147. Southside Johnny & the Asbury Jukes: Hearts Of Stone (1978): Se Springsteenin kaveri ja sen bändi - ei paha

Minua on joskus jopa oikein harmittanut se, ettei Southside Johnnysta tai hänen Jukeseistaan koskaan kirjoiteta mitään ilman viittauksia tuohon hänen hieman kuuluisampaan kaveriinsa - joten hoidetaanpa se pois päiväjärjestyksestä jo otsikossa, niin päästään kehumaan tätä levyä, joka on loistava. Olen aikaisemmin kehunut tämän poppoon livelevyn "Reach Out And Touch The Sky", ja totesin silloin bändin studioalbumien olevan hieman epätasaisempaa kamaa, mutta ainoa moite joka tämän lätyn kohdalla tulee mieleen on se, että aloitusbiisi on aika tavanomainen kaahaus.

Loput kahdeksan raitaa ovatkin sitten sitä itseään - suurella sydämellä ja bändillä soitettua valkoista rhythm & bluesia. Tällä levyllä onnistuvat sekä nopeammat raidat - "Trapped Again" on hieno, "I Played The Fool" samaten, niinkuin myös sininen "Take It Inside" ja sydämellinen "Talk To Me" - ja nuo torvet; en tiedä mitään muuta soittokuntaa, joka pystyisi samaan svengin, rentoilun ja tarkkuuden yhdistelmään kuin Asbury Jukes. Ja kaiken yllä tuo ääni - Southside Johnny Lyon saattaa loppujen lopuksi olla suosikkivokalistini.

Vielä nopeitakin parempia ovat hitaat kappaleet; "This Time Baby´s Gone For Good" ja "Light Don´t Shine" olisivat monen levyn tai jopa artistin uran huippukohta, mutta tässä seurassa ne ovat vain hyviä, koska voiton vie nimikappale, joka on vaan niin hyvä kuin tuo Johnnyn kaveri (taas!) osaa. Tässä kappaleessa torvien asemesta instrumentaalisen huomion vie kitara, mutta ennen kaikkea tämä on laulusolistin juhlaa. Tämä on niitä esityksiä, joita voi kuunnella kun itse on siipi maassa koska niiden sinisyys on puhdistavaa - tai vaikka laulaa pikku tuiskeessa kun kompuroi yksin juhlista kotiin vaikka oli ajatellut poistuvansa kaksin...

Ja vielä pitää kehua formaatti. Yhdeksän laulua, pyöreästi 35 minuuttia - ei mitään pelkoa yliannostuksesta. Vaikka sinänsä olen sitä mieltä, ettei kaikessa aina tarvitse olla kohtuutta, niin on kiistämättä tämän levyn etu, ettei siihen ehdi kyllästyä. Toisaalta, usein kun olen tätä pyörittänyt, olen seuraavaksi poiminut esiin vaikkapa bändin seuraavan, vuotta myöhemmin ilmestyneen lätyn, joka sekin on hyvä. Itse asiassa Southside Johnnyn ja Jukesien ensimmäiset viisi studioalbumia - jotka vielä ilmestyivät viiden vuoden sisään 1976-1980 - ovat hämmentävän hyvä kokonaisuus, ja myöhemmässäkin tuotannossa on helmiä, vaikka ei ollenkaan yhtä paljon.