Kun taannoin kävin läpi vanhoja "kasarihevisuosikkeja", jäti yksi bändi joukosta pois, koska Foreigner kuului ehdottomiin suosikkeihini yhdessä elämänvaiheessa. Se ei kylläkään voi päästä suoraan tähän blogiin, koska yksikään sen albumeista ei ole varsinainen klassikko - mutta onneksi bändin laulajan Lou Grammin ensimmäinen soololevy on sitä, tai ainakin melkein.
Ensimmäinen tekijä on tietenkin solistimme ääni; hän ei kuulu kaikkein tavanomaisimpiin hard rock-kailottajiin, vaikka osaa myös kiljua, vaan hän ymmärtää myös nyanssien päälle, ja minun korvissani hänen laulussaan on juuri se ripaus bluesia joka erottaa osaajat wannabeistä. Toinen tekijä ovat biisit; tämän levyn kymmenestä esityksestä yli puolet on oikein hyviä sävellyksiä, ja vain pari yhdentekevää. Nuo yhdentekevimmät sattuvat sitten olemaan balladiyritelmiä - päinvastoin kuin Foreignerilla, jonka suurimmat mestariteokset olivat juuri hitaampia esityksiä. Ja kolmanneksi minusta tämä on aika eloisa esitys; sopivasti vauhtia ja ääntä, mutta tilaa myös vivahteille.
Levyn aloituskaksikko on parhaimmasta päästä; sekä nimibiisi että "Heartache" kulkevat mukavasti, melodisen rokkaavasti jossain popin ja jenkkihevin välimaastossa. Gramm on biisintekijäpartnerinsa Bruce Turgonin kanssa panostanut vahvoihin kertosäkeisiin, joita tukevat säkeistöjen sovitukset. Särmää on juuri sopivasti, jotta tämä musiikki erottuisi keskitiestä, mutta ei niin paljon että tätä autossa kuunellessa tulisi mieliteko vaihtaa radiokanavaa.
Oikeastaan samaa osastoa ovat B-puolen kolmikko "Arrow Thru Your Heart", "Until I Make You Mine" ja "Chain Of Love"; viimeinen näistä on jo melkein hevibiisi, ja keskimmäinen - jota ehkä voisi kutsua hitaaksi rypistykseksi tai rockslovariksi - onkin sitten yksi niistä biiseistä, joita huomaan kierrättäväni kaikenlaisilla "aikakautensa/bändinsä/tyylilajinsa parheet"-koosteilla. Siinä sävellys ja teksti kohtaavat tavalla, joka olisi voinut tehdä tästä megahitin jos se olisi sovitettu isoksi balladiksi.
Tällä levyllä on myös yksi hitti, "Midnight Blue", joka onkin sitten aika tasapaksu tapaus - mutta se ei sentään pilaa kokonaisuutta. Eikä se loppujen lopuksi tehnyt Lou Grammista supertähteä - hän palasi jossakin vaiheessa ruotuun, ja itse asiassa pari tämän levyn soittajaa löytyi myös myöhemmän Foreignerin jäsenistöstä, mutta yksikään hänen tai Foreignerin muista levyistä ei tule mielestäni lähellekään tätä "laulajan helmeä".
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti