sunnuntai 14. syyskuuta 2014

265. Topi Saha: Kolme veljee (2013): Vielä on toivoa

Kun itse harmaantuu, ja huomaa kuuntelevansa yhä enemmän harmaapäiden tekemää musiikkia, tulee välillä väistämättä välillä mieleen pelottava ajatus. Mitä jos kaikki hyvä musiikki on jo tehty? Ja kun esim. keskustelee musiikista nuorison kanssa (itselläni on tällä hetkellä 20- ja 18-vuotiaat pojat, joista varsinkin nuorempi on aika kiinnostunut musiikista), huomaa olevansa autuaasti pihalla uusimpien artistien, suuntausten ja tyylilajien suhteen - ja vaikka joskus jotakin kuulisikin, niin sitä ei ymmärrä. Onko kaikki toivo mennyttä?

Onneksi vastaus on kieltävä. Ensinnäkin vanhassakin musiikissa on sen verran löytämistä jäljellä, ettei pula iske ihan pian, ja ennen kaikkea uutta hyvää musiikkia tehdään koko ajan - ja joskus jopa tälläinen kohta viisikymppinen kääkkä löytää uusia, nuoria suosikkeja. Sellainen tapaus on Topi Saha ja tämä albumi, mielestäni paras viime vuonna suomeksi tehty levy - ja kilpailu oli kovaa.

Tämä on tosin "vanhan liiton musiikkia", lähinnä folkrockia, välillä folkimpaa ja välillä taas kantriin viittaavaa, hetkittäin myös kansanmusiikkiin nojaavaa. Soitto on välillä akustista, välillä sähköisempää, luontevan kuuloisena sekoituksena - vaikka muoto välillä on vanhahtava, kokonaisuus tuntuu tältä päivältä. Topi laulaa hyvin, ehkä välillä hieman liikaa "folktrubaduuriperinteeseen" nojaten mutta luontevasti, ja hänen äänensä on miellyttävä; nuoruus kuuluu läpi, mutta se on parempaa kuin jonkilainen keinotekoinen iän ja kokemuksen tavoitteleminen.

Ennen kaikkea laulut ovat loistavia, ja tekstit todella puhuttelevia tuokiokuvia. Parhaimmillaan ("Ukkosen tyttö") toteutuksessa on eeppistä voimaa - laulu on akustispohjainen balladi, mutta siinä on jotain heviä. Kansanlaulumuottiin istutettu "Kuru" on vavahduttava tarina sisävesiemme pahimmasta laivaonnettomuudesta - joka koskettaa epäsuoraan minuakin; isoisäni jäi silloin nuorena miehenä laivasta koska ei päässytkään armeijasta lomille niinkuin piti. "Kaikki mitä tarvitsen" ja "Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari" ovat tietynlaista tämän päivän Irwiniä - juohevasti hölkkääviä kertomuksia nuoren miehen (hako)tiestä, ja "Pietarsaaren Wilhelmiina" taas riemastuttava vapaan rakkauden ja iloluonteisen naisen ylistys.

Pari levyn esityksistä jää ehkä hieman kasvottomiksi - mutta toisaalta olen kuunnellut tätä kokonaisuutta vasta vuoden verran, ja osa kappaleista on avautunut vasta vähitellen. Se onkin testamentti tämän evyn voimasta; sitä mukaa kun kappaleet iskostuvat tajuntaan, se vain paranee paranemistaam.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti