovat osittain rankkaakin tilitystä, genren huomioon ottaen – aihepiirejä tai motiiveja sen enempää ruotimatta voi kuitenkin sanoa, että henkilökohtaisuuden tuntu nostaa myös taiteellista vaikutelmaa.
Hitit ”Sick and Tired” ja ”Left Outside Alone” kuuluvat parhaimpiin esityksiin, tämän tyylilajin kirkaimman helmen ollessa kuitenkin ”Welcome To My World”. Kevyempää, ”perinteisempää” Anastaciaa, joskin sanomallista sellaista, on ”Pretty Little Dum Dum”. Mitään ensihittien tyylisiä biletyspläjäyksiä ei löydy, mutta kokonaisuus on hallittu. Ja laulaisipa tämä myöhempien aikojen valkoinen Suuri Pop-altto mitä tähansa, se erottuisi kaiken maailman hönkäilijöiden ja piipittäjien joukosta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
