Yksi musiikin hyviä puolia on se, että sitä on niin paljon. Jossakin vaiheessa, kun nuoruus oli vaihtumassa varhaiskeski-iäksi, minulla kävi mielessä ajatus, että olin jo löytänyt kaiken kuuntelemisen arvoisen, mutta onneksi musiikki on osoittanut minun olleen hyvinkin väärässä.
Horisontin laajentumiseen vaikutti monikin asia. Yksi niistä oli internet - nykyisin löydän netistä uutta musiikkia enemmän kuin ehdin sitä kuluttaa, samalla kun sen hankkiminen on helpottunut koska sitä voi helposti tilata vaikka pysyykin periaatteessa fyysisissä tallenteissa. Ja toinen, vielä tärkeämpi juttu on se, että uusia musiikintekijöitä tulee koko ajan lisää.
Yksi viime vuosien löydöistäni on nuori englantilainen blueslaulaja ja -kitaristi Joanne Shaw Taylor, joka on sekä hyvä kitaristi, vielä parempi biisintekijä että ennen kaikkea loistava laulaja. Hänen käheän alttonsa voisi sokkotestattuna sijoittaa vanhemmalle ja tummaihoisemmalle solistille - mutta toisaalta hän laulaa vähän kuin Joss Stone mutta ilman ylitulkintaa.
"The Dirty Truth" on kokoelma modernia bluespohjaista juurimusiikkia, jossa tempot ja pienen bändin soundi vaihtelevat mukavasti mutta perusasioissa pysytellen. Modernius tarkoittaa mm. sitä, että sinisyys on tunnelma ja ote pikemmin kuin tiukka muoto, mutta se sopii allekirjoittaneelle loistavasti. Kitarakin siis pysyy Joannen käsissä, mutta sooloilua ei yliviljellä. Nimibiisin vetävä meno, "Shiver & Sighin" kaihoisuus, "Wicked Soulin" midtemponen tilitys, "Wrecking Ballin" funkympi ote... kaikki toimii. Itse asiassa yksikään raita ei petä.
Tämän albumin perusteella blues elää ja voi hyvin, ja sillä on loistava tulevaisuus koska Joanne Shaw Taylorin lisäksi löytyy muitakin vielä vasta kolmekymppisiä tekijöitä, joilta voi odottaa ajan myötä kaiken lisäksi syvempää perspektiiviä.
tiistai 26. heinäkuuta 2016
perjantai 15. heinäkuuta 2016
295. Elton John: The Diving Board (2013): Popin oikea kuningas?
Elton Johnin musiikkia olen kuullut aina, lapsuuden radiomuistoista asti, ja kuunnellut aktiivisesti tämän vuosituhannen alkupuolelta, kun "Music From The West Coast" ja "Peachtree Road" vakuuttivat minut siitä, että vanhalla hittimaakarilla oli vielä virtaa jäljellä, vaikka kaiken maailman leijonakuningastunnarit vähän usko(ttavuutt)a söivätkin. Jo kymmenisen vuotta sitten otin haltuun hänen alkuaikoijen klassikkoalbuminsa, ja sittemmin olen todennut myös uudemman tuotannon sisältävän aika monta helmeä - jos kohta harvemmin albumin mitalta.
Ja sitten mies teki tällaisen tempun. "The Diving Board" on sarjassaan aika täydellinen tapaus: miehemme säveltää hienoja biisejä, joihin Bernie Taupin kirjoittaa toimivia sanoituksia. Piano "sooloinstrumenttina" on tänä päivänä melkeinpä virkistävä poikkeus, ja bändi soi sävykkäästi, mausteita pelkäämättä mutta myöskään liioittelematta. Ja laulajana Elton on vanhemmiten yhä parempi - hän tietää voimavaransa mutta myös rajoituksensa, ja toimii niiden puitteissa.
Tämä on ehkä tyypillistä Elton John-levyä hieman melankolisempi, mutta se sopii minulle erinomaisesti. Aloitus, pelkän pianon säestämä "Oceans Away" on hieno, mutta sitä seuraava keskitempoinen "Oscar Wilde Gets Out" vetävine teemoineen jopa loistava. Koko levyn kohokohta on majesteetillinen "Home Again", jonka voisi kuvitella ääniraidaksi monenlaisten tuhlaajapoikien palaamisille. Muitakin hyviä esityksiä on albumi pullollaan - jopa kolme instrumentaalista välisoittoa menee muun musiikin mukana, vaikka ne eivät ehkä taidemusiikin huippusaavutuksia olekaan.
Yksi tämän levyn vahvuuksista on se, että se ei ole soundeiltaan missään ajassa kiinni - se olisi voinut ilmestyä yhtä hyvin vaikkapa noin 1975 miehen pitkän hittiputken jatkeena - mutta ehkä siitä silti huokuu jonkinlainen elämänkokemus, jota ei alle kolmikymppinen poppari olisi osannut saada aikaan, tai nuori kuuntelija arvostaa. Mutta viisikymppiselle popnörtille tämä on mannaa, ja Elton John saattaa elämäntyönsä ja elossa ellei peräti nousussa olevan luomisvoimansa vuoksi olla jopa popin oikea kuningas.
Ja sitten mies teki tällaisen tempun. "The Diving Board" on sarjassaan aika täydellinen tapaus: miehemme säveltää hienoja biisejä, joihin Bernie Taupin kirjoittaa toimivia sanoituksia. Piano "sooloinstrumenttina" on tänä päivänä melkeinpä virkistävä poikkeus, ja bändi soi sävykkäästi, mausteita pelkäämättä mutta myöskään liioittelematta. Ja laulajana Elton on vanhemmiten yhä parempi - hän tietää voimavaransa mutta myös rajoituksensa, ja toimii niiden puitteissa.
Tämä on ehkä tyypillistä Elton John-levyä hieman melankolisempi, mutta se sopii minulle erinomaisesti. Aloitus, pelkän pianon säestämä "Oceans Away" on hieno, mutta sitä seuraava keskitempoinen "Oscar Wilde Gets Out" vetävine teemoineen jopa loistava. Koko levyn kohokohta on majesteetillinen "Home Again", jonka voisi kuvitella ääniraidaksi monenlaisten tuhlaajapoikien palaamisille. Muitakin hyviä esityksiä on albumi pullollaan - jopa kolme instrumentaalista välisoittoa menee muun musiikin mukana, vaikka ne eivät ehkä taidemusiikin huippusaavutuksia olekaan.
Yksi tämän levyn vahvuuksista on se, että se ei ole soundeiltaan missään ajassa kiinni - se olisi voinut ilmestyä yhtä hyvin vaikkapa noin 1975 miehen pitkän hittiputken jatkeena - mutta ehkä siitä silti huokuu jonkinlainen elämänkokemus, jota ei alle kolmikymppinen poppari olisi osannut saada aikaan, tai nuori kuuntelija arvostaa. Mutta viisikymppiselle popnörtille tämä on mannaa, ja Elton John saattaa elämäntyönsä ja elossa ellei peräti nousussa olevan luomisvoimansa vuoksi olla jopa popin oikea kuningas.
torstai 7. heinäkuuta 2016
294. Dexys Midnight Runners: Too-Rye-Ay (1982): Kelttiläinen soulveli vauhdissa
Yksi nuoruuteni jännittävistä musiikillisista matkoista oli punkin jälkeisen uuden aallon kehittyminen joksikin muuksi ja limittyminen muiden kevyen musiikin alojen kanssa. Yksi kanssamatkaajistani oli Kevin Rowland joukkoineen, joka teki parin albumillisen verran aika hienoa "kelttiläistä soulia", ennenkuin sotkeutui oman visionsa suuruuteen ja samalla eliminoi musiikkinsa kuunneltavuuden.
Näin ei vielä käynyt vuonna 1982, jolloin loistava "Come On Eileen" hyökkäsi listoille ja hämmensi nuoren miehen musiikillista maailmankatsomusta. Vetoava rytmikuvio, mielenkiintoinen sovitus ja "tunteellisen vetoava laulutulkinta" olivat yhdistelmänä aikamoinen tyrmäys - joka erottui yhä synteettisemmästä poptarjonnasta todella hyvin edukseen, ja bändin nokkamiehellä tuntui olevan paitsi kirkas myös omaleimainen visio.
Koko albumillisen mitalla Rowlandin paatos ehkä hiukan vuotaa yli, mutta varovaisemmin annosteltuna homma toimii, koska melkein jokainen biisi on omalla tavallaan helmi. Van Morrisonin klassinen "Jackie Wilson Said (I´m In Heaven When You Smile)" saa alkuperäiselle uskollisen mutta todella energisen tulkinnan - yhden harvoista Van-covereista jotka todella asettuvat viivalle alkuperäistulkintojen kanssa. "The Celtic Soul Brothers" onnistuu todella sekoittamaan nimensä genret tavalla, jota ei edes Van the Man ole saanut aikaiseksi.
Koko levyltä ei oikeastaan löydy yhtäkään selvää täytebiisiä, ja vaikka torvivetoinen nopeatempoisuus on jonkinlaisessa pääosassa, myös äänimaailma vaihtelee. Kun tätä kirjoittaessa kuuntelen levyä aika pitkän tauon jälkeen, on taustalaulu sellainen asia joka yhtäkkiä hyppää esiin, vaikka en olisi sitä muistikuvien perusteella osannutkaan kehua.
Ja vaikka miehen/bändin myöhemmät levyt olivat minulle aikamoisia pettymyksiä, se ei ollenkaan vähennä tämän albumin omaleimaisuutta. Kelttiläisten soulveljien matka jatkui eri muodoissa - ja liike on tärkeää, vaikka pysähdykset eivät aina olisikaan ikimuistoisia.
Näin ei vielä käynyt vuonna 1982, jolloin loistava "Come On Eileen" hyökkäsi listoille ja hämmensi nuoren miehen musiikillista maailmankatsomusta. Vetoava rytmikuvio, mielenkiintoinen sovitus ja "tunteellisen vetoava laulutulkinta" olivat yhdistelmänä aikamoinen tyrmäys - joka erottui yhä synteettisemmästä poptarjonnasta todella hyvin edukseen, ja bändin nokkamiehellä tuntui olevan paitsi kirkas myös omaleimainen visio.
Koko albumillisen mitalla Rowlandin paatos ehkä hiukan vuotaa yli, mutta varovaisemmin annosteltuna homma toimii, koska melkein jokainen biisi on omalla tavallaan helmi. Van Morrisonin klassinen "Jackie Wilson Said (I´m In Heaven When You Smile)" saa alkuperäiselle uskollisen mutta todella energisen tulkinnan - yhden harvoista Van-covereista jotka todella asettuvat viivalle alkuperäistulkintojen kanssa. "The Celtic Soul Brothers" onnistuu todella sekoittamaan nimensä genret tavalla, jota ei edes Van the Man ole saanut aikaiseksi.
Koko levyltä ei oikeastaan löydy yhtäkään selvää täytebiisiä, ja vaikka torvivetoinen nopeatempoisuus on jonkinlaisessa pääosassa, myös äänimaailma vaihtelee. Kun tätä kirjoittaessa kuuntelen levyä aika pitkän tauon jälkeen, on taustalaulu sellainen asia joka yhtäkkiä hyppää esiin, vaikka en olisi sitä muistikuvien perusteella osannutkaan kehua.
Ja vaikka miehen/bändin myöhemmät levyt olivat minulle aikamoisia pettymyksiä, se ei ollenkaan vähennä tämän albumin omaleimaisuutta. Kelttiläisten soulveljien matka jatkui eri muodoissa - ja liike on tärkeää, vaikka pysähdykset eivät aina olisikaan ikimuistoisia.
torstai 30. kesäkuuta 2016
293. Bolland: The Domino Theory (1982): Muistoja kylmän sodan ajalta
Nuorena miehenä olin paitsi musiikillinen tiukkapipo myös jyrkkä rauhanpuolustaja - ja varmaankin aika lailla anti-imperialisti. Onneksi sentään suurin osa rockyhteisöstä ajatteli ainakin pintapuolisesti samalla tavalla, ja oli helppoa löytää rehtiä rokkia joka vastusti kaikenlaista vallan väärinkäyttöä, varsinkin jos väärinkäyttäjä oli USA. Jossakin vaiheessa maailmankuvani alkoi laajeta, ja nykyisin ymmärrän sekä yksityisomistamista että synteettisesti esitettyä kevyttä musiikkia. Pikemminkin minua nykyisin harmittaa yksisilmäinen paatos, oli sen takana löytyvä näkökulma sitten mikä tahansa.
Yksi niistä levyistä, jotka aikanaan aloittivat tämän perspektiivini laajentamisen, oli hollnatilaisen tuottajaduo Bollandin "The Domino Theory". Se on hyvin tehtyä, monipuolisesti sovitettua syntikkapohjaista mutta ei täysin synteettistä popmusiikkia - ja se on sotaa ja voimankäyttöä rivimiehen näkökulmasta tarkasteleva teema-albumi.
Sen vetonaula on hittibiisi "You´re In The Army Now", joka sittemmin tuli vielä tunnetummaksi Status Quon valjun coverin muodossa, mutta joka originaaliversiossaan on huomattaasti dramaattisempi, ja joka iski nuoreen mieheen kuin se kuuluisa metrinen halko. Mutta tämä albumi on muutakin kuin hittibiisi - vaikka se vieläkin toimii täysillä; siltä löytyy tunnelmabiisejä kuten "Cambodia Moon" ja nopeampia vetoja kuten "The Dogs Of War" ja "Heart Of Darkness"; itse asiassa koko albumi on hämmentävän hyvä kokonaisuus.
Omistin tämän aikanaan C-kasetilla, joka sittemmin hukkui formaattien vyöryyn, ja välissä oli varmaan parinkymmenen vuoden tauko niin, etten kuullut koko artistista mitään - mutta taannoin sain LP:n käsiini kirpputorilla, ja pakkohan se oli ostaa, vaikka monet nuoruuden suosikit ovatkin osoittautuneet aikaa kestämättömiksi. Tällä kertaa kokonaisuus vain sattui toimimaan vieläkin, ja vaikka keski-ikäisenä ja ehkä vähän kyynisenä saatankin epäillä artistin vilpittömyyttä - 80-luvun alkuhan oli kylmän sodan ja eurooppalaisen rauhanliikkeen kulta-aikaa - se ei haittaa, koska levyn sanomakin tavallaan on ajaton.
Yksi niistä levyistä, jotka aikanaan aloittivat tämän perspektiivini laajentamisen, oli hollnatilaisen tuottajaduo Bollandin "The Domino Theory". Se on hyvin tehtyä, monipuolisesti sovitettua syntikkapohjaista mutta ei täysin synteettistä popmusiikkia - ja se on sotaa ja voimankäyttöä rivimiehen näkökulmasta tarkasteleva teema-albumi.
Sen vetonaula on hittibiisi "You´re In The Army Now", joka sittemmin tuli vielä tunnetummaksi Status Quon valjun coverin muodossa, mutta joka originaaliversiossaan on huomattaasti dramaattisempi, ja joka iski nuoreen mieheen kuin se kuuluisa metrinen halko. Mutta tämä albumi on muutakin kuin hittibiisi - vaikka se vieläkin toimii täysillä; siltä löytyy tunnelmabiisejä kuten "Cambodia Moon" ja nopeampia vetoja kuten "The Dogs Of War" ja "Heart Of Darkness"; itse asiassa koko albumi on hämmentävän hyvä kokonaisuus.
Omistin tämän aikanaan C-kasetilla, joka sittemmin hukkui formaattien vyöryyn, ja välissä oli varmaan parinkymmenen vuoden tauko niin, etten kuullut koko artistista mitään - mutta taannoin sain LP:n käsiini kirpputorilla, ja pakkohan se oli ostaa, vaikka monet nuoruuden suosikit ovatkin osoittautuneet aikaa kestämättömiksi. Tällä kertaa kokonaisuus vain sattui toimimaan vieläkin, ja vaikka keski-ikäisenä ja ehkä vähän kyynisenä saatankin epäillä artistin vilpittömyyttä - 80-luvun alkuhan oli kylmän sodan ja eurooppalaisen rauhanliikkeen kulta-aikaa - se ei haittaa, koska levyn sanomakin tavallaan on ajaton.
lauantai 11. kesäkuuta 2016
291-292. Bo Kaspers Orkester: På hotell (1994) & New Orleans (2010): Ajaton ja ajassa
1990-luvulla Bo Kaspers Orkester edusti minun maailmassani pintaliitomusiikin huonoimpia puolia, kunnes mieleni muuttui (kts. täältä); viimeisen vuosikymmenen ajan Bo Sundström bändeineen onkin sitten kuulunut kestosuosikkeihini, ja BKO:n parin kolmen vuoden välein ilmestyvät uudet albumit kuuluvat ns. tsekattaviin tapauksiin.
BKO on paitsi hyvä, myös hämmentävä orkesteri. Kuuntelin juuri bändin tuotannon läpi autossa, ja totesin sen muodostavan mielenkiintoisen yli 20 vuotta kattavan kaaren. Tähän mennessä julkaistut yksitoista albumia olisivat periaatteessa voineet tulla missä järjestyksessä hyvänsä, koska soundi on muuttunut hyvin vähän - mutta samalla tuo soundimaailma on alusta asti ollut niin monipuolinen, ettei se haittaa ollenkaan. Bon tekstit ovat ehkä ensikuulemalta vähän latteita, mutta ne muodostavat aika kattavan ja ilmeikkään kuvan elämästä kansankodissa iloineen ja murheineen.
Bändin kakkoslevy "På hotell" ei siis ilmestyessään kolahtanut, mutta kun sen joskus vuosituhannen vaihteessa sain hankittua, olin myyty mies. "Hon är så söt", herkkä pianovetoinen balladi, on yksi ruotsinkielisen populaarimusiikin ajattomista helmistä, kun taas "Snäll och dum" vie ajatukset New Orleansin suuntaan. "Ingenting alls" ja "Puss" edustavat modernimpaa soulkeitosta, ja "Hem i säng" hieman bluesahtavampaa menoa. Kokonaisuus on monipuolinen, sävykäs, ilmava... samalla aikaa ajaton ja ajassa kiinni. Välillä mukana on torvia, välillä jousia, mutta meno ei koskaan ole raskasta.
Kuusitoista vuotta myöhemmin ilmestyi "New Orleans", lätty jonka hankin heti sen ilmestyttyä. Se oli parin hieman heikomman levytyksen jälkeen todellinen voittajan paluu. Bändiä leimaa sama monipuolisuus, joskin hieman muunnettuna versiona; äänimaailma on siirtynyt pari piirua jazzahtavasta bluesahtavampaan suuntaan, ja toisaalta mukaan on tullut hieman kevennetty ote - välillä meno on J J Calemaista, välillä mieleen tulee Tom Waits ilman raspikurkkua. Suurin suosikkini on jostain Kuuban kautta koukkaava "Lår mig komma in", ja muita kohokohtia ovat esim. pophymni "Tiden läker ingenting" ja sininen aloitus "Kom och håll om mig".
Ja kumpaakin levyä leimaa siis jonkinlainen ajattomuus - joka ilmenee myös siten, että ne sopivat iltapäivän aurinkoon yhtä hyvin kuin alkuillan huumaan tai aamuyön sinisiin tunnelmiin.
BKO on paitsi hyvä, myös hämmentävä orkesteri. Kuuntelin juuri bändin tuotannon läpi autossa, ja totesin sen muodostavan mielenkiintoisen yli 20 vuotta kattavan kaaren. Tähän mennessä julkaistut yksitoista albumia olisivat periaatteessa voineet tulla missä järjestyksessä hyvänsä, koska soundi on muuttunut hyvin vähän - mutta samalla tuo soundimaailma on alusta asti ollut niin monipuolinen, ettei se haittaa ollenkaan. Bon tekstit ovat ehkä ensikuulemalta vähän latteita, mutta ne muodostavat aika kattavan ja ilmeikkään kuvan elämästä kansankodissa iloineen ja murheineen.
Bändin kakkoslevy "På hotell" ei siis ilmestyessään kolahtanut, mutta kun sen joskus vuosituhannen vaihteessa sain hankittua, olin myyty mies. "Hon är så söt", herkkä pianovetoinen balladi, on yksi ruotsinkielisen populaarimusiikin ajattomista helmistä, kun taas "Snäll och dum" vie ajatukset New Orleansin suuntaan. "Ingenting alls" ja "Puss" edustavat modernimpaa soulkeitosta, ja "Hem i säng" hieman bluesahtavampaa menoa. Kokonaisuus on monipuolinen, sävykäs, ilmava... samalla aikaa ajaton ja ajassa kiinni. Välillä mukana on torvia, välillä jousia, mutta meno ei koskaan ole raskasta.
Kuusitoista vuotta myöhemmin ilmestyi "New Orleans", lätty jonka hankin heti sen ilmestyttyä. Se oli parin hieman heikomman levytyksen jälkeen todellinen voittajan paluu. Bändiä leimaa sama monipuolisuus, joskin hieman muunnettuna versiona; äänimaailma on siirtynyt pari piirua jazzahtavasta bluesahtavampaan suuntaan, ja toisaalta mukaan on tullut hieman kevennetty ote - välillä meno on J J Calemaista, välillä mieleen tulee Tom Waits ilman raspikurkkua. Suurin suosikkini on jostain Kuuban kautta koukkaava "Lår mig komma in", ja muita kohokohtia ovat esim. pophymni "Tiden läker ingenting" ja sininen aloitus "Kom och håll om mig".
Ja kumpaakin levyä leimaa siis jonkinlainen ajattomuus - joka ilmenee myös siten, että ne sopivat iltapäivän aurinkoon yhtä hyvin kuin alkuillan huumaan tai aamuyön sinisiin tunnelmiin.
sunnuntai 15. toukokuuta 2016
290. Paul Simon: One-Trick Pony (1980): Pop-käsityön ylistys
Vuonna 1980 en ollut vielä hirveän hyvin pop-kartalla - oma levykokoelmani käsitti lähes yksinomaan Beatlesia ja johdannaisia, mutta uusi maailma oli vasta avautumassa. Yksi ensimmäisistä itse ostamistani LP-levyistä, joka ei jotenkin liittynyt Liverpoolin nelikkoon, oli Simon & Garfunkel-duon debyytti "Wednesday Morning, 3AM", ja se taas johtui siitä, että tunsin heidän tuotantoaan radion kautta. Muutamaa vuotta myöhemmin duon paluukeikka Central Parkissa ja siitä tehty levy räjäyttivät tajuntani, mutta Paul Simonin soololevyihin hurahdin vasta myöhemmin.
Luulen kyllökin, että jo 15-vuotias versio minusta olisi tykännyt tästäkin levystä - mutta ei varmaan ytä paljon kuin vanhempi versio noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Minua miellyttää ensinnäkin Paul Simonin lauluntekotaito - hän on kuin käsityöläinen, joka osaa ehdä sellaisia käytöesinietä joiden muotoilun hienoudet ja vivahteet paljastuvat vasta vähitellen. Hänen erikoisalaansa ovat kauniin simppelit sävelkulut, jotka yhtäkkiä singahtavat hieman toiseen suuntaan kuin olisi odottanut. Hänen äänensä on ilmeikäs ja hän taitaa dynamiikan. Ja hän osaa kerätä ympärilleen soittajia, jotka toteuttavat hänen visionsa maukkaasti, usein soittamalla vähemmän.
Tämän levyn kohokohtia ovat mm. aloitus, hitinpoikanen "Late In The Evening", jonka riffi tarttuu kuin rutto, tunnelmallinen "Oh, Marion" ja "Ace In The Hole", mutta ehhä yksittäisiä sinänsä hyviä biisejä suurempi "kohokohta" on soundi ja tunnelma; se on kuin lämmin kesäilta kaupungissa, johon unohtuu vaeltelemaan. Ehkä istuu hetken puistonpenkillä, ehkä ostaa jäätelön, tai peräti kylmän oluen terassilla, mutta tärkeintä on se läsnäolon tunne ja hetken nautittavuus.
Itse asiassa tämä hieno pop-käsityöteos toimii esimerkkinä siitä, mitä hyvä musiikki nimenomaan albumimuodossa voi saada aikaan - se on kuin hetken pakomatka toisenlaiseen, miellyttävään maailmaan, jonka voi tehdä aina silloin kun maailma painaa liiaksi päälle.
Luulen kyllökin, että jo 15-vuotias versio minusta olisi tykännyt tästäkin levystä - mutta ei varmaan ytä paljon kuin vanhempi versio noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Minua miellyttää ensinnäkin Paul Simonin lauluntekotaito - hän on kuin käsityöläinen, joka osaa ehdä sellaisia käytöesinietä joiden muotoilun hienoudet ja vivahteet paljastuvat vasta vähitellen. Hänen erikoisalaansa ovat kauniin simppelit sävelkulut, jotka yhtäkkiä singahtavat hieman toiseen suuntaan kuin olisi odottanut. Hänen äänensä on ilmeikäs ja hän taitaa dynamiikan. Ja hän osaa kerätä ympärilleen soittajia, jotka toteuttavat hänen visionsa maukkaasti, usein soittamalla vähemmän.
Tämän levyn kohokohtia ovat mm. aloitus, hitinpoikanen "Late In The Evening", jonka riffi tarttuu kuin rutto, tunnelmallinen "Oh, Marion" ja "Ace In The Hole", mutta ehhä yksittäisiä sinänsä hyviä biisejä suurempi "kohokohta" on soundi ja tunnelma; se on kuin lämmin kesäilta kaupungissa, johon unohtuu vaeltelemaan. Ehkä istuu hetken puistonpenkillä, ehkä ostaa jäätelön, tai peräti kylmän oluen terassilla, mutta tärkeintä on se läsnäolon tunne ja hetken nautittavuus.
Itse asiassa tämä hieno pop-käsityöteos toimii esimerkkinä siitä, mitä hyvä musiikki nimenomaan albumimuodossa voi saada aikaan - se on kuin hetken pakomatka toisenlaiseen, miellyttävään maailmaan, jonka voi tehdä aina silloin kun maailma painaa liiaksi päälle.
keskiviikko 4. toukokuuta 2016
288-289. John Mellencamp: The Lonesome Jubilee (1987) & Mr. Happy Go Lucky (1996): Pieni suuri amerikkalainen
John (Cougar) Mellencampin levytetty tuotanto viimeisen noin neljänkymmenen vuoden ajalta taitaa kuulua rockhistorian tasaisimpiin - jopa niinkin, että jälki on ollut tasaisen vahvaa, mutta osittain koska hänen musiikkinsa ei hirveästi tuntuisi muuttuneen vuosien mittaan, vaan on aina kuulostanut aika samanlaiselta. Tietyt asiat ovatkin pysyneet samoina - miehellä on hyvä ääni ja ihan kohtuullinen sävelkynä, eikä soundimaailma koskaan ole ollut liian täyteen pakattu - mutta kehitystä ja erojakin löytyy.
Hänen 80-luvun tuotannostaan minun korvissani kärkeen kiilaa "The Lonesome Jubilee", joka oli nimenomaan perinteisiin nojaavan rockin taistelujulistus kasarisoundia vastaan; ilmavan äänikuvan mukava mauste on viulu, ja bändi osaa sellaisen liidon, jonka avulla luodaan esim. autostereoon sopivia klassikoita. Hittibiisi "Paper In Fire"on hyvä esimerkki siitä, miten sähköllä ja ilmavuudella rakennetaan dynamiikkaa.
Levyn huippukohta löytyy B-puolen alusta; ensin melkein hymnimäinen "We Are The People", jota voisi pitää melkein poliittisena julistuksena jolla vain on hävyttömän hyvä sävelmä, ja sitten tavallisten ihmisten ahdingosta kertova "Empty Hands", joka laulaa suohon vaikkapa Bon Jovin tarinan Tommysta ja Ginasta aika lailla 6-0. Jonkun mielestä Mellencamp ehkä julistaa liikaa - mutta paatos ja rock kuuluvat yhteen, ja hän on paitsi laulanut epäkohdista myös esim. järjestänyt tukikonsertteja.
90-luvulla rima pysyi korkealla; toisaalla kehutun "Human Wheelsin" ohella minun suosikkialbumini on "Mr. Happy Go Lucky", jota kriitikot ilmeisesti pitivät jonkinlaisena välityönä - mutta se ei minua haittaa. Tämän albumin soinnillinen juju ovat ysärimäisesti liikkuvat tanssiskeneä lainaavat rytmiraidat, jotka tekevät äänikuvasta ehkä hänen levyistään erikoislaatuisimman. Se ei kuitenkaan kätke sitä tosiasiaa, että biisit toimivat; pieniä sovituksellisia jippoja on muutenkin tavallista enemmän, mutta pohjana ovat silti hyvät sanat ja sävelet.
Biisit kuten "Just Another Day", "Jerry", "This May Not Be The End Of The World" ovat enimmäkseen keskitempoisia tarinoita elämästä ja ihmisistä - levyn kruunu on "The Full Catastrophe", johon on vielä löytynyt loistava riffi joka tarttuu kuin tauti. Ajastaan kertovien sovitusten voisi ajatella jotenkin tekevän tästä albumista helposti vanhentuvan - mutta minun korvissani se tuntuu tuoreelta vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin. Tarinat ovat tällä kertaa enemmän henkilökuvia, mutta ne rakentavat samaa suurta kuvaa Amerikasta kuin hänen vanhemmat, avoimemmin poliittiset levytyksensä.
Sama ajatus jatkuu hänen tämän vuosituhannen tuotannossaan, mutta se on toinen juttu. Tämä pieni suuri amerikkalainen on tavallaan yksi aikansa ja genrensä suurimmista kansakunnan kuvaajista, vaikka ei aina pidäkään melua itsestään tai vaikkapa maalaa räikein värein - mutta sanoma menee perille.
Hänen 80-luvun tuotannostaan minun korvissani kärkeen kiilaa "The Lonesome Jubilee", joka oli nimenomaan perinteisiin nojaavan rockin taistelujulistus kasarisoundia vastaan; ilmavan äänikuvan mukava mauste on viulu, ja bändi osaa sellaisen liidon, jonka avulla luodaan esim. autostereoon sopivia klassikoita. Hittibiisi "Paper In Fire"on hyvä esimerkki siitä, miten sähköllä ja ilmavuudella rakennetaan dynamiikkaa.
Levyn huippukohta löytyy B-puolen alusta; ensin melkein hymnimäinen "We Are The People", jota voisi pitää melkein poliittisena julistuksena jolla vain on hävyttömän hyvä sävelmä, ja sitten tavallisten ihmisten ahdingosta kertova "Empty Hands", joka laulaa suohon vaikkapa Bon Jovin tarinan Tommysta ja Ginasta aika lailla 6-0. Jonkun mielestä Mellencamp ehkä julistaa liikaa - mutta paatos ja rock kuuluvat yhteen, ja hän on paitsi laulanut epäkohdista myös esim. järjestänyt tukikonsertteja.
90-luvulla rima pysyi korkealla; toisaalla kehutun "Human Wheelsin" ohella minun suosikkialbumini on "Mr. Happy Go Lucky", jota kriitikot ilmeisesti pitivät jonkinlaisena välityönä - mutta se ei minua haittaa. Tämän albumin soinnillinen juju ovat ysärimäisesti liikkuvat tanssiskeneä lainaavat rytmiraidat, jotka tekevät äänikuvasta ehkä hänen levyistään erikoislaatuisimman. Se ei kuitenkaan kätke sitä tosiasiaa, että biisit toimivat; pieniä sovituksellisia jippoja on muutenkin tavallista enemmän, mutta pohjana ovat silti hyvät sanat ja sävelet.
Biisit kuten "Just Another Day", "Jerry", "This May Not Be The End Of The World" ovat enimmäkseen keskitempoisia tarinoita elämästä ja ihmisistä - levyn kruunu on "The Full Catastrophe", johon on vielä löytynyt loistava riffi joka tarttuu kuin tauti. Ajastaan kertovien sovitusten voisi ajatella jotenkin tekevän tästä albumista helposti vanhentuvan - mutta minun korvissani se tuntuu tuoreelta vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin. Tarinat ovat tällä kertaa enemmän henkilökuvia, mutta ne rakentavat samaa suurta kuvaa Amerikasta kuin hänen vanhemmat, avoimemmin poliittiset levytyksensä.
Sama ajatus jatkuu hänen tämän vuosituhannen tuotannossaan, mutta se on toinen juttu. Tämä pieni suuri amerikkalainen on tavallaan yksi aikansa ja genrensä suurimmista kansakunnan kuvaajista, vaikka ei aina pidäkään melua itsestään tai vaikkapa maalaa räikein värein - mutta sanoma menee perille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
