Kymmenisen vuotta sitten tuli vietettyä vajaa puoli vuotta Espanjassa, ja popfriikkinä minua kiinnosti tietenkin ottaa selvää siitä, minkälaista musiikkia siellä kuunnellaan. Koska tämä oli ajalla ennen Spotifytä, ja taloutemme nettiyhteys oli heikohko ja pahimmillaan viiden hengen jakama, olivat parhaat tiedonlähteet radion kuuntelu - ja tietenkin levykaupat. Ilokseni voin todeta, että tuo matka jätti pysyvän jäljen kuuntelutottumuksiini - Luz Casalista ja Revolverista olen vaahdonnut jo aikaisemmin, mutta suosikkeja löytyi muitakin.
Näitä kolmea nyt yhteen niputtamaani levyä ja bändiä yhdistää muutama tekijä, joita käytän tekosyynä niputtamiseen - vaikka jokainen on silti ihan omanlaisensa. Yleisellä tasolla minut silloin yllätti se, miten "tavalliselta" espanjalainen popmusiikki kuulostikaan - joskaan en tiedä, miksi olin odottant sen olevan kättentaputuksia ja suuria tunteita. Mutta popmusiikin kielihän on yleismaailmallinen, ja onnistuin toki myös löytämään kansallisempaa musiikkia - flamencopohjaista poppia, kelttivaikutteita Galician rannikolta jne. Latinorytmejä olin odottanut löytyvän enemmän kuin minun otannallani loppujen lopuksi löytyi - mutta jonkun verran niitäkin silti kuului.
Nämä kolme levyä ovat kuitenkin aika generisiä soinniltaan - kielen voisi hyvin vaihtaa englanniksi tai vaikka suomeksi, eikä se tuntuisi yhtään kummalliselta. Kaikilla kolmella on naispuolinen laulusolisti, niinkuin monella muullakin espanjansuosikillani, mutta se ei välttämättä kuvasta Espanjan musiikkisceneä vaan pikemminkin sitä, että oma musiikkimakuni juuri tuolloin oli hakeutumassa naisäänien suuntaan.
Amaralin "Pajaros en mi cabeza" (2005) on näistä levyistä rockein - kitarapohjaista, ilmavastu mutta jäntevästi liitävää rockia jonka sanastossa vilahtavat sade, kadut, rannat ja aamuyöt. Jonkinlainen vertailukohde voisi olla Pretenders, mutta Eva Amaralin ja Juan Aguirren sävelkynät hakkaavat Chrissie Hynden - joskin tämän atakki ja asenne on ehkä astetta kovempi. Vokalistina Eva on kovasti mieleeni - hän laulaa tunteella, mutta hallitusti, alleviivamatta tulkintojaan liikaa. Kappaleissa kuten "En el rio" ja "El universo sobre mi" häivähtää myös kaiho - Amaralin tuotanto voisi toimia erinomaisesti suomennettuna.
La Oreja de van Gogh on astetta popimpi, ja "El viaje de Copperpot" (2000) on ennen kaikkea aurinkoisemman kuuloinen kokonaisuus - tosin sitä kaihoakin löytyy. Kitarat ovat enemmän pinnassa mutta yleisilme on silti enemmän radiohakuinen - tällä kertaa vertailukohde voisi olla vaikkapa Bangles. Se tosin voi johtua myös siitä, että Amaia Monteron laulu muistuttaa Susanna Hoffsia. Tempot ovat nopeampia, ja parhaimmat kappaleet kuten "Paris" ja "Desde el puerto" kuulostavat oikeilta kesähiteiltä. Välillä, kuten "Mariposassa", tuo rytmipohja viittaa Etelä-Amerikkaan, mutta mausteena enemmän kuin varsinaisena tyylilajina.
Nipun kolmas bändi, Presuntos Implicados, pohjaa soundinsa enemmän souliin kuin rockiin, ja "Gente" (2001) on myös kosketinpohjaisempi kuin pinon muut levyt. "Dime que no" on esimerkki tuosta kevytsoulista torvineen kaikkineen, mutta välillä meno on jopa syntikkapopin oloista - jos taas haluaa antaa jonkinlaisen viitekehyksen, Eurythmics tulee mieleen. Sole Gimenez joukkoineen on tosin ehkä piirua viihteellisempi ilmeeltään. Sovituksellisesti tämä on kolmikon monipuolisin teos - kaiken muun lisäksi jouset soivat aina tarvittaessa, ja latinorytmit pukkaavat välillä pintaan tässäkin.
Kaikkien kolmen levyjä on tullut tsekattua myös tuon matkan jälkeen - ja nykyisin käyn Espanjassa pari kertaa vuodessa, joten niitä voi hankkia enemmänkin, mutta ennen kaikkea Spotify ja Youtube ovat auttaneet minua suuresti nimenomaan tässä osassa musiikkiharrastustani. Uusiakin suosikkeja on löytynyt, mutta niistä sitten enemmän toisella kerralla.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti