Vaikka en hirveästi ole viime vuosina käynyt keikoilla, olen parikin kertaa sattunut paikalle kun tämä bändi on viihdyttänyt yleisöä sinisävelin - ja vaikka meininki on ollut pakotonta, soitto sujunut ihan sopivasti ja kuulijat ovat tykänneet, olen itse jäänyt hieman nälkäiseksi, koska tuo pakottomuus on ollut vähän samaa kuin yrittämättä jättäminen - bluesia nyt on helppoa vain veivata ilman sen kummempaa sisältöä, ja olen jotenkin ajatellut SF Bluesin olevan "vain" omien mustan rytmimusiikin legendojemme kesähupia. Siksi tämä levy, jossa pääjehuja Heikki Silvennoista ja Pepe Ahlqvistia avustavat Mikko Kuustonen ja Jukka Tolonen, onkin minusta virkistävä vastakohta.
Ensinnäkin tämä lauletaan suomeksi - mikä ei sinänsä ole mikään laadun tae, mutta merkitsee ainakin sitä, että kaikkein pahimmat kielikukkaset jäävät kokematta, ja vaikka sekä Ahlqvist että Kuustonen ovat ihan päteviä englanniksikin, on äidinkielinen ulosanti kuitenkin parempaa. Sen lisäksi tyypillinen bluessanasto ja -maailma suomalaisin etumerkein on aika kiehtova paikka - levyn nimeä "Joutomailla" myöten.
Toiseksikin tässä on hyvää materiaalia - aloituksesta, "Työlaulusta" (ainoa lainabiisi) ja sitä seuraavasta tunnelmallisesta "John Lee & B.B"-slovarista lähtien. Koska laulusolisteja on kolme niinkuin kitaristejakin, on sekä lauluesityksissä että sooloilussa mukavaa vaihtelua. Vierailevalle tähdelle, Mikko Kuustoselle, on annettu suurin yksittäinen tila, ja mies hoitaa tonttinsa kunnialla; tuon kakkosbiisin lisäksi hänen omia soolonumeroitaan ovat "Miehen työ" sekä kaksi viimeistä, "Saarnaaja" sekä "Voodoota ja tupakkaa". Materiaali voisi sinänsä olla vaikka hänen soololevyiltään (ei vähiten koska Heikki Silvennoinen kitaroi useimmilla niistäkin), mutta se ei haittaa ainakaan minua - päinvastoin se kuulostaa osana laajempaa kokonaisuutta vieläkin paremmalta. Silvennoinen on minusta ryhmän heikoin vokalisti, mutta Pepe Ahlqvistia voisi kuulla suomeksi enemmänkin; hänen "Soitan sen pois"-esityksensä on sekin levyn kohokohtia.
Kolmas pointti saattaa johtua juuri Kuustosen mukanaolosta; tämä on bluesia enemmän tunnelmaltaan kuin muodoltaan - mutta juuri nimenomaan se on minusta tämänkin levyn vahvuus. Sinisävelet soivat vapaammin kun niitä ei pakoteta kahdentoista tahdin muottiin - blues on yhtä paljon kuuntelijan mielessä kuin soiton rakenteessa.
maanantai 30. heinäkuuta 2012
maanantai 23. heinäkuuta 2012
164. Joe Cocker: Respect Yourself (2002): Vanha raspikurkku voimissaan
Joe Cocker ei koskaan ole kuulunut varsinaisiin suursuosikkeihini, mutta kieltämättä hän on aina osannut tehdä hyviä versioita muiden lauluista, joskus jopa originaalia petraten, mutta aina omankuuloisia. Tämä omankuuloisuus on tosin sitten ollut aika siloiteltua keskitietä - mutta toisaalta siloiteltu keskitie on genre joka uppoaa minuun välillä hyvinkin helposti. Hän on pitkällä urallaan tehnyt pitkän liudan hyviä versioita hienoista lauluista, mutta harvemmin kokonaista albumia joka kuulostaisi alusta loppuun mielenkiintoiselta.
Yksi poikkeus on tämä suhteellisen uusi kokoelma, joka eroaa monista muista hänen levyistään sikäli, että sillä on käsittääkseni enimmäkseen originaaleja hyvin valittujen lainabiisien lisäksi. Viimeksimainituista erityisesti nimibiisi, vanha Staple Singers-klassikko "Respect Yourself" saa originaalia kunnioittavan mutta silti omintakeisen tulkinnan, ja toinen hyvä esitys on (käsittääkseni) INXS:n tuotantoa oleva "Never Tear Us Apart". Originaalien (?) parhaimmistoa ovat taas aloituskappale "You Can´t Have My Heart" sekä "I´m Listening Now".
Äänimaailma on periaatteessa tuttua Cockeria, ehkä paikoitellen hieman maanläheisempänä kuin tavallisesti, mutta se ei ole mikään ongelma; sovituksellisesti juuri hieman ilmavammat esitykset onnistuvat parhaiten. Ja kun on tästä ns elämää nähneestä taiteiljasta kyse, pitää tietenkin todeta hänen olevan vajaan kuudenkymmenen vuoden iässä hyvässä vedossa - karjunnat ja kuiskaukset irtoavat samalla intensiteetillä.
Onko tämä taiteellisesti relevantti tuote, jättääkö se pysyvän jäljen populaarimusiikkiin? En tiedä, eikä sillä ole väliä. Vanha raspikurkku on voimissaan, ja viihdyttää voimaperäisesti koko tämän julkaisun mitalta.
Yksi poikkeus on tämä suhteellisen uusi kokoelma, joka eroaa monista muista hänen levyistään sikäli, että sillä on käsittääkseni enimmäkseen originaaleja hyvin valittujen lainabiisien lisäksi. Viimeksimainituista erityisesti nimibiisi, vanha Staple Singers-klassikko "Respect Yourself" saa originaalia kunnioittavan mutta silti omintakeisen tulkinnan, ja toinen hyvä esitys on (käsittääkseni) INXS:n tuotantoa oleva "Never Tear Us Apart". Originaalien (?) parhaimmistoa ovat taas aloituskappale "You Can´t Have My Heart" sekä "I´m Listening Now".
Äänimaailma on periaatteessa tuttua Cockeria, ehkä paikoitellen hieman maanläheisempänä kuin tavallisesti, mutta se ei ole mikään ongelma; sovituksellisesti juuri hieman ilmavammat esitykset onnistuvat parhaiten. Ja kun on tästä ns elämää nähneestä taiteiljasta kyse, pitää tietenkin todeta hänen olevan vajaan kuudenkymmenen vuoden iässä hyvässä vedossa - karjunnat ja kuiskaukset irtoavat samalla intensiteetillä.
Onko tämä taiteellisesti relevantti tuote, jättääkö se pysyvän jäljen populaarimusiikkiin? En tiedä, eikä sillä ole väliä. Vanha raspikurkku on voimissaan, ja viihdyttää voimaperäisesti koko tämän julkaisun mitalta.
lauantai 14. heinäkuuta 2012
163. James McMurtry: Just Us Kids (2008): Tarinankertoja
Minä pidän hyvistä tarinoista - sellaisista, joilla on tilaa kasvaa mielikuvituksessa, kehittyä ja kuvittua - ja siksi monet mielikirjailijoistani ovat juuri ns. tarinankertojia (miten sen nyt määritteleekään - periaatteessa kai jokainen romaani sisältää ainakin yhden tarinan). Yksi suurista suosikeistani on Larry McMurtry, jonka kuvauksia Amerikasta ja amerikkalaisista olen lukenut suurella mielihyvällä.
Larrylla on poika, James, joka myös kuuluu olevan tarinankertoja - joka tosin rakentaa enemmän tuokiokuvia kuin pitkiä kertomuksia, ja säveltää ne ajattoman americanan muotoon, ainakin tällä levyllä, joka lienee hänen viimeisimpänsä, ja joka pari vuotta sitten jysähti tajuntaani kuin metrinen halko. Jamesilla on säveltämisen taito hallussaan, tällä levyllä on toimiva sovitus ja säestys, joka kartoittaa aluetta jonka reunoilla ovat perusrock, blues, country ja folk. Hänellä on myös uskottava, ei ehkä maailman taipuisin mutta siedettävästi nuotissa pysyvä ääni, jonkalaisia yleensä kuvaillaan "elämää nähneiksi" tai sinnepäin.
Raamit ovat kunnossa, ja niiden puitteissa hän kertoo tarinoita. Pysäyttävin tuokio on "Fire Line Road", hillitty mutta myrskyksi kasvava hymni, joka kertoo perhehelvetistä ja hyväksikäytöstä nuoren naisen näkökulmasta niin, ettei silmäkulma millään tahdo pysyä kuivana, ja toinen vastaavanlainen hetki on veneonnettomuudesta ja syyllisten suojelemisesta kertova "The Governor", joka taas vierii eteenpäin kuin aalto, ei nopeasti mutta voimakkaasti. Teemoista löytyy muisteloa/kasvutarinaa (nimikappale), USA:n viimeisimpien sotien kommentointia ("Cheyney´s Toy"), ja myös miehen ja naisen välistä sotaa kuvaavia teemoja.
Jonkinlainen punainen lanka on nimenomaan kerronnassa - James McMurtry kuuluu niihin, jotka muutaman säkeistön kautta pystyvät kuvaamaan kattavia kokonaisuuksia niinkuin elämänkohtaloita, siten että ne täydentävät ja kuvittavat itseään kuuntelijan mielessä; ainakin allekirjoittaneelle tämän levyn kuunteleminen on vähän kuin elokuvan katsomista - elokuvan, joka luultavasti on jonkinlainen road movie, hellänkarhea sellainen.
Larrylla on poika, James, joka myös kuuluu olevan tarinankertoja - joka tosin rakentaa enemmän tuokiokuvia kuin pitkiä kertomuksia, ja säveltää ne ajattoman americanan muotoon, ainakin tällä levyllä, joka lienee hänen viimeisimpänsä, ja joka pari vuotta sitten jysähti tajuntaani kuin metrinen halko. Jamesilla on säveltämisen taito hallussaan, tällä levyllä on toimiva sovitus ja säestys, joka kartoittaa aluetta jonka reunoilla ovat perusrock, blues, country ja folk. Hänellä on myös uskottava, ei ehkä maailman taipuisin mutta siedettävästi nuotissa pysyvä ääni, jonkalaisia yleensä kuvaillaan "elämää nähneiksi" tai sinnepäin.
Raamit ovat kunnossa, ja niiden puitteissa hän kertoo tarinoita. Pysäyttävin tuokio on "Fire Line Road", hillitty mutta myrskyksi kasvava hymni, joka kertoo perhehelvetistä ja hyväksikäytöstä nuoren naisen näkökulmasta niin, ettei silmäkulma millään tahdo pysyä kuivana, ja toinen vastaavanlainen hetki on veneonnettomuudesta ja syyllisten suojelemisesta kertova "The Governor", joka taas vierii eteenpäin kuin aalto, ei nopeasti mutta voimakkaasti. Teemoista löytyy muisteloa/kasvutarinaa (nimikappale), USA:n viimeisimpien sotien kommentointia ("Cheyney´s Toy"), ja myös miehen ja naisen välistä sotaa kuvaavia teemoja.
Jonkinlainen punainen lanka on nimenomaan kerronnassa - James McMurtry kuuluu niihin, jotka muutaman säkeistön kautta pystyvät kuvaamaan kattavia kokonaisuuksia niinkuin elämänkohtaloita, siten että ne täydentävät ja kuvittavat itseään kuuntelijan mielessä; ainakin allekirjoittaneelle tämän levyn kuunteleminen on vähän kuin elokuvan katsomista - elokuvan, joka luultavasti on jonkinlainen road movie, hellänkarhea sellainen.
tiistai 3. heinäkuuta 2012
162. Stevie Ray Vaughan & Double Trouble: Texas Flood (1983): Peruskaman kuningas
Kun ensi kertaa kuulin tämän levyn vuonna 1983, se oli minusta vähän liian "rock & rollinen" ollakseen täysin minun makuuni - koska teinivuosinani olin siirtynyt 60-luvun popista suoraan heviin - mutta jo paria vuotta myöhemmin olin löytänyt bluesin ja samalla ymmärtänyt myöskin Stevie Ray Vaughanin suuruuden. En muista itse ahaaelämyksen tarkkaa ajankohtaa, mutta sen sijaan tiedäm, että yksi tärkeimmistä yksittäisistä biiseistä tässä minun heräämisessäni oli tämän levyn kakkosraita "Pride And Joy", joka on vaan niin hyvä. Rennosti rullaava biitti sopivassa tempossa, maukas sovitus, mallikas kitarointi ja sitten Stevien lauluääni, joka minusta on jopa hänen kitaransoittoaan suurempi ansio (vokalisti kun olen).
Tämä on myös hyvä kokonaisuus - hitaat bluesit, kuten nimikappale ja ennen kaikkea dramaattinen "Dirty Pool" ovat ihokarvoja nostattavan hyviä, nopeammat kuten "Tell Me" ja "I´m Cryin´" rullaavat, svengaavat ja rokkaavat niin ettei puntti tiedä miten vipattaisi. Jopa instrumentaalit - joita kohtaan tunnen lähtökohtaisesti tiettyä epäluuloa koska niissä lauletaan niin vähän - ovat vetäviä, eikä kitarasankaruus pääse lähtemään käpälästä vaikka läheltä liippaakin.
Vielä yksi ansiokas ominaisuus tässä levyssä on sen maltillinen kesto - hän ei venyttänyt hitaita bluussejaan kymmenminuuttisiksi ainakaan studiossa, ja niin ollen myös minun mielenkiintoin jaksaa biisistä toiseen. Ja näin perspektiivistä kuunneltuna yleissointi on järkyttävän hyvä ollakseen vuodelta 1983 - yhdeltä syntikkakompressiojakson synkimmältä. Ilmavuus ja jäntevyys ovat määritelmiä joihin huomaan palaavani kun jotakin kehun ja tämänkin levyn tapauksessa ne ovat paikallaan.
Stevie Ray Vaughan ei montaakaan levyä ehtinyt tekemään, ennenkuin siirtyi taivaalliseen orkesteriin, mutta ne ovat kaikki vähintäänkin OK. Ehkä tämä ensimmäinen on minun korvissani paras koska hän oli jo löytänyt linjansa eikä sitä oikeastaan muuttanut - mutta jälki on sikäli korkealaatuista, että toinen suosikkini hänen tuotannossaan on postuumisti ilmestynyt "The Sky Is Crying", joka o ylijäämäraitojen ja vaihtoehtoisten versioiden kokoelma, mutta hieno kokonaisuus sekin.
Tämä on myös hyvä kokonaisuus - hitaat bluesit, kuten nimikappale ja ennen kaikkea dramaattinen "Dirty Pool" ovat ihokarvoja nostattavan hyviä, nopeammat kuten "Tell Me" ja "I´m Cryin´" rullaavat, svengaavat ja rokkaavat niin ettei puntti tiedä miten vipattaisi. Jopa instrumentaalit - joita kohtaan tunnen lähtökohtaisesti tiettyä epäluuloa koska niissä lauletaan niin vähän - ovat vetäviä, eikä kitarasankaruus pääse lähtemään käpälästä vaikka läheltä liippaakin.
Vielä yksi ansiokas ominaisuus tässä levyssä on sen maltillinen kesto - hän ei venyttänyt hitaita bluussejaan kymmenminuuttisiksi ainakaan studiossa, ja niin ollen myös minun mielenkiintoin jaksaa biisistä toiseen. Ja näin perspektiivistä kuunneltuna yleissointi on järkyttävän hyvä ollakseen vuodelta 1983 - yhdeltä syntikkakompressiojakson synkimmältä. Ilmavuus ja jäntevyys ovat määritelmiä joihin huomaan palaavani kun jotakin kehun ja tämänkin levyn tapauksessa ne ovat paikallaan.
Stevie Ray Vaughan ei montaakaan levyä ehtinyt tekemään, ennenkuin siirtyi taivaalliseen orkesteriin, mutta ne ovat kaikki vähintäänkin OK. Ehkä tämä ensimmäinen on minun korvissani paras koska hän oli jo löytänyt linjansa eikä sitä oikeastaan muuttanut - mutta jälki on sikäli korkealaatuista, että toinen suosikkini hänen tuotannossaan on postuumisti ilmestynyt "The Sky Is Crying", joka o ylijäämäraitojen ja vaihtoehtoisten versioiden kokoelma, mutta hieno kokonaisuus sekin.
torstai 31. toukokuuta 2012
161. John Mayer: Battle Studies (2009): Vähemmän on enemmän
John Mayer taitaa olla hyvä esimerkki siitä, miten tärkeää on punnita artisti tuotannon eikä muiden tekemisten perusteella - hän on käsittääkseni ainakin jossakin vaiheessa ollut jonkinlainen pintaliitobaarien pikadeittaaja, liikenteessä aina uusien julkkistypyjen kanssa, eivätkä minua sellaiset kuviot hirveästi kiinnosta, mutta hän tekee hyvää musiikkia - vähäeleisen sielukasta, hyvin sävellettyä, sovitettua, soitettua ja kaiken lisäksi laulettua.
Tämä ei "sielukkuudestaan" huolimatta välttämättä ole vain soulia - vaikka sitäkin löytyy - vaan enemmänkin jonkinlaista blues/soulpohjaista keskitien rockia, joka kyllä välillä nyökkää jopa Jimi Hendrixin suuntaan. Tempot ovat enimmäkseen hitaita tai korkeintaan midsellaisia, ja äänikuva miellyttävän ilmava. Kohokohtiin kuuluu esim. "Heartbreak Warfare", jonka hyvän nimen taakse piiloutuu "piilostadionrokki", ja hiljaa hiipivä "Assassin". En tiedä voiko tätä pitää jonkinlaisena teemalevynä - näiden kahden laulun niinkuin koko lätynkin nimi viittaavat sodankäyntiin, joka tapahtuu nimenomaan ihmissuhteiden alueella, ja tekstit ovat kohtalaisen mietittyjä ja jopa oivaltavia.
Muitakin hyviä lauluja löytyy, mm. "Edge Of Desire", ja vanha kunnon "Crossroads" sulautuu joukkoon saumattomasti - ehkäpä oikeastaan ainoa varaukseni tämän levyn suhteen on sen soundin sujuvuuden, sielukkuuden ja miellyttävyyden saumattomuus; kappaleen vaihtumista toiseen ei aina edes hoksaa sen hellässä huomassa. Kokonaisuutena - ja ehkä nimenomaan sellaisena - se on kuitenkin hyvä, ei vain sisältönsä vuoksi vaan myös siksi, ettei sitä ole tungettu liian täyteen - vähemmän on tässä tapauksessa enemmän.
Tämä ei "sielukkuudestaan" huolimatta välttämättä ole vain soulia - vaikka sitäkin löytyy - vaan enemmänkin jonkinlaista blues/soulpohjaista keskitien rockia, joka kyllä välillä nyökkää jopa Jimi Hendrixin suuntaan. Tempot ovat enimmäkseen hitaita tai korkeintaan midsellaisia, ja äänikuva miellyttävän ilmava. Kohokohtiin kuuluu esim. "Heartbreak Warfare", jonka hyvän nimen taakse piiloutuu "piilostadionrokki", ja hiljaa hiipivä "Assassin". En tiedä voiko tätä pitää jonkinlaisena teemalevynä - näiden kahden laulun niinkuin koko lätynkin nimi viittaavat sodankäyntiin, joka tapahtuu nimenomaan ihmissuhteiden alueella, ja tekstit ovat kohtalaisen mietittyjä ja jopa oivaltavia.
Muitakin hyviä lauluja löytyy, mm. "Edge Of Desire", ja vanha kunnon "Crossroads" sulautuu joukkoon saumattomasti - ehkäpä oikeastaan ainoa varaukseni tämän levyn suhteen on sen soundin sujuvuuden, sielukkuuden ja miellyttävyyden saumattomuus; kappaleen vaihtumista toiseen ei aina edes hoksaa sen hellässä huomassa. Kokonaisuutena - ja ehkä nimenomaan sellaisena - se on kuitenkin hyvä, ei vain sisältönsä vuoksi vaan myös siksi, ettei sitä ole tungettu liian täyteen - vähemmän on tässä tapauksessa enemmän.
sunnuntai 29. huhtikuuta 2012
160. Joe Bonamassa: Dust Bowl (2011): Enemmän kuin kitarasankari
Jokin aika sitten kehuin muutamia levyjä, joiden yhteinen nimittäjä oli tekijöiden ikä - vähintään 50 ja joskus yli 60 vuotta - ja yleensäkin olen huomannut kuuntelevani aika paljon "pappojen ja mammojen" tekemää musiikkia. Eikä siinä mitään, minusta esim. käsitys rockmusiikin kuulumisesta yhteen nuoruuden, vimman ja kapinan kanssa on yhtä vanhentunut kuin ensimmäinen rockin kanssa kasvanut sukupolvi, joka nyt jo löytyy vanhainkodeista - ja monesti vanhuus ja viisaus tuo musiikkiin sellaista vivahteiden tajua, jota ei nuorempana omannut. Ja kyllähän esimerkiksi bluespohjaisen musiikin saralla elämänkokemus tuo uskottavuutta. Toisaalta aina välillä löydän myös uusia suosikkeja, selvästi itseäni nuorempia, jotka osaavat tehdä kääkkääkin puhuttelevaa musiikkia.
Yksi viime vuoden löydöistäni, jonka uskallan jo nyt tuoda tännekin, koska olen soittanut hänen levyjään jo vuoden päivät eikä into ota laantuakseen, on Joe Bonamassa, joka on tehnyt jo toistakymmentä albumia komeaa musiikkia ja sen lisäksi soittanut monien muiden levyillä, vaikka on vasta 35. Hän on vielä kaiken lisäksi voimasointuihin mieltynyt blueskitaristi, joten tuloksena voisi olla kauheaa kaahausta - mutta ne levyt, jotka olen häneltä kuullut, ovat paisti sitä myös kaikenlaista muuta.
Suurin suosikkini on tämä hänen vuosi sitten ilmestynyt viimeisin soololevynsä "Dust Bowl" (tosin seuraava on kaupoissa juuri näinä päivinä), joka on todella kova paketti. Hän sekoittaa omia originaaleja ja hyvin valittuja lainoja noin 50:50, ja kummaltakin osastolta löytyy helmiä - lainoista minulle tutuin on vanhan suosikkini John Hiattin "Tennessee Plates", jolla hän itse on duettopartneri, ja joka kulkee kuin tauti, mutta vielä parempi esitys on minulle entuudestaan tuntematon "No Love On The Street", yksi levyn komeista balladeista. Toinen saman osaston helmi on Joen oma "The Last Matador of Bayonne" ja kolmas lopetus "Prisoner" - näitä kaikkia yhdistävät hyvät sävelmät, maukas soitto ja tietenkin se tosiasia, että miehemme on kitaristiksi hyvä laulaja.
Juuripuolen helmiä ovat nimibiisi sekä levyn velmusti junakompilla aloittava "Slow Train", kun taas "Black Lung Heartache" esittelee folksävyjä, ja Glenn Hughesin kanssa duetoitu vanha Freeklassikko "Heartbreaker" sitä hardrockimpaa puolta (ja miesten yhteistä Black Country Communion-pumppua, joka on kuin uudestisyntynyt Led Zeppelin). Perinteisintä poljentoa ovat "You Better Watch Yourself" ja "Sweet Rowena", jotka ovat ihan päteviä mutta ehkä levyn tavanomaisimmat esitykset.
Tietenkin voisi pohtia sitä, mitä on blues, ja onko tämä kieltämättä aika äänekäs versio oikeata bluesia - mutta henkilökohtaisesti olen kyllä sitä mieltä, että hyvä musiikki on hyvää musiikkia etiketistä riippumatta - ja että minä löydän tästä paljonkin sitä bluesia. Ja jotenkin, vaikka tämäkin levy voidaan halutessa ohittaa vingutuksena, löytyy kokonaisuudesta sävyjä enemmän kuin monen artistin koko tuotannosta - kyseessä on tosiaan enemmän kuin pelkkä kitarasankari.
Yksi viime vuoden löydöistäni, jonka uskallan jo nyt tuoda tännekin, koska olen soittanut hänen levyjään jo vuoden päivät eikä into ota laantuakseen, on Joe Bonamassa, joka on tehnyt jo toistakymmentä albumia komeaa musiikkia ja sen lisäksi soittanut monien muiden levyillä, vaikka on vasta 35. Hän on vielä kaiken lisäksi voimasointuihin mieltynyt blueskitaristi, joten tuloksena voisi olla kauheaa kaahausta - mutta ne levyt, jotka olen häneltä kuullut, ovat paisti sitä myös kaikenlaista muuta.
Suurin suosikkini on tämä hänen vuosi sitten ilmestynyt viimeisin soololevynsä "Dust Bowl" (tosin seuraava on kaupoissa juuri näinä päivinä), joka on todella kova paketti. Hän sekoittaa omia originaaleja ja hyvin valittuja lainoja noin 50:50, ja kummaltakin osastolta löytyy helmiä - lainoista minulle tutuin on vanhan suosikkini John Hiattin "Tennessee Plates", jolla hän itse on duettopartneri, ja joka kulkee kuin tauti, mutta vielä parempi esitys on minulle entuudestaan tuntematon "No Love On The Street", yksi levyn komeista balladeista. Toinen saman osaston helmi on Joen oma "The Last Matador of Bayonne" ja kolmas lopetus "Prisoner" - näitä kaikkia yhdistävät hyvät sävelmät, maukas soitto ja tietenkin se tosiasia, että miehemme on kitaristiksi hyvä laulaja.
Juuripuolen helmiä ovat nimibiisi sekä levyn velmusti junakompilla aloittava "Slow Train", kun taas "Black Lung Heartache" esittelee folksävyjä, ja Glenn Hughesin kanssa duetoitu vanha Freeklassikko "Heartbreaker" sitä hardrockimpaa puolta (ja miesten yhteistä Black Country Communion-pumppua, joka on kuin uudestisyntynyt Led Zeppelin). Perinteisintä poljentoa ovat "You Better Watch Yourself" ja "Sweet Rowena", jotka ovat ihan päteviä mutta ehkä levyn tavanomaisimmat esitykset.
Tietenkin voisi pohtia sitä, mitä on blues, ja onko tämä kieltämättä aika äänekäs versio oikeata bluesia - mutta henkilökohtaisesti olen kyllä sitä mieltä, että hyvä musiikki on hyvää musiikkia etiketistä riippumatta - ja että minä löydän tästä paljonkin sitä bluesia. Ja jotenkin, vaikka tämäkin levy voidaan halutessa ohittaa vingutuksena, löytyy kokonaisuudesta sävyjä enemmän kuin monen artistin koko tuotannosta - kyseessä on tosiaan enemmän kuin pelkkä kitarasankari.
lauantai 14. huhtikuuta 2012
159. Thin Lizzy: Black Rose (1979): Kelttihevin kruununjalokivi
Thin Lizzy on yksi kaikkien aikojen suosikkibändejäni, ja Phil Lynott on laulajana ja biisintekijänä samaa sarjaa. 1970-luvun loppupuolella bändi eli noin kolmivuotisen kultakauden, jonka aikana syntyi neljä loistavaa studioalbumia ja bonuksena yksi rockhistorian parhaista livelevyistä. Tämä kaikki "huipentui" tähän levyyn, joka ilmestyi armon rockvuonna 1979, ja joka tietyllä tavalla näyttää laihan Lissun osaamisen koko skaalan paremmin kuin edeltävät albumit, vaikka ne olivat vielä kovempia kokonaisuuksia.
Mitä se koko skaala sitten oli? Loistavan laulun ja enimmäkseen hyvien biisien lisäksi rumpali Brian Downey oli tällä levyllä elementissään - jos hevi voi olla funkyä, niin Lizzy on sitä. Kitarointi äänivalleineen on ensiluokkaista - tällä levyllä kaksoiskitaroinnista vastaavat Scott Gorham ja jälleen kerran mukaan tullut Gary Moore, jonka tähti oli jo kovassa nousussa - mutta hänenkin uransa tärkeimmät palikat kuuluvat jo tällä levyllä. Ja Thin Lizzyn klassinen soundi on muutenkin huipussaan juuri Black Rosella, ennenkuin liialliset koskettimet ja 80-luvun suttuinen äänimaailma pääsivät niskan päälle.
Melodiset mutta jyräävät hitit olivat yksi Lynottin forte, ja kaksikko "Waiting For An Alibi" ja "Do Anything You Want To" kuuluu bändin parhaimmistoon. Kolmas single "Sarah" edustaa hyvässä ja pahassa Lynottin sentimentaalista puolta - menee ehkä liian imeläksi. Sen sijaan kakkospuolen "Got To Give It Up" kertoo hänen tarinaansa terävästi rokaten, ja piiloklassikko "With Love" on myös mukana hautaamassa hänen sivupersoonaansa Johnny The Foxia. Samalla se on yksi parhaista esimerkeistä siitä, miten hän pystyi taikomaan esiin ihania sävelmiä yhdistämällä kansanlaulumaisia koukeroita rockin kehykseen.
Ja tuota viimeistä teemaa parhaimmillaan kuvaa levyn päättävä nimikappale, seitsemänminuuttinen kollaasi kansanlaulumelodioita ja Phil Lynottin tulkintaa Irlannin historiasta. Tämä biisi on nimenomaan Gary Mooren voimannäyte - ja tätä tyyliähän hän itse hyödynsi myöhemmin mm. megahitillään "Over The Hills And Far Away". Kelttihevin kruununjalokiivi, ei sen vähempää. Mainitsematta jäivät suorat menobiisit "Get Out Of Here" ja "Toughest Street In Town" - joista viimeksimainittu taitaa olla sekä tekstiltään että sovitukseltaan bändin raain esitys - sekä funkahtava "S&M", jossa Phil pääsee väläyttämään pahan pojan puoltaan, mutta joka ei soi niin luontevasti kun bändin muut vastaavat yritelmät.
Tästä käyrä sitten jo kääntyikin laskusuuntaan - loistavia biisejä riitti toki joka levylle, mutta tuotanto sekä Lynottin paheneva henkilökohtainen ongelma sotkivat lopputulosta yhä enemmän. Vielä tällä albumilla demonit sentään pysyivät kurissa, vaikka näin jälkikäteen voikin ajatella merkkien olevan selvästi havaittavissa.
Mitä se koko skaala sitten oli? Loistavan laulun ja enimmäkseen hyvien biisien lisäksi rumpali Brian Downey oli tällä levyllä elementissään - jos hevi voi olla funkyä, niin Lizzy on sitä. Kitarointi äänivalleineen on ensiluokkaista - tällä levyllä kaksoiskitaroinnista vastaavat Scott Gorham ja jälleen kerran mukaan tullut Gary Moore, jonka tähti oli jo kovassa nousussa - mutta hänenkin uransa tärkeimmät palikat kuuluvat jo tällä levyllä. Ja Thin Lizzyn klassinen soundi on muutenkin huipussaan juuri Black Rosella, ennenkuin liialliset koskettimet ja 80-luvun suttuinen äänimaailma pääsivät niskan päälle.
Melodiset mutta jyräävät hitit olivat yksi Lynottin forte, ja kaksikko "Waiting For An Alibi" ja "Do Anything You Want To" kuuluu bändin parhaimmistoon. Kolmas single "Sarah" edustaa hyvässä ja pahassa Lynottin sentimentaalista puolta - menee ehkä liian imeläksi. Sen sijaan kakkospuolen "Got To Give It Up" kertoo hänen tarinaansa terävästi rokaten, ja piiloklassikko "With Love" on myös mukana hautaamassa hänen sivupersoonaansa Johnny The Foxia. Samalla se on yksi parhaista esimerkeistä siitä, miten hän pystyi taikomaan esiin ihania sävelmiä yhdistämällä kansanlaulumaisia koukeroita rockin kehykseen.
Ja tuota viimeistä teemaa parhaimmillaan kuvaa levyn päättävä nimikappale, seitsemänminuuttinen kollaasi kansanlaulumelodioita ja Phil Lynottin tulkintaa Irlannin historiasta. Tämä biisi on nimenomaan Gary Mooren voimannäyte - ja tätä tyyliähän hän itse hyödynsi myöhemmin mm. megahitillään "Over The Hills And Far Away". Kelttihevin kruununjalokiivi, ei sen vähempää. Mainitsematta jäivät suorat menobiisit "Get Out Of Here" ja "Toughest Street In Town" - joista viimeksimainittu taitaa olla sekä tekstiltään että sovitukseltaan bändin raain esitys - sekä funkahtava "S&M", jossa Phil pääsee väläyttämään pahan pojan puoltaan, mutta joka ei soi niin luontevasti kun bändin muut vastaavat yritelmät.
Tästä käyrä sitten jo kääntyikin laskusuuntaan - loistavia biisejä riitti toki joka levylle, mutta tuotanto sekä Lynottin paheneva henkilökohtainen ongelma sotkivat lopputulosta yhä enemmän. Vielä tällä albumilla demonit sentään pysyivät kurissa, vaikka näin jälkikäteen voikin ajatella merkkien olevan selvästi havaittavissa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
