Taas on vuosi paketissa, ja on aika pohtia mitä se toikaan - joskin kuluneen vuoden kohdalla yksi tunne kyllä on, että se myös vei aika paljon, Leonard Cohenista ja Sven Zetterbergistä lähtien. Uuttakin musiikkia sentään julkaistiin, mutta jos yritän tiivistää tunnelmia hieman, täytyy todeta viime vuonna havaitsemieni trendien jatkuvan. Olen yhä enemmän kaivautunut vanhaan musiikkiin, ja uusissa hankinnoissanikin lähinnä vanhojen tekijöiden uutuuksiin. Toisaalta olen myös lähinnä Spotifyn kautta löytänyt lukuisia uusia suosikkeja, joista ajan mittaan saattaa tulla jopa kestosellaisia - mutta jotka vielä ovat "vain" lupaavia tapauksia.
Parin viime vuoden CD-haalintatrendi on vain vahvistunut, sitä mukaa kun ihmiset luopuvat levyistään ja kärräävät niitä kirppareille, ja niin levyhyllyyn on ilmestynyt aika paljon sellaisia lättyjä, jotka aikanaan jäivät hankkimatta vaikka kiinnostivatkin, ja toisaalta sellaisiakin, joihin päin en ennen vilkaissutkaan. Pinoja katsellessa 1990-luku ja jenkkirock ovat vahvasti edustettuina; Tesla, Mr. Big, Hooters - ja toisaalta brittipop; Suede ja Verve ovat puuttuneet kokoelmista, ja Sting sai sieltä välillä kenkää.
Yksi asia, jota en maalla asuvana musiikinkuluttajana voi sivuuttaa, on Anttilan konkurssi. Tunnustan hyödyntäneeni sitä kokoelmien täydentämiseen kohtuuhintaan - mutta nyt sekin hauskuus loppui. Toisaalta esimerkiksi sekä Vaasaan että Seinäjoelle on muutaman vuoden tauon jälkeen taas ilmestynyt oikea levykauppa, ja ainakin toistaiseksi divarit ja kirpparit tarjoavat minulle tarpeeksi levypinojen plarausmahdollisuuksia - uudet levyt pitääkin sitten jo hankkia postitse tai suuremmista kaupungeista.
Tämän vuoden levytapauksetkin ovat ensi kädessä vanhojen tekijöiden uutuuksia. Miljoonasade teki loistavan paluun; "Sähköinen rouva Maa" sisältää niin Heikki Salon loistavaa tekstiä ja tulkintaa kuin hyviä sovituksia ja vivahteikasta soittoa, niinkuin jo 80- ja 90-luvuilla mutta jotenkin jalostettuna. Toinen kotimainen tapaus oli "Surusilmäinen kauneus", jolla Tuure Kilpeläinen ja hänen Kaihon Karavaaninsa löysivät tasapainon viime levyjen etnoiskelmäsävyjen ja miehen vanhemman soolotuotannon soulahtavien sävyjen välillä tavalla, joka tosiaan iskee sieluun. Myös Pauli Hanhiniemen uusi levy oli samaa tasoa, mutta hänen uutuuksiaan olen viime vuosina kehunut joka kerran, joten hän saa nyt tyytyä kolmossijaan.
Ulkomaisten tekijöiden joukosta on vaikeaa nimetä yhtään tulevaa kestosuosikkia; hyviä levyjä ilmestyi useitain, mutta mikään niistä ei ollut selvästi yli muiden. Ehkäpä tulen tässäkin blogissa kuitenkin palaamaan siihen, mitä mm. Peter LeMarc, Love Olzon, Janiva Magness, Tedeschi Trucks Band tai Joe Bonamassa saivat aikaan. Yhdistävä tekijä näillekin nimille on se, että musiikkia on ilmestynyt vähintään 1990-luvulta saakka - ihan uusia suosikkeja on harvemmassa.
Elävän musiikin saralla pari tapahtumaa Tampereella nousee ylitse muun; Belizen loistava ja tunnelmallinen keikka Telakalla tammikuun pakkasilla, ja Aino Vennan yhtä lailla vangitseva ja voimallinen esiintyminen TTT-klubilla lokakuussa. Kumpikin esiintyminen oli akustinen, mutta vaikka anniskeluakin tapahtui, yleisö oli paikalla nimenomaan musiikin vuoksi - eikä pettymyksestä ollut pelkoa. Päinvastoin kumpikin tapahtuma osaltaan muistutti minua siitä, mistä hyvä musiikki loppujen lopuksi on tehty - hyvistä biiseistä, jotka lauletaan ja soitetaan hyvin.
Joten uudelle vuodelle toivon itselleni lisää sellaisia konserttielämyksiä, ja sen lisäksi tietysti sopivan määrän mukavia levylöytöjä ja aikaa kuunnella niitä.
perjantai 30. joulukuuta 2016
keskiviikko 9. marraskuuta 2016
299. Leonard Cohen: Popular Problems (2014): Setävoimaa
Olen aika myöhäissynnynnäinen Leonard Cohenfani - tiesin kyllä miehen tehneen paljon hyviä biisejä, mutta hänen lauluäänensä ei oikein säväyttänyt, ja maailmassa oli paljon muutakin hyvää musiikkia, joten tarkempi tutustuminen ei koskaan päässyt agendalle. Nyt voin sanoa, että mestarin toiseksi uusin albumi, "Popular Problems", on mestariteos ja varmaan yksi viimeisen kahden vuoden aikana eniten kuuntelemistani levyistä. Mitä on tapahtunut?
No, ensin ihastuin Ebba Forsbergin loistaviin tulkintoihin (lisää niistä täällä), ja sitten jouduin kaksi vuotta sitten syksyn aluksi polvileikkaukseen. Tekoniveleen totutellessani tulin etsineeksi vanhojen suosikkien oheen uutta kuunneltavaa - ja jostain syystä huomasin tämän levyn. Ja sehän kolahti jostain syystä täysillä syksyn pimeydessä viruvan raajarikon tajuntaan ;)
Avaus "Slow" on kuin vanhan ajan blues päivitettynä 2000-luvulle. Simppeli, melkein rujo komppi - herkullisesti elektronisoituna - ja Cohenin kähisevä ääni, joka vastoin kaikkia mieltymyksieni periaatteita vain paranee etääntyessään kunnon laulamisesta, joka esittää laulun, joka on sekä filosofinen että lihallinen. Aivan niinkuin blues aina parhaimmillaan on.
Vastaavia herkkupaloja on muitakin - "Almost Like The Blues", "A Street", "Nevermind", "Did I Ever Love You"... Yhteistä kaikille on mukavan riisuttu komppi, joka todella alleviivaa sanoja ja laulua - ja kuorrutuksena korviahivelevät naisäänet, jotka täydentävät äänikuvaa. Tekstien teemat sivuavat tietysti ikääntymistä, muistoja, sovintoa elämän kanssa - ja huokuvat elettyä elämää. Arvovalta, auktoriteetti, on Cohenilla hallussa. Voi kun itsekin olisi vielä kasikymppisenä noin läsnä ja sujut itsensä kanssa. Tässä levyssä on setävoimaa, positiivisessa mielessä - mieleeni tulevat vanhat bluesmiehet, joiden sanaa kuunneltiin eikä pullikoitu vastaan.
Ai niin. Laulujen sanat ovat minusta kirjallisuutta siinä kuin esim. pitkä proosakin, ja vaikka Dylankin on alansa huippuja, niin ehkä sen palkinnon olisi voinut antaa ennemmin Leonard Cohenille.
JK. Hädin tuskin tämän postauksen jälkeen tuli sitten tieto Cohenin kuolemasta. Hän ehti elää täyden elämän, eikä ainakaan rocktähtimäisesti ajanut itseään ennenaikaiseen hautaan - mutta hänen kuolemansa kosketti ainakin minua enemmän kuin kenenkään muun populaarimusiikin ikonin vuosikausiin. Kepeät mullat - meille jäi musiikkisi.
No, ensin ihastuin Ebba Forsbergin loistaviin tulkintoihin (lisää niistä täällä), ja sitten jouduin kaksi vuotta sitten syksyn aluksi polvileikkaukseen. Tekoniveleen totutellessani tulin etsineeksi vanhojen suosikkien oheen uutta kuunneltavaa - ja jostain syystä huomasin tämän levyn. Ja sehän kolahti jostain syystä täysillä syksyn pimeydessä viruvan raajarikon tajuntaan ;)
Avaus "Slow" on kuin vanhan ajan blues päivitettynä 2000-luvulle. Simppeli, melkein rujo komppi - herkullisesti elektronisoituna - ja Cohenin kähisevä ääni, joka vastoin kaikkia mieltymyksieni periaatteita vain paranee etääntyessään kunnon laulamisesta, joka esittää laulun, joka on sekä filosofinen että lihallinen. Aivan niinkuin blues aina parhaimmillaan on.
Vastaavia herkkupaloja on muitakin - "Almost Like The Blues", "A Street", "Nevermind", "Did I Ever Love You"... Yhteistä kaikille on mukavan riisuttu komppi, joka todella alleviivaa sanoja ja laulua - ja kuorrutuksena korviahivelevät naisäänet, jotka täydentävät äänikuvaa. Tekstien teemat sivuavat tietysti ikääntymistä, muistoja, sovintoa elämän kanssa - ja huokuvat elettyä elämää. Arvovalta, auktoriteetti, on Cohenilla hallussa. Voi kun itsekin olisi vielä kasikymppisenä noin läsnä ja sujut itsensä kanssa. Tässä levyssä on setävoimaa, positiivisessa mielessä - mieleeni tulevat vanhat bluesmiehet, joiden sanaa kuunneltiin eikä pullikoitu vastaan.
Ai niin. Laulujen sanat ovat minusta kirjallisuutta siinä kuin esim. pitkä proosakin, ja vaikka Dylankin on alansa huippuja, niin ehkä sen palkinnon olisi voinut antaa ennemmin Leonard Cohenille.
JK. Hädin tuskin tämän postauksen jälkeen tuli sitten tieto Cohenin kuolemasta. Hän ehti elää täyden elämän, eikä ainakaan rocktähtimäisesti ajanut itseään ennenaikaiseen hautaan - mutta hänen kuolemansa kosketti ainakin minua enemmän kuin kenenkään muun populaarimusiikin ikonin vuosikausiin. Kepeät mullat - meille jäi musiikkisi.
maanantai 22. elokuuta 2016
298. Sena Ehrhardt: All In (2013): Blues elää ja voi hyvin, osa 2
Taannoin kehumani Joanne Shaw Taylor ei ole ainoa lupaava uusi tähti bluestaivaalla, samaan luokkaan voi laskea myös Sena Ehrhardtin. Hänkin on nuori, mutta omaa vuosiaan kypsemmän lauluäänen, ja osaa paitsi esittää lauluja myös tehdä niitä. Hän on ns. kasvanut bluesin sisälle koska on bluesmuusikon tytär ja jopa laulanut isänsä bändissä - ja nyt isäukko taas hoitaa leadkitaristin tonttia.
Tämä levy on ehkä piirun verran perinteisempää kamaa kuin Taylorin levy (ehkä yllämainitusta syystä), mutta silti ns. modernia bluesia alusta loppuun. Tunnelma on tiivis - nopeammat vedot, kuten ovelalla kitarakuviolla maustettu avaus "Buried Alive" ja esim. "I Want To Get You Back" toimivat hyvin, ja hitaat "Storm´s Coming" ja "Dreamin´ Or Dyin´" ovat klassisia tapauksia, joissa dynaaminen komppi kantaa antaumuksellista laulusuoritusta. Itse tehty materiaali kunnioittaa genren henkeä olematta mitenkään liian geneeristä tai kopioidun tuntuista.
Kummassakin kategoriassa bändi tietää juuri koska pitää lisätä voimaa ja koska hellittää. Minua miellyttää dynamiikan lisäksi konservatiivinen mutta elävä bändisoundi - kitara, basso, rummut, tarvittaessa koskettimia muttei mitään ylimääräistä. Se on minun korviini hyvä esimerkki tämän päivän luonnollisesta sähköisestä äänimaailmasta, joka tyydyttää popnörtin vaatimukset mutta kuulostaa elävältä.
Tämäkin albumi on voimaannuttava kokonaisuus -blues elää ja voi hyvin.
Tämä levy on ehkä piirun verran perinteisempää kamaa kuin Taylorin levy (ehkä yllämainitusta syystä), mutta silti ns. modernia bluesia alusta loppuun. Tunnelma on tiivis - nopeammat vedot, kuten ovelalla kitarakuviolla maustettu avaus "Buried Alive" ja esim. "I Want To Get You Back" toimivat hyvin, ja hitaat "Storm´s Coming" ja "Dreamin´ Or Dyin´" ovat klassisia tapauksia, joissa dynaaminen komppi kantaa antaumuksellista laulusuoritusta. Itse tehty materiaali kunnioittaa genren henkeä olematta mitenkään liian geneeristä tai kopioidun tuntuista.
Kummassakin kategoriassa bändi tietää juuri koska pitää lisätä voimaa ja koska hellittää. Minua miellyttää dynamiikan lisäksi konservatiivinen mutta elävä bändisoundi - kitara, basso, rummut, tarvittaessa koskettimia muttei mitään ylimääräistä. Se on minun korviini hyvä esimerkki tämän päivän luonnollisesta sähköisestä äänimaailmasta, joka tyydyttää popnörtin vaatimukset mutta kuulostaa elävältä.
Tämäkin albumi on voimaannuttava kokonaisuus -blues elää ja voi hyvin.
torstai 4. elokuuta 2016
297. SaloRantalaSoi: Talvijalka (2009): Sanan ja sävelen suloinen liitto
Joitain vuosia sitten kehuin täällä Heikki Salon "Hiili"-albumin, ja totesin sen olevan hänen Miljoonasateen jälkeisen uransa huippu - mutta vaikka sen tenho ei ole yhtään himmennyt, on sen rinnalle sittemmin noussut Iiro Rantalan kanssa tehty "Talvijalka", joka edelsi rockimpia soololevyjä.
"Talvijalan" viehätyksen yksi kulmakivi on sen äänimaailma - Iiro Rantalan piano ja sävykkäät sovitukset, jotka liikkuvat sulavasti popmusiikin koko skaalalla - joka täydentää sitä puolta Miljoonasateen soundista, joka jäi Salon soololätyillä hieman taka-alalle. Äänitaustaa vasten Salon ääni pääsee oikeuksiinsa, ja samaten sanoitusten koko skaala romanttisesta remuavaan toimii. Jopa kaksimieliset kupletit ovat tässä yhteydessä siedettävämpiä kuin muuten. Jostakin syystä tämä levy on aivan toisella tasolla kuin samojen herrojen ensimmäinen yhteinen työ vuodelta 2003 - ehkä aika on tehnyt tehtävänsä?
Kaikkein parhain toimivat tunnelmapalat/tunnelmalliset palat - huippuna ehkä "Viltti ja vinyylit", jonka soulpoljento nousee Salon uran komeimpien kokonaisuuksien joukkoon. Muita makoisia vetoja ovat mm. "Siitä suudelmasta", joka on kuin päivitetty 70-luvun iskelmähymni, sekä herkkä "Milloin laulut saapuvat kotiin". Toisaalta ovela "Muistanko mä väärin" ja leikkisästi laukkaava "Leikitään stereoita" toimivat hyvin - jälkimmäinen kuuluu vielä ns. kelvollisten kaksimielisyyksien joukkoon.
Pari levyn lauluista on enemmän hutaistun oloista huumoria, mutta jatsahtava "Top 5 -- Viisi pahinta virhettä" toimii ehkä vinon virneensä voimin, ja albumi on kokonaisuutena maittavan kylläinen aiheuttamatta ähkyä. Sen suurin yhteinen vahvuus on laajennettu äänikuva, joka tukee laulutekstejä ja esityksiä samalla tapaa kuin Miljoonasateen parhaimmat albumikokonaisuudet aikanaan toimivat, mutta ajoittain jopa vielä tehokkaammin.
Samantapaista sanojen ja sävelten liittoa (ja liitoa) on havaittavissa myös Miljoonasateen comebacklevyllä, joka vihdoin ilmestyi tänä vuonna - mutta se on toinen juttu, johon lienee syytä palata myöhemmin.
"Talvijalan" viehätyksen yksi kulmakivi on sen äänimaailma - Iiro Rantalan piano ja sävykkäät sovitukset, jotka liikkuvat sulavasti popmusiikin koko skaalalla - joka täydentää sitä puolta Miljoonasateen soundista, joka jäi Salon soololätyillä hieman taka-alalle. Äänitaustaa vasten Salon ääni pääsee oikeuksiinsa, ja samaten sanoitusten koko skaala romanttisesta remuavaan toimii. Jopa kaksimieliset kupletit ovat tässä yhteydessä siedettävämpiä kuin muuten. Jostakin syystä tämä levy on aivan toisella tasolla kuin samojen herrojen ensimmäinen yhteinen työ vuodelta 2003 - ehkä aika on tehnyt tehtävänsä?
Kaikkein parhain toimivat tunnelmapalat/tunnelmalliset palat - huippuna ehkä "Viltti ja vinyylit", jonka soulpoljento nousee Salon uran komeimpien kokonaisuuksien joukkoon. Muita makoisia vetoja ovat mm. "Siitä suudelmasta", joka on kuin päivitetty 70-luvun iskelmähymni, sekä herkkä "Milloin laulut saapuvat kotiin". Toisaalta ovela "Muistanko mä väärin" ja leikkisästi laukkaava "Leikitään stereoita" toimivat hyvin - jälkimmäinen kuuluu vielä ns. kelvollisten kaksimielisyyksien joukkoon.
Pari levyn lauluista on enemmän hutaistun oloista huumoria, mutta jatsahtava "Top 5 -- Viisi pahinta virhettä" toimii ehkä vinon virneensä voimin, ja albumi on kokonaisuutena maittavan kylläinen aiheuttamatta ähkyä. Sen suurin yhteinen vahvuus on laajennettu äänikuva, joka tukee laulutekstejä ja esityksiä samalla tapaa kuin Miljoonasateen parhaimmat albumikokonaisuudet aikanaan toimivat, mutta ajoittain jopa vielä tehokkaammin.
Samantapaista sanojen ja sävelten liittoa (ja liitoa) on havaittavissa myös Miljoonasateen comebacklevyllä, joka vihdoin ilmestyi tänä vuonna - mutta se on toinen juttu, johon lienee syytä palata myöhemmin.
tiistai 26. heinäkuuta 2016
296. Joanne Shaw Taylor: The Dirty Truth (2014): Blues elää ja voi hyvin, osa 1
Yksi musiikin hyviä puolia on se, että sitä on niin paljon. Jossakin vaiheessa, kun nuoruus oli vaihtumassa varhaiskeski-iäksi, minulla kävi mielessä ajatus, että olin jo löytänyt kaiken kuuntelemisen arvoisen, mutta onneksi musiikki on osoittanut minun olleen hyvinkin väärässä.
Horisontin laajentumiseen vaikutti monikin asia. Yksi niistä oli internet - nykyisin löydän netistä uutta musiikkia enemmän kuin ehdin sitä kuluttaa, samalla kun sen hankkiminen on helpottunut koska sitä voi helposti tilata vaikka pysyykin periaatteessa fyysisissä tallenteissa. Ja toinen, vielä tärkeämpi juttu on se, että uusia musiikintekijöitä tulee koko ajan lisää.
Yksi viime vuosien löydöistäni on nuori englantilainen blueslaulaja ja -kitaristi Joanne Shaw Taylor, joka on sekä hyvä kitaristi, vielä parempi biisintekijä että ennen kaikkea loistava laulaja. Hänen käheän alttonsa voisi sokkotestattuna sijoittaa vanhemmalle ja tummaihoisemmalle solistille - mutta toisaalta hän laulaa vähän kuin Joss Stone mutta ilman ylitulkintaa.
"The Dirty Truth" on kokoelma modernia bluespohjaista juurimusiikkia, jossa tempot ja pienen bändin soundi vaihtelevat mukavasti mutta perusasioissa pysytellen. Modernius tarkoittaa mm. sitä, että sinisyys on tunnelma ja ote pikemmin kuin tiukka muoto, mutta se sopii allekirjoittaneelle loistavasti. Kitarakin siis pysyy Joannen käsissä, mutta sooloilua ei yliviljellä. Nimibiisin vetävä meno, "Shiver & Sighin" kaihoisuus, "Wicked Soulin" midtemponen tilitys, "Wrecking Ballin" funkympi ote... kaikki toimii. Itse asiassa yksikään raita ei petä.
Tämän albumin perusteella blues elää ja voi hyvin, ja sillä on loistava tulevaisuus koska Joanne Shaw Taylorin lisäksi löytyy muitakin vielä vasta kolmekymppisiä tekijöitä, joilta voi odottaa ajan myötä kaiken lisäksi syvempää perspektiiviä.
Horisontin laajentumiseen vaikutti monikin asia. Yksi niistä oli internet - nykyisin löydän netistä uutta musiikkia enemmän kuin ehdin sitä kuluttaa, samalla kun sen hankkiminen on helpottunut koska sitä voi helposti tilata vaikka pysyykin periaatteessa fyysisissä tallenteissa. Ja toinen, vielä tärkeämpi juttu on se, että uusia musiikintekijöitä tulee koko ajan lisää.
Yksi viime vuosien löydöistäni on nuori englantilainen blueslaulaja ja -kitaristi Joanne Shaw Taylor, joka on sekä hyvä kitaristi, vielä parempi biisintekijä että ennen kaikkea loistava laulaja. Hänen käheän alttonsa voisi sokkotestattuna sijoittaa vanhemmalle ja tummaihoisemmalle solistille - mutta toisaalta hän laulaa vähän kuin Joss Stone mutta ilman ylitulkintaa.
"The Dirty Truth" on kokoelma modernia bluespohjaista juurimusiikkia, jossa tempot ja pienen bändin soundi vaihtelevat mukavasti mutta perusasioissa pysytellen. Modernius tarkoittaa mm. sitä, että sinisyys on tunnelma ja ote pikemmin kuin tiukka muoto, mutta se sopii allekirjoittaneelle loistavasti. Kitarakin siis pysyy Joannen käsissä, mutta sooloilua ei yliviljellä. Nimibiisin vetävä meno, "Shiver & Sighin" kaihoisuus, "Wicked Soulin" midtemponen tilitys, "Wrecking Ballin" funkympi ote... kaikki toimii. Itse asiassa yksikään raita ei petä.
Tämän albumin perusteella blues elää ja voi hyvin, ja sillä on loistava tulevaisuus koska Joanne Shaw Taylorin lisäksi löytyy muitakin vielä vasta kolmekymppisiä tekijöitä, joilta voi odottaa ajan myötä kaiken lisäksi syvempää perspektiiviä.
perjantai 15. heinäkuuta 2016
295. Elton John: The Diving Board (2013): Popin oikea kuningas?
Elton Johnin musiikkia olen kuullut aina, lapsuuden radiomuistoista asti, ja kuunnellut aktiivisesti tämän vuosituhannen alkupuolelta, kun "Music From The West Coast" ja "Peachtree Road" vakuuttivat minut siitä, että vanhalla hittimaakarilla oli vielä virtaa jäljellä, vaikka kaiken maailman leijonakuningastunnarit vähän usko(ttavuutt)a söivätkin. Jo kymmenisen vuotta sitten otin haltuun hänen alkuaikoijen klassikkoalbuminsa, ja sittemmin olen todennut myös uudemman tuotannon sisältävän aika monta helmeä - jos kohta harvemmin albumin mitalta.
Ja sitten mies teki tällaisen tempun. "The Diving Board" on sarjassaan aika täydellinen tapaus: miehemme säveltää hienoja biisejä, joihin Bernie Taupin kirjoittaa toimivia sanoituksia. Piano "sooloinstrumenttina" on tänä päivänä melkeinpä virkistävä poikkeus, ja bändi soi sävykkäästi, mausteita pelkäämättä mutta myöskään liioittelematta. Ja laulajana Elton on vanhemmiten yhä parempi - hän tietää voimavaransa mutta myös rajoituksensa, ja toimii niiden puitteissa.
Tämä on ehkä tyypillistä Elton John-levyä hieman melankolisempi, mutta se sopii minulle erinomaisesti. Aloitus, pelkän pianon säestämä "Oceans Away" on hieno, mutta sitä seuraava keskitempoinen "Oscar Wilde Gets Out" vetävine teemoineen jopa loistava. Koko levyn kohokohta on majesteetillinen "Home Again", jonka voisi kuvitella ääniraidaksi monenlaisten tuhlaajapoikien palaamisille. Muitakin hyviä esityksiä on albumi pullollaan - jopa kolme instrumentaalista välisoittoa menee muun musiikin mukana, vaikka ne eivät ehkä taidemusiikin huippusaavutuksia olekaan.
Yksi tämän levyn vahvuuksista on se, että se ei ole soundeiltaan missään ajassa kiinni - se olisi voinut ilmestyä yhtä hyvin vaikkapa noin 1975 miehen pitkän hittiputken jatkeena - mutta ehkä siitä silti huokuu jonkinlainen elämänkokemus, jota ei alle kolmikymppinen poppari olisi osannut saada aikaan, tai nuori kuuntelija arvostaa. Mutta viisikymppiselle popnörtille tämä on mannaa, ja Elton John saattaa elämäntyönsä ja elossa ellei peräti nousussa olevan luomisvoimansa vuoksi olla jopa popin oikea kuningas.
Ja sitten mies teki tällaisen tempun. "The Diving Board" on sarjassaan aika täydellinen tapaus: miehemme säveltää hienoja biisejä, joihin Bernie Taupin kirjoittaa toimivia sanoituksia. Piano "sooloinstrumenttina" on tänä päivänä melkeinpä virkistävä poikkeus, ja bändi soi sävykkäästi, mausteita pelkäämättä mutta myöskään liioittelematta. Ja laulajana Elton on vanhemmiten yhä parempi - hän tietää voimavaransa mutta myös rajoituksensa, ja toimii niiden puitteissa.
Tämä on ehkä tyypillistä Elton John-levyä hieman melankolisempi, mutta se sopii minulle erinomaisesti. Aloitus, pelkän pianon säestämä "Oceans Away" on hieno, mutta sitä seuraava keskitempoinen "Oscar Wilde Gets Out" vetävine teemoineen jopa loistava. Koko levyn kohokohta on majesteetillinen "Home Again", jonka voisi kuvitella ääniraidaksi monenlaisten tuhlaajapoikien palaamisille. Muitakin hyviä esityksiä on albumi pullollaan - jopa kolme instrumentaalista välisoittoa menee muun musiikin mukana, vaikka ne eivät ehkä taidemusiikin huippusaavutuksia olekaan.
Yksi tämän levyn vahvuuksista on se, että se ei ole soundeiltaan missään ajassa kiinni - se olisi voinut ilmestyä yhtä hyvin vaikkapa noin 1975 miehen pitkän hittiputken jatkeena - mutta ehkä siitä silti huokuu jonkinlainen elämänkokemus, jota ei alle kolmikymppinen poppari olisi osannut saada aikaan, tai nuori kuuntelija arvostaa. Mutta viisikymppiselle popnörtille tämä on mannaa, ja Elton John saattaa elämäntyönsä ja elossa ellei peräti nousussa olevan luomisvoimansa vuoksi olla jopa popin oikea kuningas.
torstai 7. heinäkuuta 2016
294. Dexys Midnight Runners: Too-Rye-Ay (1982): Kelttiläinen soulveli vauhdissa
Yksi nuoruuteni jännittävistä musiikillisista matkoista oli punkin jälkeisen uuden aallon kehittyminen joksikin muuksi ja limittyminen muiden kevyen musiikin alojen kanssa. Yksi kanssamatkaajistani oli Kevin Rowland joukkoineen, joka teki parin albumillisen verran aika hienoa "kelttiläistä soulia", ennenkuin sotkeutui oman visionsa suuruuteen ja samalla eliminoi musiikkinsa kuunneltavuuden.
Näin ei vielä käynyt vuonna 1982, jolloin loistava "Come On Eileen" hyökkäsi listoille ja hämmensi nuoren miehen musiikillista maailmankatsomusta. Vetoava rytmikuvio, mielenkiintoinen sovitus ja "tunteellisen vetoava laulutulkinta" olivat yhdistelmänä aikamoinen tyrmäys - joka erottui yhä synteettisemmästä poptarjonnasta todella hyvin edukseen, ja bändin nokkamiehellä tuntui olevan paitsi kirkas myös omaleimainen visio.
Koko albumillisen mitalla Rowlandin paatos ehkä hiukan vuotaa yli, mutta varovaisemmin annosteltuna homma toimii, koska melkein jokainen biisi on omalla tavallaan helmi. Van Morrisonin klassinen "Jackie Wilson Said (I´m In Heaven When You Smile)" saa alkuperäiselle uskollisen mutta todella energisen tulkinnan - yhden harvoista Van-covereista jotka todella asettuvat viivalle alkuperäistulkintojen kanssa. "The Celtic Soul Brothers" onnistuu todella sekoittamaan nimensä genret tavalla, jota ei edes Van the Man ole saanut aikaiseksi.
Koko levyltä ei oikeastaan löydy yhtäkään selvää täytebiisiä, ja vaikka torvivetoinen nopeatempoisuus on jonkinlaisessa pääosassa, myös äänimaailma vaihtelee. Kun tätä kirjoittaessa kuuntelen levyä aika pitkän tauon jälkeen, on taustalaulu sellainen asia joka yhtäkkiä hyppää esiin, vaikka en olisi sitä muistikuvien perusteella osannutkaan kehua.
Ja vaikka miehen/bändin myöhemmät levyt olivat minulle aikamoisia pettymyksiä, se ei ollenkaan vähennä tämän albumin omaleimaisuutta. Kelttiläisten soulveljien matka jatkui eri muodoissa - ja liike on tärkeää, vaikka pysähdykset eivät aina olisikaan ikimuistoisia.
Näin ei vielä käynyt vuonna 1982, jolloin loistava "Come On Eileen" hyökkäsi listoille ja hämmensi nuoren miehen musiikillista maailmankatsomusta. Vetoava rytmikuvio, mielenkiintoinen sovitus ja "tunteellisen vetoava laulutulkinta" olivat yhdistelmänä aikamoinen tyrmäys - joka erottui yhä synteettisemmästä poptarjonnasta todella hyvin edukseen, ja bändin nokkamiehellä tuntui olevan paitsi kirkas myös omaleimainen visio.
Koko albumillisen mitalla Rowlandin paatos ehkä hiukan vuotaa yli, mutta varovaisemmin annosteltuna homma toimii, koska melkein jokainen biisi on omalla tavallaan helmi. Van Morrisonin klassinen "Jackie Wilson Said (I´m In Heaven When You Smile)" saa alkuperäiselle uskollisen mutta todella energisen tulkinnan - yhden harvoista Van-covereista jotka todella asettuvat viivalle alkuperäistulkintojen kanssa. "The Celtic Soul Brothers" onnistuu todella sekoittamaan nimensä genret tavalla, jota ei edes Van the Man ole saanut aikaiseksi.
Koko levyltä ei oikeastaan löydy yhtäkään selvää täytebiisiä, ja vaikka torvivetoinen nopeatempoisuus on jonkinlaisessa pääosassa, myös äänimaailma vaihtelee. Kun tätä kirjoittaessa kuuntelen levyä aika pitkän tauon jälkeen, on taustalaulu sellainen asia joka yhtäkkiä hyppää esiin, vaikka en olisi sitä muistikuvien perusteella osannutkaan kehua.
Ja vaikka miehen/bändin myöhemmät levyt olivat minulle aikamoisia pettymyksiä, se ei ollenkaan vähennä tämän albumin omaleimaisuutta. Kelttiläisten soulveljien matka jatkui eri muodoissa - ja liike on tärkeää, vaikka pysähdykset eivät aina olisikaan ikimuistoisia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
